Kirja-arvio: Body, Soul & Life Everlasting – Biblical Anthropology and the Monism-Dualism Debate

Cooper, John W. Body, Soul & Life Everlasting: Biblical Anthropology and the Monism-Dualism Debate (Grand Rapids: Eerdmans, 1989/2000), 241 sivua.

Kysymys kuolemanjälkeisestä elämästä ja ihmisyydestä kulkevat käsi kädessä, koska näkemys siitä mitä, kuoleman jälkeen tapahtuu, riippuu siitä, mikä on ihminen. Tämä on aihe, johon meidän kaikkien tulisi hankkia jonkinlainen vastaus elämämme aikana. Mitä tapahtuu kun kuolen? 

Keskustelussa on syntynyt teknisiä termejä tiivistämään erilaisia näkökantoja. Ovatko dualistit (latinan sanasta ’duo’ = ’kaksi’) oikeassa väittäessään, että ihmisessä on erillinen osa, kutsutaan sitä sitten sieluksi tai hengeksi, joka selviää tietoisena ruumiin lahotessa? Vai ovatko monistit (kreikan sanasta ’monos’ = ’yksi’) oikeassa väittäessään, että ihminen on todellisuudessa yksi kokonaisuus, joka yksinkertaisesti lakkaa olemasta ruumiin kuolemassa? Ei ole mitään outoa siinä, että monilla ei-kristityillä on jälkimmäinen kanta asiaan, mutta tällaista näkemystä on esitetty jopa monien raamatuntutkijoiden suusta. Itse asiassa monismi on saanut valtavasti jalansijaa raamattututkimuksessa viimeisten vuosikymmenien aikana. Vaikka kristitty uskookin ruumiin ylösnousemukseen, mitä tapahtuu ”minulle” sen jälkeen kun kuolen? Aihe on toki laaja ja sitä voidaan lähestyä eri tieteenalojen kuten teologian, filosofian tai tieteen näkökulmasta. Tässä tekstissä esitellään aiheeseen liittyvä kirja, jossa pääpaino on Raamatun tekstien analysoinnissa.

John Cooper (s. 1947) kirjoitti vuonna 1989 teoksen Body, Soul & Life Everlasting: Biblical Anthropology and the Monism-Dualism Debate (Ruumis, Sielu & Iankaikkinen elämä: raamatullinen antropologia ja monismi-dualismi debatti). Kirja tuli uudelleen ulos vuonna 2000 uudella esipuheella varustettuna ilman muutoksia leipätekstiin. Cooper on ammattifilosofi, joskin hän on kouluttautunut myös eksegetiikan alalla erityisesti Raamatun alkukielissä. Hän toimi aiemmin filosofisen teologian professorina Calvin Theological Seminaryssa. Kirjasta on ajan kanssa muodostunut eräänlainen dualismin klassikko-puolustus, johon viitataan paljon. (Ks. esimerkiksi Matthew John Churchousen väitöskirja, luku 4.)

Holistinen dualismi

Cooperin tarjoama termi ylläkuvattuun laajaan keskusteluun on holistinen dualismi (holistic dualism). Cooper siis kritisoi monistista ihmiskäsitystä, mutta hänen painotuksensa on holistisessa eli kokonaisvaltaisessa dualismissa. Molemmat sanat ovat välttämättömiä, jos haluamme painottaa sekä ihmisluonnon ykseyttä että persoonallisuuden jatkumista kuoleman jälkeen (s. xxvii). Cooperin esittämä malli on tarkoituksella väljä ja hän painottaa kirjan myöhemmillä sivuilla selvästi sitä, että dualismilla hän tarkoittaa yksinkertaisesti näkemystä, jonka mukaan ihminen voi olla tietoisesti olemassa ilman ruumistaan. Kyseessä ei siis ole tarkasti määritelty filosofinen teoria, mutta se on näkemys, joka voi asettaa rajat oikealle kristilliselle filosofiselle teorialle (s. 162-63).

