Matti Kankaanniemi on tunnetusti Suomessa historian Jeesus -tutkimuksen ykkösnimiä. Hänen uusin opuksensa Historian Jeesus ja salaliittoteoriat käsittelee Jeesus-tutkimuksen marginaali-ilmiötä, Jeesus-denialismia eli näkemystä, jonka mukaan Jeesusta ei ollut koskaan oikeasti olemassa. Vaikka merkittävä määrä tutkijoita pitää näkemystä liian spekulativiisena, joka ei ansaitse sen kummempaa ja vakavastiotettavampaa kommentointia, Kankaanniemi haluaa antaa teorian kannattajille mahdollisuuden nousta kehään ja ottamaan muutaman erän täyskontaktimatsia. (Lukijan on muuten syytä tottua urheilu- ja kamppailulajitermistöön kirjaan tarttuessaan.) Kuten Kankaanniemi kirjan päätössanoissa toteaa, projektin pääasiallinen tarkoitus on pyrkiä ymmärtämään Jeesus-denialistien logiikkaa sisältä käsin ja haastaa se (s. 363).
Kirjoittajan itsensä mukaan tämä melko massiivinen opus on eräässä mielessä pitkä ja viivästynyt vastaus eräälle anonyymille kommentoijalle, joka jätti noin 15 vuotta sitten kritisoivan kommentin Tyrvään Sanomien lehtijuttuun, jossa käsiteltiin tarkkailuluokalta tohtoriksi nousseen Kankaanniemen väitöskirjaa: kommentoija ihmetteli miksi joku uhraa elämänsä myyttisen henkilön tutkimiselle (ks. s. 9, 361, 364)! Kyse onkin Kankaanniemen Magnum opuksesta, jota hän luonnehtii ennenkaikkea historiantutkimuksen piiriin kuuluvaksi tietokirjaksi (s. 15).
Tämä Rembrandtin 1600-luvulla maalatun teoksen kansikuvalla varustettu teos rakentuu neljästä osasta. Osassa 1 käydään läpi ”tietämisen taustoja”. Osio on äärimmäisen mielenkiintoinen, joskin ehkä kirjan raskain osuus, ainakin näin muuten yleissivistymättömälle Uuden testamentin tutkijalle. Osassa 2 määritellään Jeesus-denialismi, esitellään liikehdinnän historiaa ja aletaan pureutua tunnetun denialisti-tutkija Richard Carrierin väitteisiin, painopisteen ollessa erityisesti Paavalin kirjeissä. Osassa 3 siirrytään sitten kirjoittajan kotikentälle eli evankeliumitutkimukseen. Lopuksi osassa 4 esitellään laajasti ja kattavasti aitouskriteerejä, joita evankeliumitutkimuksessa hyödynnetään ja perehdytään erilaisiin Jeesus-rekonstruktioihin. Loppuviitteistä lähdeviittauksia löytyy reilu kolme ja puolisataa. Tiivistän nyt kunkin osan antia hieman tarkemmin. Lopuksi annan muutaman kommentin kirjan sisällöstä ja toimivuudesta.
Kirjan ensimmäinen osa keskittyy erityisesti salaliittoteorian käsitteeseen ja taustamotiivien selvittelemiseen. Salaliittoteorioihin on suhtauduttu kahdella eri tavalla. Generalistien mielestä salaliittoteorioille ei tule antaa juuri mitään sijaa tieteessä. Partikularistien mukaan kaikkiin teorioihin tulee sen sijaan suhtautua avoimesti, koska aina ei voi etukäteen tietää, mikä teoria on salaliittoa ja mikä ei. Kirja edustaa siis partikularistista näkökulmaa, koska se uhraa suurimman osan tilasta Jeesus-tutkimuksen marginaali-ilmiöön eli Jeesus-denialismiin (ks. erit. s. 39, 49, 61). Jo osa 1 osoittaa kirjoittajan laajaa lukeneisuutta ja rohkeutta: Kankaanniemeä ei pelota tarttua rajusti debatoituihin aiheisiin, joiden äärellä monet ystävyyssuhteet ovat viilentyneet. Esimerkkeinä toimii vaikkapa Lähi-idän tilanne, ravitsemustutkimukset ja kolonialismi. Osansa kirjan sivuilla saa myös Helsingin teologinen tiedekunta, jonka aktivismi- ja ismikytkökset johtivat vuonna 2023 kunniatohtori-tittelin antamiseen Greta Thunbergille.
