Luomiskertomus ja kristillinen todellisuuskäsitys

1. Johdanto

Tässä kirjoituksessa käsittelen hyvin lyhyesti luomiskertomusta ja sen opettaman todellisuuskäsityksen merkitystä oman aikamme kristityille. Raamattu alkaa tunnetusti luomiskertomuksella. On tulkinnanvaraista tulisiko 1. Mooseksen kirja 1:1-2:25 ymmärtää yhtenä vai kahtena kertomuksena. Keskityn tässä erityisesti jaejaksoon 1. Mooseksen kirja 1:1-24a.

Oppi luomisesta on tavattoman perustava asia kristinuskossa. Luominen on hyvin laaja teema koko Raamatussa. Teemaa käsitellään niin Vanhan kuin Uuden testamentin puolella. Luomiskertomus luo perustan raamatulliselle maailmankuvalle eli kristilliselle todellisuuskäsitykselle. Kyse on ennen kaikkea metafyysisistä kysymyksistä ja vasta toissijaisesti siitä milloin luominen on tapahtunut (maailmankaikkeuden, maaplaneetan ja elävien olentojen ikä) ja miten elävät olennot on luotu (elämän ja lajien synty).

Raamatullinen luomiskäsitys sulkee pois muita käsityksiä todellisuuden luonteesta. Se torjuu polyteismin, jossa katsotaan, että persoonallisia jumalia olisi useita, ja deismin, jossa Jumala nähdään kyllä luoneen luomakunnan, mutta sen jälkeen vetäytyneen sen todellisuudesta passiiviseen rooliin taustalle. Se torjuu myös panteismin, jossa kaikki olemassaoleva nähdään osana yhtä persoonatonta jumaluutta, sekä panenteismin, jossa Jumalan olemuksesta nähdään emanoituvan/säteilevän/heijastuvan luomakunnan olioita. Näiden sijaan luomiskertomus opettaa eettistä monoteismia, jossa tunnustetaan yksi persoonallinen Jumala, joka on yhtä aikaa erillinen luomakunnasta (transsendentti) ja läsnä luomakunnassa (immanentti) ja joka vaikuttaa yhä luomassaan maailmankaikkeudessa.

2. Luomiskertomus alkuperäisessä kontekstissaan

Kun luemme mitä tahansa tekstiä, meidän on aluksi tärkeää ymmärtää mitä kirjallisuudenlajia kirjoitus edustaa. Tämä on erityisen tärkeää Raamatun tekstien oikean tulkinnan kannalta, sillä niiden kirjallisuuslajien tunnistaminen ei ole aina helppoa tuhansia vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen.

Luomiskertomus on ikivanha. Se on syntynyt meille nykyihmisille monin tavoin hyvin oudon maailman keskellä. Oman kulttuurimme lapsina kysymme luomiskertomukselta helposti oman aikamme kysymyksiä. Aikaamme leimaa luonnontieteellisten selitysmallien etsintä. Mikäli emme ole riittävästi tietoisia omasta esiymmärryksestämme ja luomiskertomuksen muinaisuudesta, luemme siihen lähes automaattisesti nykyajan kysymyksenasetteluja sisälle.

Luomiskertomuksen kirjallisuudenlajiksi on tehty useita ehdotuksia, kuten hymni, myytti, teologia, historia, tiede ja muinaisen Lähi-Idän kosmogonia. Yksi teologien ja eksegeettien parissa nykyisin suosiota saavuttanut tulkinta luomiskertomuksen genrestä on näkemys siitä että se kuvaisi runollisesti Jahven kosmisen temppelin rakentamista. Tätä näkemystä on edistänyt erityisesti yhdysvaltalainen Vanhan testamentin tutkija John Walton.

Nykyisin populaarissa ajattelussa kaksi hyvin yleistä tulkintaa luomiskertomuksen genreksi ovat ”myytti” ja ”historia”. Kumpikaan näistä kahdesta, sikäli kuin ne usein ymmärretään, ei tee mielestäni oikeutta tekstille. Sanaa ”myytti” käytetään usein väheksyvällä tavalla. Se määritellään usein ”puhtaan kuvitteelliseksi kertomukseksi” (Ferguson ei itse yhdy tähän määritelmään). Toisaalta ”historiallisella” tarkoitetaan arkikielessä luomiskertomuksen tulkinnan yhteydessä usein luonnontieteellistä selitystä, jollaista se ei nähdäkseni tarjoa. Luonnontieteet keksittiin vasta tuhansia vuosia myöhemmin. Luomiskertomus kuvaa kyllä havaittavaa todellisuutta, mutta ei suoraviivaisella tieteellisellä tavalla, vaan meforisemmin, kuvien avulla. Tästä ei seuraa etteikö luomiskertomus olisi totta. Mutta se tarkoittaa sitä, että kyseessä ei ole nykyaikainen, vaan muinainen kertomus.