Kuten luvussa 1 muistutetaan, kristillinen näkemys ihmisyydestä on ollut alusta saakka dualistinen eli kristityt ovat pitäneet kiinni uskosta tietoiseen kuolemanjälkeiseen elämään. Toki eri teologit ovat olleet eri mieltä siitä, onko ihmisessä kolme osaa (trikotomia, lähinnä idän teologeilla) vai kaksi osaa (dikotomia, lähinnä lännen teologeilla), joskin jälkimmäisestä näkemyksestä tuli ajan kuluessa yleisempi kanta. Olennaista on se, että he olivat yksimielisesti dualisteja. Näkemystä alettiin kuitenkin ajan kanssa haastaa eri osa-alueilta ja erityisesti raamatuntutkimuksessa monet näkivät näkemyksen olevan pikemminkin kreikkalaista kuin heprealaista alkuperää. David Myersin lausahdus ”ihmisellä ei ole kehoa, hän on keho” tiivistää monistisen näkemyksen pähkinänkuoressaan (s. 32). 

Cooper pyrkii kirjansa 10 luvulla esittämään kohtuullisen kattavan argumentin monismia vastaan. Tarkoitus on osoittaa, että dualistinen ihmiskäsitys todella nousee Raamatun teksteistä, eikä siinä ole mitään "kreikkalaista". Vanhan testamentin tekstejä käsitellään luvuissa 2-3, välitestamentillisen ajan juutalaisia tekstejä luvussa 4 ja Uuden testamentin tekstejä luvuissa 5-8. Luvussa 9 vastataan dualismia kohtaan esitettyihin vastaväitteisiin ja luku 10 painii enemmän filosofisten ja tieteellisten kysymysten kanssa. Koska tämä esittely on eksegeettisellä safarilla, keskityn kuvaamaan vain lukujen 2-8 sisältöä.  

Vanha testamentti (luvut 2-3)

Luvut 2 ja 3 on siis pyhitetty Vanhan testamentin teksteille. Otsikoinnissa luvun 2 painotuksena on holistisuus, kun taas luvussa 3 se on dualistisuus.

Cooperin mukaan Vanhan testamentin tutkimuksessa on jo pitkään ollut meneillään kummallinen vaihe: tutkijat ovat pyrkineet kaikin tavoin osoittamaan, että Vanhan testamentin teksteissä ei ole mitään platonistista eli niissä ei tunneta antropologista dualismia, vaan teksteissä esiintyvä näkemys on kokonaisvaltaisesti holistinen tai monistinen. Siinä kun kreikkalaisessa ajattelussa ihminen voi selviytyä kuoleman rajan yli sieluna, heprealaisessa ajattelussa tällainen on täysi mahdottomuus. Cooperin mukaan tässä on kuitenkin syntynyt väärä vastakkainasettelu, koska valinta on tehty platonistisen dualismin ja monismin välillä. Todellisuudessa Vanhan testamentin teksteissä on Cooperin mukaan nähtävissä sekä holistisuus että dualistisuus.

Luvussa 2 Cooper nojaa Hans Walter Wolffin tutkimukseen, kun hän tekee lyhyen sana-analyysin ollennaisimmista heprean kielen sanoista nefes (elämänvoima/sielu/minä), ruah (tuuli/henki/elämänvoima), basar (liha), qereb (sisäelimet) ja leb (sydän) ja hän päättelee tutkimuksen konsensuksen mukaisesti, että eri termejä käytetään hyvin vaihtelevasti, eikä teksteistä voi vetää selkeää tulkintaa, jonka mukaan ihmisessä olisi kaksi osaa, jossa toisella on sielullinen ja toisella ruumiillinen funktio. Tässä mielessä Vanhan testamentin painotus on holistinen (s. 43). Cooper käyttää luvussa kuitenkin paljon mustetta painottaakseen eroa funktionaalisen holismin ja ontologisen holismin välillä. Ensimmäisestä ei välttämättä seuraa jälkimmäinen. Holismi ei ole monismia. Ontologisessa holismissa mennään nimittäin askelta pidemmälle, koska sen mukaan koko ihmisen olemus on välttämätöntä minkäänlaisen olemassaolon kannalta eli ihminen ei voi ”elää irrallaan” kehostaan. Vanhan testamentin tutkijat ovat Cooperin mukaan kuitenkin sekoittaneet nämä kaksi eri näkemystä keskenään. Cooper vetoaa myös luomiskertomukseen (1. Moos. 2:7) ja Hesekielin näkyyn kuolleista luista (Hes. 37). Molemmissa teksteissä ihminen on kyllä "massasta" koottu olento, mutta siinä ei itsessään ole elämää ennen kuin Jumala puhaltaa siihen elämän H/hengen (ruah). Tämä osoittaa Cooperin mukaan ainakin typistetyn materialistisen käsityksen mahdottomaksi.