Kirjan yli 100-sivuinen ensimmäinen osa pitää sisällään monenlaisia tapausesimerkkejä, joihin lukija voi perehtyä itse. Datan seasta voidaan nostaa esiin seitsemän tiedon laatua heikentävää ilmiötä, joita kirjoittaja on havainnut niin salaliittoteorioissa, valtamediassa kuin tieteellisessä tutkimuksessa. Mikäli näitä ilmiöitä alkaa kasautua jonkin teorian esittelyssä, sen uskottavuus laskee (s. 61-62). Anomaliat ovat teoriaan sopimattomia yksityiskohtia ja kun niitä tulee liikaa, alkaa teorian uskottavuus kompastella; tuhatkaunoefekti viittaa tutkijaan, joka rynnii itsevarmasti sellaisille osa-alueille, josta hänellä ei juuri ole asiantuntemusta; sarjatuliperiaate viittaa tutkijaan, joka viljelee sarjatulimaisesti anomalioita, epäloogisuuksia ja hämmentävyyksiä antaen näin kuulijan olettaa, että ”nyt on kaikki kivet käännetty”; kieltokasauma viittaa siihen, että vastustettavan teorian puolesta esitettävät argumentit kielletään lähtökohtaisesti ja systemaattisesti vetoamalla vaikkapa todistajan epäluotettavuuteen eli periaate on ”kruuna, niin minä voitan, klaava, niin sinä häviät”; punahilkkaefektillä viitataan tilanteeseen, jossa tutkija maalaa vastustajansa isoksi pahaksi sudeksi puuttumatta todellisiin annettuihin argumentteihin; lähdeviitemaskirovka-termillä viitataan tutkijaan, joka piilottelee omien argumenttiensa heikkoutta vetoamalla laajaan lähdeluetteloon, joka on kyhätty pikemminkin vaikutelman kuin itse argumenttien perustelujen kannalta ja rehellisyysjulistuksilla viitataan tutkijan asenteeseen ”nuo muut ovat epärehellisiä ja turmeltuneita, minä taas olen vilpitön, rehellinen ja täysin puolueeton”. Kirjan sivuilla 295-300 näitä seitsemää ilmiötä sovelletaan Richard Carrierin projektiin.
Kankaanniemi nostaa esiin myös neutraaliusilluusion (joka liittyy pitkälti mainittuun rehellisyysjulistukseen). Aika ajoin tutkimuksessa törmää henkilöihin, jotka luulevat naiivisti olevansa ”puolueettomia tutkijoita” vastoin muita, joilla on repussaan kaikenlaista taakkaa ja ”ismejä” (hyvänä esimerkkinä Mäkipelto et al. 2025, 25-29, teos, johon Kankaanniemikin viittaa s. 290). Näkemys on kummallinen:
Jokainen tutkija on monenlaisten ideologioiden, ismien, taustajoukkojen ja henkilökohtaisten mielipiteidensä vanki. Tätä asiaa Kankaanniemi avaa pitkästi nk. kolmitasomallilla. Kankaanniemi on rakentanut mallin hahmottamaan tutkijoiden motiivimaailmaa ja sen vaikutusta historiantutkimukseen. Mallissa on siis kolme tasoa, joka alkaa metatasolta ja kulkee kohti yksittäisempiä uskomuksia:
Tämän mallin avulla tutkijan tulisi arvioida niin omia kuin toistenkin mahdollisia vinoumia. Pääasiallisesti kaverin vinoumia tulisi kuitenkin etsiä vasta, kun hänen julkaisuissaan on jotain ilmeisiä epäkohtia. Carrierin kohdalla Kankaanniemi tekee tämän kirjan 3-osassa (”kahdeksas erä”).