On hyvin ymmärrettävää että Genesiksen kirjoittaja kertoo Jumalan luomistyöstä ajalleen ja kulttuurilleen ominaisella kielellä. Erityisesti muinaisen Mesopotamian, Egyptin ja Ugaritin tekstilöydöt tarjoavat tärkeää vertailukohtaa Genesiksen alkuluvuille.

Luomiskertomus on voitu kirjoittaa polemiikkina suhteessa egyptiläisiin käsityksiin. Muinaisen Lähi-Idän ihmiset uskoivat kolmikerroksiseen maailmaan. Ylimpänä taivaat, alimpana syvyydet ja maa niiden välissä. Myös heprealaisten tekstien on usein nähty heijastelevan tätä käsitystä todellisuudesta. Voidaan myös ajatella, että tämä kolmikerroksisuus oli kuvainnollista ilmausta. Heprealaiset joka tapauksessa kuvasivat luomakuntaa inhimillisellä tavalla, sillä tavoin kuin he itse sen ihmisinä kokivat.

Raamatun ulkopuolisissa lähteissä muinaisen Lähi-Idän luomiskertomuksissa luominen alkaa myös pimeiden vesien syvyydestä. Näin luomista kuvataan akkadilaisessa luomiskertomuksessa (Enuma Elish) ja eräässä egyptiläisessä hautakirjoituksessa. Kuitenkin Raamatun luomiskertomuksessa ja muissa muinaisen Lähi-Idän teksteissä on myös merkittäviä eroja. Heprealaisilla oli kiusaus palvoa muiden kansojen jumalia. Genesiksen kirjoittaja haastaa oman aikansa kansojen näkemyksiä. Raamatun ulkopuolisissa teksteissä kuvataan jumalien luomista (teogonia). Jumalien ajateltiin siis olevan osa luotua todellisuutta. Heprealaisessa ajattelussa puolestaan Jumala on erillään luomastaan luomakunnasta.

Babylonialaisessa myytissä Enuma Elish kuvataan jumalien välistä taistelua. Marduk ja Tiamat taistelevat keskenään. Marduk voittaa ja tekee Tiamatin ruumiista taivaat ja maan. Toinen akkadilainen luomiskertomus Atharasis kuvaa ihmisten luomista sen vuoksi että jumalat saisivat levätä kastelukanavien kaivuutyöstä. Vähäisempi jumala nimeltä We-ila tapetaan ja hänen verestään ja savesta luodaan ihmiset. Heprealainen luomiskertomus sen sijaan ei heijastele väkivaltaa olennaisena osana Jumalan tarkoittamassa luomakunnan järjestyksessä.

Vaikka luomiskertomus on vanhempi kuin Babylonian pakkosiirtolaisuuden aika, se toimi pakkosiirtolaisuuden aikana juutalaisena polemiikkina babylonialaisia käsityksiä vastaan. Babyloniassa ja Assyriassa palvottiin aurinkoa (Šamaš). Myös egyptiläiset palvoivat aurinkoa (Re). Heprealaisilla oli kiusauksena tehdä samoin. Luomiskertomuksessa aurinko kuvataan kuitenkin ainoastaan Jahven luomana taivaankappaleena. Kirjoittajan voidaan katsoa näin ”demytologisoineen” auringonpalvonnan. Toisin kuin muissa muinaisen Lähi-Idän luomisen kuvauksissa Genesiksen luomiskertomuksessa Jumala luo sanallaan vaivatta ja ilman kamppailua muiden vastustavien voimien kanssa.

