Eksegeettisiä toiviomatkoja

Luin tänään Norman Perrinin kuuluisan kirjan What is Redaction Criticism? vuodelta 1969. Muistan lukeneeni saman teoksen joskus yhdeksän tai kymmenen vuotta sitten. Vertailin tämän päiväisen lukukokemukseni herättämiä fiiliksiä ja ajatuksia ensimmäiseen lukukertaan ja havaitsin aika merkittäviä eroja. Ensimmäisellä kerralla tunnelmaksi jäi Uuras Saarnivaaran eepokseen rakentuvan fundamentalismin järkkymisen aiheuttama kognitiivinen dissonanssi. Perrinin aggressiivinen hyökkäys evankeliumien historiallista luotettavuutta kohtaan ja vakuuttavalta vaikuttava argumentointi veti jossakin määrin hiljaiseksi. Tänään lukukokemus oli erilainen. Perrinin vakuuttavuus oli samaa luokkaa kuin israel-juhlan horatanssin lomassa vingaistujen Vt:n paikkojen istuminen välimeren itäpuolen maailmanpolitiikan selittämiseen. Erityisesti huomiota kiinnitti Perrinin tarve saarnata kiivaasti evankeliumien epähistoriallisuuden puolesta. Totesin Perrin-vainaalle, että pyyhi vaahto pois suupielistä ja perustele. Argumentointi oli karkean yksinkertaistavaa ja teologisten johtopäätösten sinkoileminen sinne tänne pitkin metodiopasta muistutti neuvostotiedettä. Yksi keskeinen sanoma Perrinillä oli, että saksalaiset ovat eksegeettinen superrotu ja anglosaksit jähmettyneitä dogmaattiseen optimistiin historian suhteen. Vain noin kymmenen vuotta Perrinin teoksesta ja Jeesus-tutkimuksessa näiden jähmettyneiden brittitutkijoiden linjat saavatkin yllättäen tuulta purjeisiinsa ja Bultmann-kerhon (Perrinin suuresti ihailema joukko) triumfi alkoi jäykistyä. Vaikka kuinka yrittäisin, en millään saa Perrinin tavoin esim. Bornkammin Matteus-redaktion lähtölaukausartikkelista kovin suuria säväreitä. Esim. Perrinin opettaja T. Manson tuntuu paljon vakuuttavammalta. No, toinen tämän päivän sivistyksen nostaja oli Grant Osbornin artikkeli Redaction Criticism kirjassa New Testament Criticism & Interpretation. Umpievankelikaalinen Osborn käsittelee tilaan nähden yksityiskohtaisesti ja selkeästi metodin, opastaa lukijan sen soveltamiseen ja ehtii käsitellä mielekkäästi vielä historiaa ja arvioida metodin käytön rajoitteita. Oma seikkailuni eksegetiikan maailmassa alkoi varsinaisesti siitä, kun hankin CD-levyn, joka oli pakattu täyteen kuuden evankelikaalisen teologisen journalin vuosikertoja. Näitä hinkattuani ja luettuani lähinnä lukemisen ilosta siirryin ns. liberaali-kriittinen-radikaali-osastolle, jossa tietysti hiihtelen vieläkin aika tavalla. Nyt eksegeettistä toiviomatkaa jo tovin tehneenä nostan hattua Osbornin kaltaisille evankelikaalieksegeeteille, joiden tutkimuksen perusteellisuus ja argumentoinnin systemaattisuus ylittää tavallisesti mennen tullen lukuisien "mainline-tutkijoiden" edesottamukset. Eräs evankelikaalitutkijoiden myönteinen piirre on taipumus laajoihin ja kattaviin tutkimushistoriallisiin katsauksiin. Liekö tähän syynä tarve vähemmistönäkemyksen edustajana argumentoida huolellisemmin vai jokin muu? Esimerkiksi Perrinin hehkuttama Bultmann-koulu tuntuu vähän ummehtuneelta. Jos ainoastaan Bultmann, Conzelmann, Bornkamm ja Marxen oppilaineen ovat mainitsemisen arvoisia, niin piiri pieni pyörii... Marxenin suuri redaktiokriittinen valaistus on mm. että Markuksen evankeliumin tavoite on kutsua kristittyjä Galileaan odottamaan paruusia! Kun tällaisia tuloksia saavien tutkijoiden metodit otetaaan suurella vakavuudella, ei olisi varaa todeta kenenkään muun tutkijan tuloksista (kuten Perrin tekee), että "tämän teorian puolesta ei ole olemassa pienimpiäkään todisteita". Roska kaverin silmässä ja kalifornialainen punamänty juurineen omassa... Ex-bultmannilaisen fundamentalistin Eta Linnemannin saarna historialliskriittistä metodia vastaan on genreltään hyvin samanlainen kuin Perrinin vuodatus. Kumpikin on kirjoittavinaan tutkimusmetodista mutta päätyy filosofiseen puberteetin purkamiseen. ...Olen päätynyt tulokseen, jonka mukaan Luukas oli Paavalin vaimo ja Teofilus -salanimellä kulkeva antiokialainen marttakerho, jolle Luukas raportoi säännöllisesti miehensä edesottamuksia. Kirjalliset paralleelit Me Naiset -lehden ja Kauneus ja Terveys -lehden kanssa pakottavat tällaiseen johtopäätökseen. Tiedostan hyvin, että dogmaattisesti jäykistyneet lukijat voivat kokea päätelmän vieraaksi. Emme kuitenkaan voi modernin psykologisen tietämyksen myötä enää kääntää katsettamme pois vastaansanomattomilta historiallisilta todisteilta... jotain sitä oppii Perriniltäkin.