Kirjan toisessa osassa esitellään Jeesus-denialismia. Kankaanniemen mukaan liikehdintää voi kuvata valtavana puuna, joka on haarautunut kahdeksi suureksi päähaaraksi. Ensimmäistä haaraa hän kutsuu termillä ”esoteerisparallelistinen” ja toista haaraa termillä ”akateemissuuntautunut”. Ensimmäisessä ryhmässä argumenttien painopiste on siinä, että Kristus-myytille etsitään valtava määrä yhtäläisyyksiä muista uskonnoista ja jumaluuksista käyttäen niitä selityksenä kristinuskon Kristus-hahmon syntymiselle. Tämä liikehdintä sai alkunsa jo 1700-1800-lukujen taitteessa Lord Bolongbroken, Charles-François Dupuisin ja Constantin François Chasseboueuf de Volneyn teksteissä. Tämä haarauma on singonnut ilmoille paljon materiaalia, joka on täysin tuulesta temmattua, esimerkkinä vaikkapa Kristus-Horus-rinnastus, joka ei perustu todelliseen historiantutkimukseen, vaikka siihen törmää edelleen nettimaailmassa (ks. s. 159-160).
Jälkimmäinen ryhmä on puolestaan enemmän vuorovaikutuksessa historialliskriittisen raamatuntutkimuksen kanssa ja he pyrkivät perustelemaan näkemystään tieteellisen tutkimuksen avulla. Tämä liikehdintä alkoi 1800-luvulla Bruno Bauerista, joka ajoi käytännössä David Straussin esittämän myytin ajatuksen sen loogiseen loppuun. 1900-luvun alussa Arthur Drewsin kirja sai aikaan rajuja debatteja. Hieman lähempänä meidän aikaamme vaikuttavia näkemyksen edustajia ovat olleet George Wells, Earl Doherty ja Robert Price.
Kankaanniemi ottaa kuitenkin tähtäimeensä ainoastaan akateemisesti painottuvan suuntauksen ja siitäkin ainoastaan erityisesti ateististista maailmankuvaa kovaäänisesti markkinoivan Richard Carrierin — häntä voidaan Kankaanniemen mukaan pitää denialismi-liikehdinnän merkittävimpänä nykyedustajana.
On tärkeää ymmärtää Carrierin väitteiden ydin, jotta kirjan argumentit sitä vastaan voidaan ymmärtää paremmin. Carrierin näkemys tiivistettynä on se, että kristinusko alkoi uskosta myyttiseen ja hengellisen ulottuvuuden hahmoon. Paavali ei siis koskaan uskonut, että Galileassa olisi oikeasti ollut Jeesus-niminen juutalainen mies, vaan hänelle Kristus oli taivaallinen hahmo ja kaikki hänen suorittamansa pelastusaktit ovat tapahtuneet taivaallisissa ulottuvuuksissa. Vasta Markuksen evankeliumi (Carrierin mukaan aikaisintan 70-luvulla) konkretisoi myytin fiktiiviseksi kertomukseksi, kun hän rakensi Jeesus-tarinan lähinnä Vanhan testamentin tekstejä mielikuvituksellisesti hyödyntäen (ks. s. 155, 157, 196, 301).
Kankaanniemi käsittelee tässä 2-osassa kolmea isoa kokonaisuutta keskittyen Carrierin näkemyksen haastamiseen: (1) Josefuksen Testimonium Flavianum -kohdan perusteellinen käsittely (s. 168-193), (2) Paavalin teologian analysointi (s. 194-205) ja (3) evankeliumeihin liittyvän ajoituskeskustelun avaaminen (s. 206-223). Pieni tiivistys kustakin kokonaisuudesta.
1. Josefuksen Jeesus-maininnan käsitteleminen (Juutalaisten muinaishistoria 18.63-64) on erityisen olennaista, koska jos kohta on aito, ja Josefuksella on oikeasti tietoa historian Jeesuksesta, denialistiset teoriat menettävät valtavasti uskottavuutta. Kankaanniemi osoittaakin varsin vakuuttavasti, ettei Carrierin näkemys, jonka mukaan kohta on Eusebiuksen väärentämä, kestä historiallista analyysiä. Olennaisena tukena Kankaanniemi käyttää (monen muun lähteen ohella) uusinta tutkimusta, T. C. Schmidtin kirjaa Josephus and Jesus: New Evidence for the One Called Christ (2025), jonka perusteellinen ote puolustaa Josefus-kohdan täyttä aitoutta.
2. Paavalin kirjeissä on useita analysoimisen arvoisia kohtia, joista Kankaanniemi esittää luontevamman ja maalaisjärkevämmän tulkinnan kuin Carrier. Analyysin kohteena ovat mm. (a) 2. Kor. 5:16 ”lihan mukaan” -kohta, (b) Paavalin ”Herran sanojen” lainaaminen erityisesti 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvussa, (c) Galatalaiskirjeen jae 4:4 (”naisesta syntynyt”), sekä (d) 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvun ylösnousemusteksti. Kun Paavalin argumentointi ymmärretään oikein ja hänen argumenteilleen tehdään oikeutta, Carrierin ”taivaallinen Kristus-näkemys” hajoaa osiin.
3. Denialistit ajoittavat systemaattisesti Uuden testamentin materiaalin mahdollisimman myöhäiseksi. Kankaanniemi käy läpi evankeliumien ja Apostolien tekojen ajoituskysymyksiä ja osoittaa useilla esimerkeillä, miksi myöhäinen ajoitusmalli ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Tämän osion toivoisikin tulevan osaksi raamattukoulujen Uuden testamentin johdantokurssien pakollista lukemista. Jos Markuksen evankeliumi on huomattavasti varhaisempi kuin Carrier olettaa, se asettaa suuria haasteita Carrierin pääväitteelle (s. 209). ”Paavalin kirjeissä ja Markuksen evankeliumissa on samoja avainhenkilöitä, kuten Pietari. Jos Pietari oli Paavalin toisulotteisen Jeesus-tarinan kannattaja, olisi selitettävä, miten joku voi samanaikaisesti tehdä hänestä lähes päähenkilön konkretisoivaan kertomukseen. Mikäli hyväksytään edellä esittelemäni varhainen ajoitus, Markuksen evankeliumi kirjoitettiin mitä ilmeisimmin viimeistään 50-luvulla eli samaan aikaan Paavalin kirjeiden kanssa.” (s. 221) Vaikka varhainen ajoitus haastaa Carrierin näkemystä, hän ei siitä huolimatta koskaan käy todellista ja syväluotaavaa dialogia varhaisen ajoituksen argumenttien kanssa. Sen sijaan ”[m]ikrohistoriallinen analyysi puuttuu ja se korvataan nimittelyllä” (s. 221).
Tässä osassa Kankaanniemi ottaa 8-eräisen matsin Carrierin kanssa.
Erä 1. Markuksen evankeliumissa Jeesuksen ristiä kantavan Simonin pojat Rufus ja Aleksandros mainitaan nimeltä (15:21). Carrierin teorialle teksti on valtava ongelma, koska kirjoittaja viittaa Jeesuksen (maanpäällisen) elämän silminnäkijän poikiin, jotka evankeliumin primääriyleisö tunsi henkilökohtaisesti. Carrierin vaihtoehtoselitys tekstille on läpeensä epäuskottava.
Erä 2. Denialisteille olennaista on väite, että evankelistat ovat sepittäneet kertomuksia Vanhan testamentin tekstien perusteella. Esimerkiksi Jeesuksen ristin tapahtumat ovat Carrierin mukaan Psalmista 22 inspiroitua myyttiä. Kankaanniemi tekee useita hyviä huomioita tällaista oletusta vastaan. Eihän Johannes Kastajakaan ole myyttinen hahmo (Josefuskin kertoo hänestä pitkästi), vaikka evankelistat selittävät suuresti hänen toimintaansa Vanhan testamentin profetioiden valossa. Psalmin 22 käyttö ristintapahtumien yhteydessä voidaan selittää myös luontevammin toisin.
Erä 3. Tässä osiossa Kankaanniemi haastaa Carrierin väitteen, jonka mukaan Markus keksii kertomuksensa vapaasti omasta päästään osoittamalla, että todellisuudessa Markus nojautuu lähteisiin. Tästä osoituksena on mm. eräs ”hitsaussauma” Markuksen evankeliumin 15 ja 16 luvun välissä liittyen mainittuihin naisiin.
Erä 4. Carrier on Farrer-hypoteesin kannattaja, eli hän olettaa (ilman sen kummempia perusteluja), että Luukas on hyödyntänyt Matteuksen evankeliumia lähteenään. Kankaanniemi jyskyttää useamman argumentin tätä oletusta vastaan puolustaen klassisempaa näkemystä, jonka mukaan Matteus ja Luukas eivät hyödynnä toistensa teoksia, mutta he jakavat osaltaan saman Q-lähteen. Farrer-hypoteesin akilleen kantapääksi osoittautuvat ainakin Jeesuksen lapsuuskertomukset ja Juudaksen kuoleman kuvaukset: järkevämmän hypoteesin mukaan kumpikin nojaa kertomuksissaan omiin erityislähteisiin. Pointti on tässä: koska Matteus ja Luukas käyttävät nk. Q-lähteen lisäksi omia itsenäisiä lähteitään, jotka palautuvat suurin piirtein Markuksen evankeliumin syntyajankohtaan, ei ole mielekästä olettaa, että Markus olisi ollut ensimmäinen, joka keksi myytin maanpäällisestä Jeesus-hahmosta. ”Ennen Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien kirjoittamista oli Markuksen evankeliumin lisäksi erittäin todennäköisesti useita eri lähteitä, joissa puhuttiin konkreettisesta, lihaa ja verta olevasta Jeesuksesta. …Teoriaa, jonka mukaan Markus esitteli ensimmäisenä näkemyksen historiallisesta Jeesuksesta, on kovin vaikea sovittaa yhteen näiden lähteiden olemassaolon kanssa.” (s. 262)
Erä 5. Tässä osiossa Kankaanniemi esittää nk. Cambell-Hemer-haasteen Carrierin hypoteesia vastaan. Kaksi merkittävää tutkimusta osoittaa vahvasti siihen suuntaan, että Apostolien tekojen kirjoittaja (a) on todella matkustanut henkilökohtaisesti kuvaamissaan paikoissa ja (b) hän on ollut Paavalin matkakumppani ja siten tuntenut Paavalin hyvin. Kankaanniemi vetoaa ensin Thomas Cambellin vuoden 1955 artikkeliin, joka osoittaa, miten hyvin Apostolien tekojen ja Paavalin kirjeiden pohjalta saatu kuva Paavalin matkustuspaikoista täsmäävät keskenään epätodennäköisen hyvin. Colin Hemer sen sijaan julkaisi vuonna 1987 klassikkokirjan The Book of Acts in the Setting of Hellenistic History, joka osoittaa Luukkaan todella tienneen pienimmätkin historialliset yksityiskohdat, joita hän teoksessaan kuvaa. (Ks. loistava tiivistys kirjan pointeista täältä.) On siis hyvät syyt uskoa, että Luukkaan evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjoittaja oli apostoli Paavalin todellinen matkakumppani ja tunsi Paavalin hyvin.
Jos näin, Luukas on tietenkin tuntenut ”Carrierin Paavalin”, jolle Jeesus on pelkkä taivashahmo. On kuitenkin epäuskottavaa, että Luukas olisi kirjoittanut teoksen, joka on niin ihannoiva Paavalia kohtaan mutta toisaalta olisi niin rajun erimielinen siitä, kuka Jeesus todella oli (Luukkaallehan Jeesus oli päivänselvästi lihaa ja verta oleva todellinen ihminen). Kaikesta tästä huolimatta ”Carrierin esittämästä, toisulotteiseen Kristus-hahmoon uskovasta Paavalista ei näy jälkeäkään.” (s. 268) Lisäksi ”[e]mme näe Luukkaan tuotannossa argumentointia Carrierin visioimaa toisulotteisuusajattelua vastaan, mikä olisi odotettavaa, jos Luukas kirjoittaisi kilpailevan ja ’oikaisevan’ teoksen tuota ajattelua vastaan.” (s. 269) (Vaikka Kankaanniemi ei tätä argumentissaan mainostakaan, hänen keissinsä saa taustatukea Craig Keeneriltä, joka kirjoitti juuri maailman pisimmän kommentaarin Apostolien teoista: oletus Luukkaasta Paavalin matkaseuralaisena on erittäin luonteva, eikä siinä ole mitään epäilyttävää, ks. blogin aiempi teksti täältä).
Erä 6. Tämä osio keskittyy Kankaanniemen erityisosaamiseen eli vartijat haudalla -kertomukseen. Tiiviisti sanottuna Kankaanniemi osoittaa, että juutalaiskristittyjä vastustavalla ja vainoavalla juutalaiseliitillä on täytynyt olla vastakertomus kristittyjen tyhjä hauta -väitettä vastaan ja Saul Tarsolainen on myös tiennyt sen vainotessaan Jeesus-liikettä. Kaikki siis tiesivät Jeesuksen haudan tyhjäksi — se vain selitettiin eri tavoin, koska temppelieliitin mukaan Jeesuksen ruumis oli varastettu. Tämä historiallinen tilanne on kuin torpedo Carrierin näkemystä vastaan, koska toisulotteisen henkiolennon ruumiin katoaminen haudasta on tietenkin käsitteellinen ristiriita.
Erä 7. Jos Jeesusta ei koskaan ollut olemassa, miten ihmeessä hänellä saattoi olla Jaakob-niminen veli? Tämä on ehkä kaikkein hankalin asia selitettäväksi Jeesus-denialisteille. Lisäksi Paavali tunsi hyvin kyseisen Jaakobin, Jerusalemin alkuseurakunnan johtajan, kuten käy ilmi niin Galatalaiskirjeestä (1:19) kuin 1. Korinttilaiskirjeestä (9:5). Kankaanniemi toteaakin, että [j]os minua pyydettäisiin lyhyesti kertomaan, mistä tiedämme Jeesuksen olleen historiallinen henkilö, viittaisin Jaakobiin.” (s. 285) Hieman myöhemmin Kankaanniemi toteaa, että Jaakob-maininta toimii itse asiassa klassisena ja lopullisena takakuristuksena, joka hapettaa Carrier-hypoteesin unten maille (s. 301).
Erä 8. Tässä osiossa Kankaanniemi palaa 1-osassa esitettyyn kolmitasomalliin, jonka valossa hän arvioi Carrierin teosta, Jeesus-denialismia, sekä historian Jeesus-tutkimusta ja käsittelee Carrierin näkemyksiä ”seitsemän ilmiön” valossa 1) Sosiologisella tasolla Jeesus-denialismi on liikkeenä saanut paljon vaikutteita valistusajattelusta. Carrier itse on puolestaan oman ateistisen maailmankatsomuksensa tuotos. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti selitä hänen tutkimustuloksiaan, koska samalla metataustalla varustetut henkilöt ovat tulleet aivan toisiin tuloksiin Jeesuksen suhteen. 2) Sosiaalipsykologisella tasolla voidaan todeta, että Carrierin tapa on päästä keinolla millä hyvänsä denialistisiin johtopäätöksiin: antiuskonnollinen agenda on erittäin vahva. Mitä 3) psykologiseen tasoon tulee, niin Carrierilla näyttää olevan taipumusta tiettyyn hätäisyyteen ja ikävän monesti vastapuolen argumenttikokonaisuudet jäävät purkamatta osiin. Lopulta tämä malli ei kuitenkaan paljasta mitään erityisiä kokonaisuuksia Carrierin tuotannosta.
Mitä ”seitsemään ilmiöön” tulee, niin Carrierin tuotantoa leimaa kirjoittajan mukaan laaja mutta pinnallinen lukeneisuus sekä mikrohistoriallisen puuhastelun puuttuminen (tuhatkaunoefekti). Lisäksi väittämiä, solvauksia ja puolivillaisia johtopäätöksiä ammutaan sellaiseen tahtiin, että lukija lamaantuu (sarjatuliefekti). Kieltokasauma näkyy puolestaan pahimmin siinä, miten Carrier kiertää ”Jaakobin, Jeesuksen veli” -maininnan.
Kankaanniemen oma tuntuma on, että tässä 8-eräisessä mittelössä ”Carrier on käynyt kanveesissa, joka erässä” (s. 301). Lukija voi tehdä omat päätelmänsä, mutta olen taipuvainen näkemään asian samalla tavalla.
Historian Jeesuksesta on sanottu miltei kaikki mahdollinen. Monissa Jeesus-näkemyksissä on kuitenkin se ilmeinen heikkous, etteivät ne kykene selittämään ns. minimalistista dataa. Anthony Harveyhin tukeutuen Kankaanniemi esittää, että
Yksi perushaaste tutkimuksessa liittyy evankeliumimateriaalin historiallisuusarvoon. Käytännössä ”[m]itä epähistoriallisempina ja yhteisöheijasteisimpina evankeliumeja pidetään, sitä helpompi on luoda mitä räväkimpiä ja erikoisimpia Jeesusviritelmiä.” (s. 311).
Ennen kuin Kankaanniemi esittelee kattavasti tutkijoiden käyttämiä aitouskriteereitä, hän esittelee oman rekonstruktion varhaiskristillisyydestä. Tiivistettynä hän painottaa sitä, että silminnäkijöillä oli vielä 50-luvulla aktiivinen rooli varhaiskristillisyydessä ja tämä asia on aivan liian usein ohitettu aivan liian heppoisin perustein. Tämä todellisuus rajoitti sitä, kuinka paljon fiktiivistä materiaalia keksittiin. Kun tähän lisätään se huomio, että aiemman muotokriittisen koulukunnan vanhat ja kuluneet väitteet siitä, miten alkuseurakunta keksi asioita ratkaistakseen ongelmiaan — hypoteesi, joka kaatuu pelkästään siihen, ettei evankeliumeissa ole mitään merkkejä siitä, että Jeesus antaisi vastauksia alkuseurakunnan polttaviin ongelmiin, kuten ympärileikkauskiistaan — ei toimi, evankeliumikokonaisuus näyttäytyy aivan eri valossa. Toisin sanoen evankeliumeissa ei ole asioita, joita muotokriitikoiden oletusten pohjalta voisi odottaa ja niissä on asioita, joita ei odottaisi, jos keksimisvapaus olisi ollut kovin korkea (kuten monet häpeälliset yksityiskohdat).
Olemassaoleva data myös osoittaa, että Matteus ja Luukas nojasivat melko tarkasti olemassaoleviin lähteisiin, eivätkä je juuri sorkkineet niiden sisältöä. Tämä puhuu äärimmäistä fiktiivisyystuottamista vastaan. Kankaanniemi muistaa myös huomauttaa, että Helsingin teologisessakin edelleen elävä väite kristologisesta evoluutiosta (eli siitä, miten Jeesus saa ajan kanssa mittaa siten, että hän on lopulta jo Jumala Johanneksen evankeliumissa) ei todellisuudessa perustu lähteisiin lainkaan: Paavali saattoi puhua Jeesuksesta juutalaisen sheman kontekstissa jo 50-luvulla, eikä tämä aihe koskaan ollut kiistan kohteena hänen seurakunnissaan.
Vielä sivuilla 357-360 Kankaanniemi esittää melko kätevän ”kolmen kentän mallin” esitellen N. T. Wrightin, John P. Meierin ja John Dominic Crossanin teoksia. Nämä tutkijat toimivat melko hyvinä esimerkkeinä erilaisista poluista ja ennakko-oletuksista, joita tutkimuksessa ollaan otettu. Kirja päättyy seitsemän korkean tieteen tekemisen periaatteen kuvaamiseen (s. 361-366).
Toisin kuin denialististit väittävät, todellisuudessa ”sekä mies että hauta olivat olemassa.” (s. 366)
Kirjan äärellä lukija saa äärimmäisen mielenkiintoisen ja vaikuttavan lukukokemuksen. Kaiken kaikkiaan tekstistä paistaa läpi, että kyse on kirjasta, joka on muhinut kauan oman alansa huippututkijan aivonystyröissä. Kyseessä ei selvästikään ole pikaprojekti, vaan asioita on oikeasti hauduteltu mielen kattilassa pitkään ja hartaasti. Kirja tarjoilee valtavan määrän tietoa niin salaliittoteemojen kanssa painiville kuin Uuden testamentin tutkimuksesta kiinnostuneille. Jeesus-denialismia on tuskin suomeksi näin kattavasti käsitelty.
Annan lopuksi pari yleishuomioita, jotka juolahtivat mieleeni kirjaa lukiessa. Kyseessä ei sinänsä ole kritiikki, vaan enemmänkin ”muutama mielenkiintoinen huomio”.
Kirjan osan 2 käsittely Josefuksen Jeesus-viittauksesta (Testimonium Flavianum) on erinomainen ja Kankaanniemi on pystynyt ottamaan reilusti huomioon jopa viime vuonna julkaistun Schmidtin kirjan, jota yksikään aihetta käsittelevä ei tietenkään voi ohittaa. Asialle lienee selitys, mutta Kankaanniemi ei avaa sitä, että Schmidtin kirja ei tyydy ainoastaan perustelemaan sitä, miksi Josefuksen Jeesus-maininta on kokonaisuudessaan aito; hän antaa myös mittavan argumentin sen puolesta, että Josefus on saanut tietonsa henkilöiltä, jotka ovat nähneet Jeesuksen livenä! Schmidt antaa kattavan argumentin sen puolesta, että Josefuksen teksti perustuu siis hyvin todennäköisesti silminnäkijöiden antamaan kuvaukseen. Jos Schmidt on oikeassa (ja löydät tiivistyksen hänen argumentistaan aiemmin mainitsemastani linkistä), niin Carrierin myyttinen-Jeesus näkemys kohtaa uuden ongelman: jos Jeesus on myyttinen hahmo, niin miten ihmeessä Josefuksen tietolähteet, jotka olivat lähtökohtaisesti Jeesuksen ja Jeesus-liikkeen vihamiehiä, ovat sitten voineet seistä Jeesus Nasaretilaisen kanssa samassa huoneessa? Tämä lisäys olisi ollut pahitteeksi kirjan argumentin kannalta.
Evankeliumitutkimuksen kohdalla olisi puolestaan ollut kiva tietää, miten Carrier vastaa nykykonsensukseen siitä, että evankeliumit ovat itse asiassa antiikin elämäkertoja. