Martin Hengel (1926-2009)

Yksi aikamme tuotteliaimmasta eksegeeteistä, varhaiskristillisyyden ja toisen temppelikauden juutalaisuuden asiantuntijoista, professori Martin Hengel, on kuollut 82-vuotiaana Tübingenissä. Hän jatkoi Tübingenin mainekkaiden eksegeettien perinnettä. Poiketen heistä ja erityisesti Adolf von Harnackista alkaneesta liberaalista tulkintatraditiosta Hengelin työ Raamatun tulkitsijana ei ainoastaan ollut rehellistä ja kriittistä, vaan usein hän kirjoitti rationaalisella tasolla uskoa vahvistavia kirjoituksia. Ehkä paras esimerkki tästä on The Four Gospels and the One Gospel of Jesus Christ (2000). Voidaan sanoa, että Hengel toi evankelikaalit takaisin vakavasti otettavaa saksalaista raamatunselitystä. Hengelin alaisuudessa moni evankelikaalinen monografia sai julkaisutilaa maailmanmainetta niittäneessä WUNT-sarjassa. Hengelin tieteellisen työnsä ehkä tunnetuin teos on Judentum und Hellenismus (1972), joka on Uuden testamentin alalla "mussen"-lukemistoa. Teoksessa peilataan juutalaisuuden ja hellenismin vaikutusta historialliseen Jeesukseen ja häntä seuranneeseen liikkeeseen Palestiinassa. Jos Hengelin teoksista pitäisi suositella yhtä ainutta kirjaa, se olisi tämä. Sen vaikutushistoria on nähtävissä myös siinä, että se löytyy myös englanniksi käännettynä. Hengel jättää tutkijayhteisölle perinnön, josta saadaan hyöty irti vielä vuosikymmenienkin päästä. Henkilökohtaisesti olen saannut hänen teoksistaan paljon irti.