Luvussa 3 painotus on dualismissa. Cooper toteaa, että vaikka monet filosofit ovat kuvanneet Vanhan testamentin näkemystä tavalla, että siellä ei uskota kuolemanjälkeiseen elämään, Vanhan testamentin tutkijoiden kesken on itse asiassa merkittävä konsensus siitä, että israelilaiset todella uskoivat jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään. Vaikka Vanhan testamentin näkemys ei olekaan klassista platonismia (jossa uskotaan kuolemattomaan sieluun), väite siitä, että ihminen kykenisi elämään kuoleman jälkeen edes jossain muodossa vaatii välttämättä jonkinlaisen dualistisen antropologian.

Vanha testamentti käyttää kuolemanjälkeisestä paikasta paljon sheol-sanaa (tuonela), joka vastaa monella tavalla kreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyvää Haadesta. Vaikka joskus sheol saattaa yksinkertaisesti merkitä hautaa (1. Moos. 37:35), yleisemmin se tarkoittaa konkreettista, synkkää ja pimeää paikkaa, jossa kuolleet ovat. Cooperin mukaan monet Vanhan testamentin tutkijat ovat tehneet filosofisen virheen todetessaan, että koska tekstit eivät koskaan käytä kuolleista sanoja nefes (elämänvoima/sielu) tai ruah (henki), israelilaiset eivät uskoneet kuolemanjälkeiseen elämään. Vanha testamentti kuitenkin käyttää edesmenneistä monesti refaim-sanaa (”varjo”). Vaikka jotkut runolliset tekstit kuvaavat sheolissa olevaa olemassaoloa hyvin epäaktiivisena (Job 3:13; Saarn. 9:10; Jes. 38:18; Ps. 88:10-12; 115:17-18), toiset tekstit painottavat hyvinkin tietoista tilaa (Jes. 14:9-10). Koska runollisia tekstejä on aina hankala tulkita, on ratkaisevan tärkeää, että Vanha testamentti sisältää suorempaakin opetusta aiheesta.

Yksi tällainen esimerkki on nekromantian kieltäminen: sekä Mooseksen laki että profeetat kieltävät yhteyden ottamisen kuolleisiin:

Älkää kääntykö vainaja- ja tietäjähenkien puoleen; älkää etsikö heitä, ettette tulisi heistä saastutetuiksi. Minä olen Herra, teidän Jumalanne. (3. Moos. 19:31)

Ja jos joku kääntyy vainaja- tai tietäjähenkien puoleen, lähtien haureudessa kulkemaan heidän jäljessänsä, sitä ihmistä vastaan minä käännän kasvoni ja hävitän hänet hänen kansastansa. (3. Moos. 20:6)

Ja kun he sanovat teille: "Kysykää vainaja- ja tietäjähengiltä, jotka supisevat ja mumisevat", niin eikö kansa kysyisi Jumalaltansa? Kuolleiltako elävien puolesta? "Pysykää laissa ja todistuksessa! (Jes. 8:19-20a)

Jos israelilaiset eivät olisi uskoneet kuolemanjälkeiseen elämään, tällainen kielto olisi tietenkin ollut absurdi! Lisäksi 1. Samuelin kirjan luvussa 28 — joka ei ole runollinen vaan kertova teksti — meillä on klassinen teksti edesmenneen kohtaamisesta: kuningas Saul ottaa yhteyden edesmenneeseen profeetta Samueliin. Kertomuksesta voi päätellä ainakin sen, että (a) ihmisen persoonallisuus jatkuu kuoleman rajan toiselle puolelle (Samuel on edelleen Samuel), (b) Samuel on tyypillinen esimerkki sheolissa olevista, koska hän odottaa Saulin poikineen jakavan hänen osansa jo seuraavana päivänä, (c) aktiivisuus on ainakin periaatteessa mahdollista sheolissa ja (d) Samuel ei ole platonistisessa mielessä "sielu", koska hänellä on tunnistettava muoto, joka on jopa jollain tavalla konkreettinen. Kaiken tämän lisäksi Vanhassa testamentissa on muutama selvä profetia tulevasta ruumiin ylösnousemuksesta: Danielin kirjassa (12:1-3) ja Jesajan kirjassa (26:19). 

Näin ollen Vanhassa testamentissa tunnetaan ”välitila kuoleman ja ylösnousemuksen välissä, jossa persoona on olemassa, mutta ei aktiivisella ja ruumiillisella tavalla. Ja kuten tulemme näkemään, tämä uskomus kokee muutoksia ja kehitystä välitestamentillisella ajalla kohti Uutta testamenttia” (s. 65). 

Välitestamentillinen aika (luku 4)

Luku 4 keskittyy välitestamentilliseen aikaan eli suurinpiirtein ajanjaksoon 200 eKr. — 100 jKr. Juutalaisista teksteistä on löydettävissä kolme erilaista näkemystä kuolemanjälkeiseen elämään liittyen: (1) kuolema on lopullinen, (2) sielun kuolemattomuus ja (3) ruumiin ylösnousemus. Teksteissä tapahtuu monenlaista kehitystä suhteessa Vanhan testamentin teksteihin mm. käytettyjen termien osalta. Nyt teksteissä kuolemanjälkeistä tilaa mm. kuvataan jatkuvasti kreikan kielen sanoilla psykhee (sielu) ja pneuma (henki). Lisäksi Haades aletaan nähdä paikkana, jossa on eri osastot jumalattomille ja pyhille. Analyysin mukaan enemmistö juutalaisista odotti tulevaisuudessa tapahtuvaa ruumiin ylösnousemusta kuolemanjälkeisen elämän jälkeen (tätä N. T. Wright kutsuisi termillä ”life after life after death”). Cooperin mukaan holistinen dualismi on oikea termi kuvaamaan suurinta osaa tekstejä ja se on jatkumossa Vanhan testamentin opetuksen kanssa. Jumalan ilmoitus on siis progressiivista eli se paljastuu tarkemmaksi vähitellen kun lähestymme Uuden testamentin tekstejä.

Uusi testamentti (luvut 5-8)

Uuden testamentin tekstejä on traditionaalisesti luettu siten, että ne opettavat dualistista antropologiaa. On kuitenkin monia tutkijoita, jotka ovat lähteneet haastamaan tätä näkemystä väittäen, että Uuden testamentin tekstit opettavat pikemminkin monistista antropologiaa. Cooper on kuitenkin varovainen ja hän varoittaakin vääränlaisen metodologian käyttämisestä. Ei esimerkiksi riitä, että paikannamme Uudesta testamentista termejä kuten sarks (liha), sooma (ruumis), psykhee (sielu), pneuma (henki) ja kardia (sydän) ja päättelemme aina tietyn sanan kohdatessamme, että kirjoittaja puhuu esimerkiksi ihmisessä olevasta erillisestä sielusta. Kirjoittajat nimittäin käyttävän usein synekdokeeta eli kielen keinoa, jossa erilaisilla osa-sanoilla kuvataan kokonaisuutta. Toisin sanoen sanojen ”ruumis” ja ”sielu” löytäminen ei vielä takaa, että tekstissä kuvataan platonistisesti ruumista ja erillistä sielua.

Hyvä esimerkki tästä on Jeesuksen esittämä vertaus rikkaasta miehestä, joka sanoo itselleen: ”Tämän minä teen: minä revin maahan aittani ja rakennan suuremmat ja kokoan niihin kaiken eloni ja hyvyyteni; ja sanon sielulleni (psykhee): ’sielu (psykhee), sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse.’” (Luuk. 12:18-19). Tekstiä ei voida lukea niin, että mies puhuu sisällään olevalle erilliselle sielulle, vaan mies puhuu yksinkertaisesti itselleen: termi psykhee on siis tässä termi koko miehestä. Toinen esimerkki voisi olla Jeesuksen kehotus ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” Tekstissä ei ole mitään mistä me voisimme päätellä onko ihmisessä erillinen sielu, joka voisi selvitä kuoleman jälkeiseen elämään. Asian käsittely vaatii siis oikeanlaista metodologiaa.

Cooper esittelee kolme erilaista teoriaa, joiden totuusarvoa meidän tulee punnita Uuden testamentin tekstien äärellä. Hän itse kannattaa näkemystä 1, jonka mukaan ihminen on tietoisesti olemassa kuoleman jälkeen. Näkemykset 2 ja 3 kieltävät kokonaan tietoisen elämän mahdollisuuden kuoleman jälkeen ennen ylösnousemusta:

1. Ruumiiton kuolemanjälkeinen elämä ennen ruumiin ylösnousemusta (mm. Cooper, N. T. Wright) 
2. Välitön ylösnousemus kuoleman jälkeen: ei ole aikaa, että ihminen olisi olemassa ilman ruumistaan (mm. F. F. Bruce) 
3. Ihminen katoaa kuolemassa, eikä häntä ole olemassa, ennen kuin Jumala luo hänet uudelleen ylösnousemuksessa (mm. John Hick) 

Mikä näkemys tekee eniten oikeutta Uuden testamentin teksteille?

Ei-paavalimaiset tekstit

Luvussa 6 Cooper käy läpi ei-paavalimaisia Uuden testamentin tekstejä. Hänen analyysinsä mukaan vain seuraavat raamatunkohdat opettavat varmuudella näkemystä, jonka mukaan ihminen on tietoisesti elossa kuolemansa jälkeen:

• Jeesus antaa henkensä (pneuma) ristillä (Matt. 27:50; Joh. 19:30; Mark. 15:37; Luuk. 24:36) 
• Vanhurskaat henget (pneuma) kuolemanjälkeisessä välitilassa (Hepr. 12:23, vrt. 6:2; 11:35) 
• Sielut (psykhee) alttarilla (Ilm. 6:9-11, vrt. 20:5-6) 
• Joku voi tappaa ruumiimme, mutta ei sieluamme ja Jumala voi hukuttaa molemmat kadotukseen (Matt. 10:28) 
• 1. Piet. 3:19-20 on liian epäselvä teksti toimiakseen varmana pohjana.

Sen lisäksi, että Cooper löytää vankkoja tekstejä sen tueksi, että ihminen kykenee elämään tietoisena kuoleman rajan toisella puolella, hän myös analysoi tekstejä, joissa ruumiin ylösnousemus ajoitetaan kauas tulevaisuuteen (vastoin näkemystä 2). Jeesuksen vastaus viimeisellä viikollaan saddukeuksille siitä, miten ylösnousemus tulee tapahtumaan ”tulevassa ajassa” (Luuk. 20:35) on hankala selittää pois. Johanneksen evankeliumi on vielä selvempi, koska vaikka Johanneksen mukaan ikuinen elämä on jo saatavilla, hän kahdesti toteaa ruumiin ylösnousemuksen olevan tulevaisuudessa tapahtuva tapahtuma (5:28-29; 11:23-24).

Mitä tulee 3-näkemykseen, jonka mukaan ihminen lakkaa olemasta ennen kuin Jumala luo hänet uudelleen ylösnousemuksessa, näkemys ei tee oikeutta Jeesuksen sanoille, jonka mukaan patriarkat ovat edelleen elossa, koska ”Jumala ei ole kuolleiden Jumala vaan elävien” (Luuk. 20:38). Jeesuksen sanoja on vaikea lukea mitenkään muuten kuin olettamalla, että patriarkat ovat parasta aikaa elossa/olemassa ja Jumala tulee herättämään heidät kuolleista aikojen lopulla. Cooper käsittelee tietenkin myös klassisen rikas mies ja Lasaraus -kertomuksen (Luuk. 16:19-31), mutta hän pitää tärkeänä sitä, että tämä vertaus luetaan laajemmin Luukkaan kokonaisteologiaa vasten, koska kyseessä on kuitenkin vertaus. Tästä syystä Cooper lukee tekstiä sitä vasten, mitä Jeesus sanoo toiselle ryövärille ristillä: tänä päivänä sinä olet minun kanssani paratiisissa (Luuk. 23:42-43).

Paavalin opetus

Luvussa 7 Cooper käsittelee Paavalin opetusta aiheesta ja hän käsittelee kirjeitä kronologisessa järjestyksessä. Hän kuitenkin lähtee liikkeelle siitä, että meidän tulee ottaa huomioon Apostolien tekojen luku 23, jossa Paavali on kuulusteltavana sanhedrinin edessä noin vuonna 57 eli sen jälkeen, kun hän oli jo kirjoittanut Tessalonikalais- Korinttilais- ja Roomalaiskirjeet. Paavali oli Gamalielin oppilas, joka oli puolestaan kuuluisan rabbi Hillelin pojanpoika ja nämä kaverit olivat tiukkoja dualisteja! Koska Paavali allekirjoittaa edelleen fariseusten opin vastoin saddukeuksien oppia, hän todennäköisesti ”uskoi koko pakettiin” eli ei vain tulevaan ruumiin ylösnousemukseen, vaan myös farisealaiseen tietoiseen välitilaoppiin. Tämä on tärkeä ottaa huomioon jos väitämme, että Paavalin teologiassa olisi tapahtunut muutosta (ks. alla). 

1. Tess. 4:13-18 on teksti, jossa Paavali sijoittaa ruumiin ylösnousemuksen Kristuksen toiseen tulemukseen ja teksti on kaikin tavoin luontevin lukea 1-näkemyksen näkökulmasta. 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvussa ylösnousemus on selvästi yhteisöllinen tapahtuma eli se tulee tapahtumaan kaikille yhtä aikaa eli tämäkään teksti ei suosi lainkaan 2-näkemystä. 2. Korinttilaiskirjeen 5 luku saa osakseen enemmän huomiota, koska joidenkin tutkijoiden mukaan Paavali olisi tässä kohden muuttanut mieltään ja alkanut uskoa välittömään ylösnousemukseen kuoleman jälkeen. Cooper myöntää (aivan oikein), että teksti on sekava, mutta hän myös toteaa miten monet tutkijat lukevat Paavalia jo valmiiksi siitä lähtökohtaoletuksesta, että hänen antropologiansa on monistinen. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että samassa kirjeessä olevissa jakeissa 12:1-4 Paavali pitää täysin selvästi mahdollisena sitä, että hän olisi ollut kuuluisalla paratiisi-vierailullaan ”irti ruumiistaan”. Olisiko monisti-Paavali todella voinut kirjoittaa nämä jakeet?! Myöhemmässä Filippiläiskirjeessä (1:21-24) Paavali pähkäilee ruumiillisen maanpäällisen elämän ja ruumiittoman kuolemanjälkeisen ja Herran kanssa olemisen välillä. Lisäksi jakeissa Fil. 3:20-21, samoin kuin Roomalaiskirjeen jakeissa 8:18-23 hän sijoittaa ylösnousemuksen Kristuksen toiseen tulemukseen, samaan hetkeen, kun koko luomakunta vapautettaisiin. On siis melko epäloogista olettaa, että Paavali vaihtaisi näkemyksestä 1 (1. Tess./1. Kor.) näkemykseen 2 (2. Kor. 5) ja taas takaisin näkemykseen 1 (Fil./Room.).

Luvut 8-10

Koska tämä teksti ilmestyy eksegetiikkaa painottavalla alustalla, en mene tarkemmin kirjan loppulukuihin, jotka ovat enemmän filosofisia. Mainitsen kuitenkin sen, että luvussa 8 Cooper pyrkii osoittamaan, että todellisuudessa välitön ylösnousemus -teorian kannattajat eivät todellisuudessa kykene ohittamaan dualismia. He nimittäin joutuvat olettamaan, että persoona siirtyy kehosta A kehoon B, joten meillä on yksi persoona ja kaksi kehoa, maallinen ja ylösnoussut. Persoonalla on siis selvästi jatkuvuus riippumatta alkuperäisestä kehostaan. Lisäksi Cooper näkee näkemyksissä 2 ja 3 suuria filosofisia ongelmia erityisesti persoonallisen identiteetin jatkumisen kannalta. Mikä takaa sen, että eräänä päivänä herätetty Janne Saarela on sama Janne Saarela, joka kirjoitti tämän kirjaesittelyn?!

Summa summarum: Cooper argumentoi, että Raamatun progressiivisen ilmoituksen mukaan meitä odottaa eräänä päivänä ruumiin ylösnousemus, mutta ennen sitä me tulemme olemaan ruumiimme kuoleman jälkeen tilapäisesti Herran kanssa ylösnousemuksen päivään saakka.

Loppupäätelmä

Cooperin teos on hyvä lähtökohta kaikille niille, jotka haluavat sukeltaa syvemmälle tähän aiheeseen. Erityisesti filosofinen pyörittely hyvään eksegeesiin yhdistettynä tekee kirjasta mukavaa luettavaa. Kaikkien monismiin taipuvaisten teologien olisi hyvä viettää yksi päivä Cooperin klassikkoteoksen äärellä. Sen pääargumentti on mielestäni validi: traditionaalinen näkemys on edelleen paras näkemys aiheesta.

* Täältä voit kuunnella Cooperin tunnin luennon aiheesta