Suomalaisen eksegetiikan painopisteet

Maailmaa kiertäessäni olen usein kysellyt eri maiden eksegeeteiltä ja huippututkijoilta, mitä tulee mieleen suomalaisten eksegeettisestä osaamisesta. Tulokset tähän mennessä ovat vähintäinkin mielenkiintoisia: 

1) Kaikki ovat kuulleet Heikki Räisäsestä ja vaikka hänen näkemyksensä pääsääntöisesti torjutaankin, niin ainakin niistä on pakko keskustella. 

2) Muita nimiä ei juuri yleisesti tunnisteta, ellei sitten oma erityisosaaminen satu olemaan juuri oikealla saralla. 

3) Suomalainen eksegeettinen tutkimus sijoitetaan helposti osastoon "theological backwaters". 

Näitä tuloksia voi tietysti selittää monin eri tavoin (väärä kyselijä väärässä paikassa vääriltä henkilöiltä kysymässä) ja poikkeuksia varmasti löytyy. Silti kaiken kaikkiaan on jäänyt lähinnä sellainen vaikutelma, että suomalainen VT:n ja UT:n tutkimus ei ole maailmalla kovinkaan tunnettua tai arvostettua. 

Viime vuosina olen myös ottanut tavakseni selata Jenkkilän SBL:n osanottajalistaa ja katsoa, löytyykö näille väitteille tukea. Näin tein myös tänä vuonna. Listalta löysin noin noin kymmenkunta suomalaiseksi tunnistamaani nimeä. Seuraavaksi katsoin, missä sessioissa ko. henkilöt ovat. Jos valitut sessiot heijastelevat jollain lailla tutkimuksen painopisteitä, niin Suomessa ollaan kovasti innostuneita gnostilaisuudesta, Nag Hammadin dokumenteista, Juudaan evankeliumista, apokryfikirjoista, yms. Muutamasta alueesta ei oikein saanut selvää, mutta Raamatun osalta löytyi kiinnostusta lähinnä Luukkaan tuotantoon, tekstikritiikkiin ja VT:n profeetallisiin teksteihin. Aikaisempina vuosina löydökset ovat olleet samansuuntaisia. 

Muistan yhden SBL:n session, missä kaveri kertoi, miten sai paikan erään yliopiston eksegetiikan laitokselta. Henkilökunta oli nimittäin yhtäkkiä huomannut, että heillä oli jos jonkinlaista Qumranin, septuagintan, apokryfikirjallisuuden, gnostilaisuuden, yms. taitajaa, mutta ei yhtään sellaista henkilöä, joka osaisi ja/tai opettaisi itse Raamattua ja sen dokumentteja(!).

Toki on selvää, että tietyt projektit saavat enempi rahaa kuin toiset. Samoin on ymmärrettävää, että kannuksensa on aina helpompi ansaita uusilla tutkimusalueilla kuin sellaisilla, joiden parissa on hääritty muutama tuhat vuotta. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että Suomesta voisi tulla enemmänkin eksegeettejä, joilla on jotain sanottavaa myös Raamatun tekstien suhteen. Pitkällä tähtäimellä tämä voisi näkyä myös niin, että papeillakin olisi enempi punnittua, Raamatusta nousevaa sanottavaa. 

Kaipaako kukaan muu Suomeen uusia eksegeettisiä tuulia?

Efesolaiskirje 5:21 ja naisen asema

Sain ystävältäni sähköpostia, joka haluaisi seuraavan keskusteluaiheen herättämistä Eksegeettisessä safarissa. Lainaan suoraan hänen mailia: "Raamattu kansalle -käännöksessä Ef. 5:21 on jaoteltu tekstissä eri kohtaan kuin muissa käännöksissä. Toisin sanoen sen yhteys jaksoon, jossa on ohjeita vaimoille ja miehille, katkaistaan ja jae liitetään edeltävään jaksoon. Jae menee siis siinä näin: "Ja olkaa toisillenne alamaisia Kristuksen pelossa." Kumpaan jaksoon se oikeasti kuuluu? Entä mistäs tää ja-sana tulee? 38-käännöksessä se on myös, mutta 92-käänöksessä ei. Omilla kreikankielen minimaalisilla taidoilla en sitä löytänyt. Tietysti pitäis varmaan kysyä tätä sieltä Raamattu kansalle -kääntäjiltä, mutta kysynpähän eka sulta. Sen tiedän, että Raamattu kansalle -porukalle tää on linjanvetoa naiskysymykseen, mutta se kiinnostaisi, kuinka perusteltavissa tällainen on." Itse en ole vielä kerennyt asiaan perehtyä. Onko muilla perehtyneitä mielipiteitä?

Eksegetiikan ja teologian välinen suhde

C Michael Patton problemisoi teologian ja eksegeesin välisen suhteen artikkelissaan Good Exegesis Does Not Always Produce Good Theology. Tämä asia on pohdinnon alainen minullekin, sillä eksegetiikka ilman teologisia ja käytännöllisiä sovelluksia on hyödytöntä seurakuntatyössä. Haluaisin herätellä tässä keskustelun, kuinka eksegeetikko voisi olla myös hyvä teologi ja seurakuntatyöntekijä. Ehdotuksia.

Chrys Caragounis, 1. Kor 7:1-7 ja Raamattu kansalle käännös

Chrys Caragounis haastaa Gordon Feen populisoiman näkemyksen Paavalin meutonymisestä kielenkäytöstä 1. Kor 7:1-7 koskien seksuaalisuutta täällä. Hänen keskeinen argumentti on, että Paavalin kielenkäyttö mukailee normaalia avioitumiskieltä ilman seksuaalisista sävytystä. Caragounis osoittaa monista antiikin lähteistä Paavalin käyttämien sanontojen yhteyden avioitumiseen - aviovaimon ottamiseen erityisesti jj. 1-2. Jos Caragouniksen tulkinta on oikein, se merkitsee, että kirjaimellisena pidetty Raamattu kansalle (RK) käännös on epäonnistunut tässä kohden totaalisesti kääntäen jakeen yksi päälauseen verbin "kajoamatta naiseen". Tämä käännös johtaa koko tekstin seksistiseen lukemiseen - jopa perverssiin naisen alistamiseen. Kenellä on oikeus kajota naiseen? Vaikkakin nainen ymmärrettiin antiikin aikana epäaktiivisena seksuaalisesti, nainen omisti päätäntävallan omalle ruumiilleen. Suositteliko Paavali tämänkaltaista alistamista, johon RK käännös minun ajatuksissani johtaa? Kirkko Raamattu 1992 säilyttää neutraalimman, alkukielelle uskollisemman käännöksen "koskematta naiseen" jakeessa yksi. Caragounis osoittaakin verbin HAPSTEIN merkitsevän avioliittoon menemistä antiikin lähteistä. Tämä olisi luonnollisin selitys, koska Paavali käytti aikalaistensa kieltä. Tässä on jälleen yksi esimerkki minun listallani siitä, että RK käännös sortuu usein sanavalinnoissaan tai käännöspainotuksissa. Jos RK olisi seurannut neutraalia kielenkäyttöä 1. Kor 7:1--7, tulkinnanvaraisuudet eivät olisi pilanneet RK:n käännöstä tässä kohden.