Kirja-arvio: Paavali

Mustakallio, Antti, Paavali (Kristinuskon vaikuttajat -sarja) (Helsinki: WSOY, 2007), 146 sivua. Kristinuskon vaikuttajat -kirjasarjan toisen osan on kirjoittanut Antti Mustakallio. Kirja on jo kolmas suomalaisen eksegeetin kirjoittama Paavali-kirja tällä vuosikymmenellä. Kari Kuulan kirkollisia piirejä kuohuttanut järkälemäinen teos Paavali: kristinuskon ensimmäinen teologi (2001 Edita) sai nopealla aikataululla seurakseen Timo Eskolan vastineen Paavali – kärsimyksen ja lohdutuksen apostoli (Arkki 2002). Eskolan jonkin verran hartaudellisesti painottunut kirja jäi vaillinaiseksi vastineeksi Kuulan teokselle. Mustakallion Paavali-kirja sopii hyvin tähän aukkoon. Kirjan alkupuoli hahmottaa yleiskuvaa Paavalin elämänkaaresta ja uskonnollisista rooleista: juutalaisen perinteen puolesta kiivaileva fariseus kääntyy kristityksi ja omaksuu uuden roolin vaeltavana saaranamiehenä ja uskonnollisena johtajana (s. 4–51). Kirjan kiinnostavin anti liittynee kuitenkin Mustakallion tulkintoihin Paavalin teologian eri osa-alueista. Luvussa 5 käsitellään Paavalin näkemystä siitä, kuka Jeesus oli. Kuulasta poiketen Mustakallio tulkitsee Filippiläiskirjeen kenosis-hymnin kuvauksena Jeesuksen ennaltaolemisesta ja ihmiseksitulemisesta (s. 53–56). Kyseisten jakeiden tulkintaan on selvästikin sijoitettu poikkeuksellisen paljon energiaa, mikä näkyy argumentaation terävyytenä. Vaakakuppi kallistuu vastaansanomattomasti pre-eksistenssitulkinnan puolelle. Lisäksi Mustakallio ehdottaa, että Paavali jollakin tavalla samastaa Jeesuksen Jumalaan. Tätä tukee esimerkiksi Jumalan Herra-nimen siirtyminen Jeesukselle joidenkin VT:n sitaattien mukana (s. 58–59). Jeesuksen alisteisuus Jumalalle merkitsee Mustakallion mukaan sitä, että Paavalin kristologia sisältää ”purkamattomia jännitteitä” (s. 61). Jeesuksen Jumaluuden johtaminen Paavalin kirjeistä on siten puolustettavissa oleva näkemys. Näin haastavan kysymyksen osalta olisi kuitenkin ollut tarpeellista hyödyntää laajempaa aineistoa. Esimerkiksi Paavalin ilmeinen käsitys Jeesuksen läsnäolosta uskovassa Jumalan Henkenä (tai Jeesuksen Henkenä) olisi ansainnut huomiota. Paavalin pelastuskäsitystä käsitellään sovituksen, vanhurskauttamisen, uskon ja Kristus-yhteyden teemojen kautta (s. 53–75). Mustakallio torjuu toisinaan esitetyn käsityksen, jonka mukaan Kristus-yhteys ja vanhurskauttaminen olisivat toisiaan vastaan kilpailevia teemoja Paavalin ajattelussa. Mustakallion arvio Paavalin lakiteologian johdonmukaisuudesta on myönteisempi kuin Kuulan, joka voimakkaasti korostaa Paavalin ajattelun ristiriitaisuutta. Joka tapauksessa myös Mustakallio toteaa Paavalin lakiteologiaan sisältyvän ongelmia, joita apostoli ei kyennyt ratkaisemaan. Paavalin lakiteologisen ajattelun vaikeaselkoisuus juontui toisinaan aiheen vaikeudesta. Mustakallion ja Kuulan kirjojen vertailu tarjoaa suomalaiselle lukijalle kiinnostavan näkymän eksegeettisiin koulukuntaeroihin. Useissa teologisesti ladatuissa vedenjakakohdissa tutkijat päätyvät erilaisiin näkemyksiin. Kuulan kuvausta Paavalin teologiasta voisi luonnehtia epäkirkolliseksi, kun taas Mustakallio puolustaa perinteisempää Paavali-tulkintaa. Eksegeettistä koulukuntaeroa havainnollistaa esimerkiksi Kuulan näkemys, jonka mukaan Paavali suhtautui välinpitämättömästi Jeesus-traditioihin. Tämä käsitys on ollut suosittu saksalaisessa tutkimusperinteessä, joka suhtautuu kielteisesti dogmaattiseen teologiaan. Mustakallio puolestaan liittyy nousevaan trendiin, jonka mukaan Paavali tunsi laajasti Jeesus-traditioita ja piti niitä tärkeinä. Tässä ja monissa muissa kysymyksissä Mustakallion kirjan ratkaisut edustavat maltillista anglosaksista tutkimusperinnettä, jossa perinteisen teologian kritikoimisella ei ole vastaavaa roolia kuin saksalaisessa eksegetiikassa. Mustakallio – kuten myös Kristinuskon vaikuttajat -sarjan ensimmäisen osan (Jeesus) kirjoittaja Tom Holmen – edustavat jossain määrin uudenlaista tutkimusasennetta suomalaisessa raamatuntutkimuksessa. Heikki Räisäsen vaikuttaman eksegeettisen tutkimuksen rinnalle on kehittynyt entistä enemmän kotimaisia vaihtoehtoja, ja tutkimuksen kysymyksenasettelut ovat monipuolistuneet. Tulevaisuudessa Jeesusta ja Paavalia koskevaa tutkimusta saattaa Suomessa tehdä pääasiassa aiempaa konservatiivisemmin suuntautuneet tutkijat muiden keskittyessä ideologisesti vähemmän latautuneisiin alueisiin kuten gnostilaisuuden tai Qumranin tutkimukseen. Jostain syystä kirjassa ei ole sisällysluetteloa. Myös Raamatun jakeiden listaus kirjan loppuun olisi ollut tarpeellista. Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjaan on tiivistettynä paljon asiaa. Maallikkolukijalle Mustakallion ja Kuulan kirjojen lukeminen rinnakkain antaa mahdollisuuden arvioida itsenäisesti Paavalista käytyä eksegeettistä keskustelua. Kirjoittajan selkeä ajatuksenjuoksu tekee kirjasta helposti lähestyttävän teologiasta kiinnostuneille lukijoille.

Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä

Johanneksen evankeliumi sisältää kryptisen sanonnan Johannes Kastajan suulla: "Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä" (Joh 3:30). Olen aina lukiessani miettinyt mitä tällä tarkoitetaan. Oma tulkinta aiemmin koski jonkilaista psykologista nöyryyden tilaa, mutta tänään havahduin rinnakkaisuuteen, josta en aiemmin tiennyt mitään. Tänään aloitin lukemaan Vanhan testamentin lisäksi luetuinta juutalaista Pirke Avot (suom. Isien etiikka) dokumenttia, jossa on tallennettuna juutalaisten saakojen (viisaiden rabbien) viisaussanontoja vuosien 539 eKr-220 jKr. väliltä. Rabbi Hillel, Jeesuksen aikalainen, sanoi: "Nimi, joka on tehty suureksi, on tuhottu nimi: hän, joka ei kasvata tietoa, vähenee. Hän, joka ei opiskele, sietää kuolla; ja hän, joka maailmallisesti käyttää Tooran kruunua, pilaantuu pois" (1:13). Tämä sanonta sisältää saman antiteesin kasvamisesta ja vähentymisestä. Keino kasvaa on opiskella Tooran sanoja ja näin sen auktoriteetin -Jumala nimi- tulee suuremmaksi. Johanneksen sanonta heijastaa samankaltaista asiayhteyttä. Häntä nimitetään rabiksi, jolla on opetuslapsia. He väittelivät Jeesuksen kastamis- ja opettamistoiminnasta. Tässä yhteydessä Johannes Kastaja kääntää omien opetuslapsiensa huomion Jeesuksen opetuksiin. Ihminen joka hänen -Johannes Kastajan-opetuskia opiskelee vähenee, mutta ihminen, joka ahkerasti Jeesuksen opetuksia opiskelee, kasvaa. Johanneksen evankeliumin asiayhteys tukee tätä tulkintaa: 30 Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. 31 Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. 32 Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. 33 Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. 34 Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla. 35 Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. 36 Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." Tämä Johannes Kastajan sanonta ei siis koske ihmisen nöyrtymistä, vaan huomion kiinnittämistä siihen mitä Jeesus opettaa. Ketä opiskellemme paljon sen seuraajia käytännössä olemme. Jeesuksen nimi tulee siis suureksi hänen opetuksiaan opiskelemalla. Näin ymmärrän sanonnan "Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä" nyt.

Kuinka selität sanan typologia suomeksi?

Olen kirjoittamassa artikkelia Kristus Vanhassa testamentissa ja siinä yritän osaksi selittää, kuinka Jeesuksen ajan juutalaiset lukivat Vanhaa testamenttia ja rinnastivat omia kokemuksiaan Vanhna testamentin pelastushistoriaan typologian avulla. Eräs osa kirjoituksestani edustaa typologian määritteitä, joita olen koonnut, mutta en osaa löytää sopivaa, sivistyssanasta riippumatonta käännösvastinetta kreikan sanalle τυπος ja sen englannin kieliselle vastineelle "typology" (suom. typologia): Typologia edustaa yritystä rinnastaa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus Raamatun merkittävien tapahtumien, henkilöiden ja instituutioiden valossa. Pelastushistorian tapahtumat, henkilöt ja instituutiot, kuten eksodus, Daavid ja pappeus, löytävät grande finale täyttymyksen Jeesuksessa. Typologia on kanoonista katsoen ennustavaa, koska se katsoo menneestä tulevaisuuteen. Mutta emme voi varmaksi sanoa näkikö Pentateukin kokoaja eksoduksen ennustavana mallina tuleville pelastushistorian tapahtumille. Sanaa esikuva en aio käyttää selittämään typologiaa, koska se on vahvasti sidoksissa allegoriseen metodiin. Osaisitko selittää sanan typologia suomeksi ja antaa hyvän käännösvastineen?

Kirja-arvio: A.D. 30 – Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista

Holmén, Tom ja Kankaanniemi, Matti (toim.),
A.D. 30: Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista
(Helsinki: Art House, 2009), 315 sivua.

Kirja koostuu neljän Åbo Akademin historian Jeesuksen tutkimusryhmän jäsenen kirjoituksista, jotka käsittelevät Jeesuksen elämän viimeisiä tunteja sekä hänen ylösnousemustaan ja sen seurauksia. Kuten jo tekijöiden taustasta saattaa arvata, kyseessä ei ole mikään hartauskirja vaan tavoitteena on ollut tieteellisen Jeesus-tutkimuksen menetelmien ja tulosten popularisointi. Tämä tehdään selväksi myös 16-sivuisessa johdannossa, josta kirjan oikeutus ja lähestymistapa käyvät ilmi niillekin, joille tällainen perspektiivi Jeesukseen on uusi.

Varsinaisia lukuja on yhdeksän, lyhyin hieman yli 12 sivua ja pisin 40 sivua - yhteensä 241 sivua ilman loppuviitteitä. (Tuotteliaimman kynäilijän palkinto menee Matti Kankaanniemelle, joka on kirjoittanut varsinaisista luvuista kolme, yhteensä 103 sivua eli lähes puolet.) Luvut etenevät loogis-kronologisesti, alkaen Jeesus-tutkimuksen metodien ja peruslähtökohtien esittelystä ja päättyen ylösnousemuksen merkityksen arviointiin Ut:n kirjoitusten valossa.