Laupeutta vai tuomiota?

Lukiessani Tom Holménin Jeesus (WSOY 2007) kirjaa syntyi tämänkaltainen reflektio: Jeesuksen vertauksien pääteema on kuinka Jumala hallitsee kuninkaana. Vertauksissa Jumala esittäytyy pyhitystä painottavan seurakuntakulttuurin logiikan vastaisesti: Isä juoksee omaisuutta tuhlannutta poikaa vastaan, kuningas antaa palvelijalleen anteeksi raskaan velan, yhden tunnin työ tuottaa koko päivän palkan ja paimen jättää koko laumansa yhden ainoan lampaan tähden. Tämä on normaalissakin ihmismaailmassa absurdia ja epärealistista. Isät kasvattavat poikaan huolelliseen rahan käyttöön, pankinjohtajat perivät velallisilta viimeistään ulosotossa, täysipalkka on sidottu täyteen työtuntimäärän ja vaaratilanteessa suuren ihmisjoukon turvallisuus on hyve vastoin yhden ihmisen henkeä. Näistä esimerkeistä näemme, että Jumalan armahtava rakkaus kohdistuu nimenomaan sellaisiin ihmisiin, joita ei pidetä tavallisesti minkään arvoisina: juoppo, suurvelallinen, eksynyt ja pois karannut. Nämä sanottuani Jeesuksen vertauksista löytyy toinenkin teema, jossa Jumala tuomitsee kuninkaan arvovallalla: Kalastaja heittää huonot kalat pois, viljelijä polttaa rikkaviljan elonkorjuussa ja pahat heitetään maailman lopussa tuliseen pätsiin. Helvetti on näissä vertauksissa päässyt valloilleen. Kun Jeesuksen vertauksia tarkastellaan näin suurena joukkona, näennäinen ristiriita syntyy. Miten rakkauden ja tuomion teemat sopivat yhteen? Helposti. Jumala armahtaa tässä ajassa ja on säästänyt tuomionsa maailman historian sulkeutumishetkiin eli lopunajan huipentumaan. Nyt on aika tulla takaisin Isän syliin, kuten tuhlaaja poikakin löysi armahtavan isän. Jeesuksen vertauksien sanomaa on vaikea soveltaa seurakuntaelämään. Johtuen perinteisestä eskatologisista pelottelu painotuksista helluntaijulistuksessa helluntaiseurakunnissa on usein otettu lopunajallisen tuomion rooli: seurakuntakuri on menettänyt perspektiivinsä nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Nyt elämme aikaa, jossa etsimme kuinka välittää hurjimmallekin armoa ja rakkautta, ja toivomme, että vapauden, laupeuden ja armonjulistus tuottaa ihmisessä tuhlaajapojan reaktion. Hän meni itseensä, teki parannusta ja sai uuden mahdollisuuden. Tuomio tulee lopulta armon väärinkäyttäjällekin. Kuuluuko seurakunnalle rooli tämänkaltaisessa tuomion jaossa? Vai pitäisikö seurakunnan kehittyä askel eteenpäin ja löytää uusi toimintatapoja kohdata langennut kuin erottamisen käsikassara ja tuomion kirves? Mikä on seurakunnan ja seurakuntakurin rooli suhteessa nykyiseen armonaikaan ja tulevaan vihan tuomioon?