3. Luomiskertomus on aina ajankohtainen

Luomiskertomus opettaa että luomakunta on hyvä. Tämä oli varhaiselle kirkolle tärkeä näkökohta, kun se taisteli varhaista harhaoppia, gnostilaisuutta, vastaan. Myös nykykulttuurissa esiintyy, niin seurakunnallisissa piireissä kuin ympäröivässä maailmassa, virtauksia, mitä N. T. Wright nimittää sanalla ”neo-gnostilaisuus”. Uusgnostilaisuudessa ei ole kyse antiikin käsitysten suorasta toistamisesta, vaan samankaltaisista piirteistä nykyisten ja muinaisten näkemysten välillä.

Ajatus Luoja Jumalan ja luomakunnan hyvyydestä on yhä edelleen ajankohtainen asia. Siitä seuraa että koko inhimillinen todellisuus on hyvää. Kristityillä ei ole syytä olla kulttuuri-, nautinto- ja seksuaalikielteisiä. Ihmiselämällä sen koko rikkaudessaan on Luojan antama siunaus, kunhan muistetaan vain kunnioittaa myös hyvän Luojan tarkoittamia rajoja.

Luominen ei toimi ainoastaan näyttämönä pelastushistorialle. Luominen liittyy Jumalan ja luotujen olemukseen, ihmisiin, eläimiin,  ympäristöön, lankeemukseen, lunastukseen, Kristuksen persoonaan ja eskatologiseen täyttymykseen (uudelleenluominen). Opilla luomisesta on eettisiä sovelluksia. Ihminen ei omista maailmaa, eikä toisia tai itseään, ja on tilivelvollinen Luojalleen siitä, miten hän kohtelee tämän luomaa luomakuntaa. Oppi luomisesta antaa kristityille tietoisuuden tämän maailman ja ihmisen arvosta. Kristinuskon harjoittamisen ei tule olla eskapismia luodusta todellisuudesta. Raamatullinen eskatologiaan kuuluu asioiden palauttaminen alkutilaan - luomakunnan ennalleenasettaminen. Luomisen holistisuuden korostaminen on tärkeää yhä tänään.

Oppi luomisesta antaa myös perustan maailman rationaaliselle selittämiselle. Jumala loi sanallaan myös ihmisen. Ihmisellä on kyky puhua ja kirjoittaa, kuvata todellisuutta verbaalisesti. Sama järjellinen Jumala, joka on luonut rationaalisesti todellisuuden, on luonut ihmisen kuvakseen antaen tälle järjen jolla tulkita luomakuntaa. Luonto samalla myös demystifioidaan lukuisista jumalista. Ei olekaan sattumaa että modernien luonnontieteiden voittokulku tapahtui nimenomaan teismin läpitunkemassa kulttuuripiirissä.

Luomiskertomuksessa kuvataan miten Jumala luo järjestystä kaaoksesta. Siitä ei käy kuitenkaan suoraan ilmi loiko Jumala kaiken tyhjästä. Myöhemmistä Raamatun teksteistä saa kuitenkin suorempaa tukea luomiselle tyhjästä/olemattomuudesta (latinaksi creatio ex nihilo), joka on kristilliselle teologialle tärkeä ajatus. Olson määrittelee opin tyhjästä luomisesta Jumalan herruuden näkökulmasta seuraavasti: ”Jumala on kaiken olevaisen lähde”. Luominen tyhjästä kertoo myös siitä että Jumala, toisinkuin luomakunta, on ikuinen. Se, että Jumala luo sanallaan, kertoo tavattoman suuresta auktoriteetista yli kaiken todellisuuden. Aivan kuten kuningas voi säästää alaisensa hengen sanomalla ”minä armahdan sinut”, Jumala sanoo sanoja ja asioita tapahtuu sen mukaisesti. Luomista voidaan kuvata myös taiteilijan ilmauksena itsestään. Kaiken Luoja on antanut myös kuvakseen luomalleen ihmiselle kyvyn luoda.

Luomiskertomus ei kerro sitä minkä ikäinen maailmankaikkeus on. Joskus maailmankaikkeuden ikää on pyritty päättelemään Genesiksen sukuluetteloiden avulla. Erityisen kuuluisaksi on tullut Irlannin arkkipiispan James Ussherin (1581-1656) laskelma, että maailma olisi luotu 4004 eKr. Mitä sitten ajattelemmekin Genesiksessä kuvatuista sukuluetteloista, joka tapauksessa Lennox sanoo osuvasti että ”on tehtävä ero maailmankaikkeuden, maan, elämän ja ihmiskunnan iän suhteen”. Luomiskertomuksessakaan kaikki ei tapahtunut kerralla, vaan järjestyksessä. Asiat seurasivat toisiaan.

Luominen teistisenä selityksenä todellisuudelle luo käsityksen historiankulusta. Historia ei toista itseään sykleissä. Historialla on alku ja se kulkee eteenpäin. Historia ei ole kokoelma merkityksettömiä tapahtumia, vaan sillä on tarkoitus ja päämäärä.

Luominen on myös perusta ihmisoikeuksille. YK:n ihmisoikeusjulistus nousee paljolti juutalais-kristillisestä arvopohjasta. Ihminen ei ole ainoastaan eläin eläinten joukossa, vaan jokainen ihminen on ihmiselle pyhä kohdusta hautaan, koska Jumala on luonut ihmisen kuvakseen. Luomiskertomuksella on merkitystä naisten oikeuksien kannalta. Naisten alistaminen ei kuulu luotuun vaan langenneeseen todellisuuteen. Nainen on yhtä lailla Jumalan kuvaksi luotu kuin mies. Ihminen, mies ja nainen, ovat tarkoitetut yhdessä Luojan sijaishallitsijoiksi. Ihminen ei myöskään ole luotu ainoastaan tekemään työtä, vaan myös lepäämään, seitsemäs päivä oli sapatti, ja nauttimaan työnsä hedelmistä.

4. Erilaisia tulkintoja luomisen tavasta nykyaikaisessa kristillisessä viitekehyksessä

Nuoren maan kreationismi on katsantokanta, jossa Genesiksen alkuluvut pyritään tulkitsemaan ”kirjaimellisesti”, mikä tarkoittaa käytännössä ”tieteellisesti”. Tässä katsantokannassa tekstiin luetaan sisään modernin ajan kysymyksenasetteluja. Luomisen päivät (hepreaksi jom) tulkitaan 24 tuntisiksi vuorokausiksi. Osa tämän katsannon edustajista on tulkinnut luomiskertomuksen vedet taivaanvahvuuden yllä ilmakehän yläosissa olevaksi vesihöyrykerrokseksi joka satoi alas vedenpaisumuksessa (Averbeck ei itse puolla tätä katsantokantaa). Nuoren maan kreationismismissa geologista kerrostumisista löytynyttä todistusaineistoa on usein pyritty selittämään laajalla tuhotulvalla eli vedenpaisumuksella. Nuoren maan kreationismi ei ole saanut juurikaan kannatusta tiedepiireissä.

Vanhan maan kreationismi on McGrathin mukaan yleisin konservatiivinen protestanttinen katsantokanta. Tästä näkemyksestä on olemassa erilaisia muotoiluja. Maailmankaikkeus nähdään usein syntyneen alkuräjähdyksestä nykyfysiikan konsensuksen tavoin noin 13,7 miljardia vuotta sitten. Elämän nähdään saaneen alkunsa erityisen luomisteon perustella maaplaneetalla joko miljardeja vuosia sitten tai vasta tuhansia vuosia sitten. Genesiksen päivät tulkitaan joko pitkiksi ajanjaksoiksi, tai alkuperäisen luomisen ja luomisviikon välillä nähdään olevan pitkä aukko, tai koko luomiskertomus tulkitaan kuvakieleksi. Kaikkien elollisten olentojen polveutuminen yhdestä ainoasta yhteisestä alkuperästä, ensimmäisestä solusta, kuitenkin torjutaan. Luojan nähdään tehneen alkusolun jälkeen lisää luomistekoja. Ihmislaji ei polveudu vanhan maan kreationistien mukaan epäihmisestä, vaikka ihmislajin, tai ihmislajien, synty saatetaan ajoittaa kymmenien tai satojen tuhansien vuosien päähän. Kannatan henkilökohtaisesti, ainakin tällä hetkellä, tätä tulkintaa luomisesta.

Teistinen evoluutio, tai kreationistinen evoluutio, on saavuttanut suosiota myöskin evankelikaalien keskuudessa. Myös teistisestä evoluutiosta on olemassa erilaisia variaatioita. Fysiikan konsensus maailmankaikkeuden iästä ja kehityksestä hyväksytään. Tämän lisäksi hyväksytään myös biologinen konsensus lajien synnystä. Toiset näkevät naturalistisen neodarwinismin selittävän evoluution. Ainoastaan alkuperäinen luomistapahtuma ja Jumalan säätämät alkuehdot eli hienovaraisesti säädetyt luonnonlait (fine tuning) tunnustetaan Jumalan suoraksi työksi. Toiset teistiseen evoluutioon uskovat ajattelevat Jumalan myös olleen aktiivisemmin mukana ohjaamassa elämän synnyn ensimmäisestä solusta ja myös evoluution myöhempää prosessia sekä erityisesti ihmislajin syntyä epäihmisestä. Arvioidessa kristinuskon ja evoluution yhteensopivuutta olisi tärkeää määritellä huolellisesti sanat ”Jumala” ja "evoluutio”. On teistisen evoluution malleja, joissa Raamatusta nouseva todellisuuskäsitys ja evoluutio ovat keskenään ristiriidassa tai ainakin jännitteessä. Nähdäkseni ranskalainen jesuiittapappi, filosofi ja paleontologi, Pierre Teilhard de Chardin (1881-1995) edusti tämänkaltaista tulokulmaa. On myös malleja, joissa teistinen evoluutio ja perinteinen kristinusko ovat paremmin harmoniassa keskenään. Vanhan testamentin tutkija Eero Junkkaala tarjoaa mielestäni paremman synteesin kristinuskosta ja evoluutioteoriasta kuin de Chardin. Hän pyrkii kuvaamaan luomiskertomuksen ja tieteen operoivan eri tasolla. Hän vertaa luomiskertomuksen kuvaa ihmisestä taiteilijan maalaukseen ja evoluutioteorian kuvaa ihmisestä anatomian tutkijan kuvaukseen.

Älykäs suunnittelu (Intelligent Design, ID) vaikuttaa allekirjoittaneesta teleologisen argumentin nykyaikaiselta muotoilulta, josta Jumala on kuitenkin haluttu häivyttää taustalle näkymättömiin. Kyseessä on kuitenkin enemmän luonnollinen teologia/uskonnonfilosofia kuin nykyaikainen luonnontiede. ID:n kannalta millään tietyllä tulkinnalla luomiskertomuksesta ei ole samalla tavoin merkitystä kuin kreationismissa. Siksi eksegetiikan ja raamattuteologian kysymykset eivät ole sen kannalta yhtä oleellisia. ID:a voi kannattaa erilaisista kreationistisista positioista ja teistisestä evoluutiosta käsin. Vaikka ID on suosittu erityisesti konservatiivisissa kristillisissä piireissä, sen kannattajan ei tarvitse sitoutua kristilliseen viitekehykseen.

5. Lopuksi

Luomiskertomuksen tulkitseminen omasta ajastamme käsin johtaa helposti sen näkemiseen ja puolustamiseen luonnontieteellis-historiallisena kerrontana (nuoren maan kreationismi) tai vaihtoehtoisesti sen väheksymiseen nykytiedon valossa irrelevanttina myyttinä (filosofinen naturalismi).

Kumpikaan lähestymistapa ei nähdäkseni tee sille oikeutta. Olisi mielestäni oleellista tunnistaa luomiskertomuksen kirjallisuudenlaji yhä nykyajalle merkityksellisenä mutta samalla muinaisena ja samalla sitoutua luomiskertomuksen arvovaltaan osana koko Raamatun kaanonia. Nähdäkseni luomiskertomusta voidaan pitää genreltään sellaisena seemiläisenä esihistoriallisena runollisena kerrontana, jonka sanoma/teologia on yhä totta.

On tärkeää muistaa, että erilaisten tulkintojen rinnakkaiselo Genesiksen luomiskertomuksesta ei ole kristillisessä kirkossa uusi tilanne. Niitä oli jo varhain (vertaa esimerkiksi Origes ja Augustinus). Oleellisinta luomiskertomuksessa ovat ne teologiset totuudet, joita se opettaa ja kuvaa oman aikansa kuvilla ja käsitteillä.

Kristityillä on tulkinnallisia eroja miten luominen on tarkemmin ottaen tapahtunut. Vaikka nämä myös nykyiseen luonnontieteeseen liittyvät kysymykset ovat hyvin kiinnostavia, eri tavoin ajattelevat kristityt mahtuvat oikeaoppisen kristillisen tradition sisälle. Teistisen evoluution suhteen olen hieman varauksellinen, erityisesti sen suhteen millaista teististä mallia luomisesta sen kannattajat edustavat. On myös huomioitava, että tutkimus muuttuu jatkuvasti ja tulevaisuudessa ehkä löytyy toisenlainen tapa tai tapoja ymmärtää lajien syntyä. Teistinen evoluutio ja naturalistinen evoluutio tulee erottaa toisistaan. Teistisessä mallissa evoluutiota ohjaa Jumala, ei sattuma ja välttämättömyys. Kaikki teistisen evoluution mallit eivät ota Jumalan vaikutusta riittävästi huomioon vaan muistuttavat enemmän ”sokea kelloseppä evoluutiota” (ilmaus Richard Dawkinsilta). Tässä kohden voisi kysyä kuinka teistinen näkemys onkaan eli ollaanko enää johdonmukaisesti kristillisen luomiskäsityksen piirissä vai tehdäänkö ehkä jo liikaa myönnytyksiä naturalismin suuntaan.

Tärkeintä oikeaoppisuuden kannalta ei siis ole kysymys maailmankaikkeuden ja planeettamme iästä, sekä elämän ja lajien synnystä. Näihin kysymyksiin vastaaminen liittyy toki siihen miten kristityt ja heidän käsityksensä nähdään laajemmin yhteiskunnassa. Kristillisen apologetiikan kannalta näkisin nuoren maan kreationismin julkituomisen ongelmallisena strategiana. Vaikka luomiskertomuksella on sanottavaa myös omalle ajallemme, se laadittiin alunperin toimimaan kritiikkinä muinaisen maailman ihmisten käsityksille, ei meidän aikamme ihmisten. Uskottava uskonpuolustaminen edellyttääkin perehtymistä Raamatun ja historiallisen kristinuskon lisäksi oman aikamme ihmisten käsityksiin.

Luonnontieteellisiä kysymyksiä maailmankaikkeuden iästä ja evoluution osuudesta lajien synnyssä ei voida ratkaista vetoamalla yksin Raamatun teksteihin. Niitä on käsiteltävä luonnontieteiden avulla. Raamatun tarkoitus ei ole opettaa fysiikasta tai biologiasta. Kristillisen ortodoksian kannalta on oleellisinta että perustavammista luomiseen liittyvistä vakaumuksista pidetään kiinni.

6. Lähteet

Averbeck, Richard
2013 ”A Literary Day, Inter-Textual, and Contextual Reading of Genesis 1–2” teoksessa: Reading Genesis 1–2: An Evangelical Conversation (toimitettu). Hendrickson Pub. Kindle Edition.

Fergusson, David
2014 Creation.
Grand Rapids: Eerdmans.

Goldingay, John
2003 Old Testament Theology, osa 1: Israel’s Gospel.
Downers Grove: InterVarsity Press.

Richards, Jay W.
2010 ”Introduction” teoksessa God and Evolution (toimitettu).
Seattle: Discovery Institute.

Erikson, Millard
1998 Christian Theology 2. painos.
Grand Rapids: Baker.

Lennox, John
2011 Seven Days That Divide the World: The Beginning According to Genesis and Science.
Grand Rapids, Zondervan.

Longman, Tremper
2005 How to Read Genesis.
Downers Grove: InterVarsity Press.

McGarth, Alister
2010 Science and Religion: A New Introduction, 2. painos.
Chichester: Wiley-Blackwell.

McGrath, Alister
2011 Christian Theology: An Introduction, 5. painos.
Chichester: Blackwell.

Norrback, Anna
2010 Luominen.
Kauniainen: Perussanoma.

Olson, Roger
2016 The Mosaic of Christian Belief: Twenty Centuries of Unity and Diversity 2. painos.
Downers Grove: InterVarsity Press.

”Sun Worship”
1988 teoksessa: The International Standard Bible Encyclopedia (ISBE, toimitettu).
Grand Rapids: Eerdmans.

Waltke, Bruce K.
2007 An Old Testament Theology: an Exegetical, Canonical, and Thematic Approach.
Grand Rapids: Zondervan.

Wenham, Gordon
2003 Exploring the Old Testament volume 1: The Pentateuch.
London: SPCK.

Wright, Tom
2013 Creation, Power and Truth: The Gospel in a World of Cultural Confusion.
London: SPCK.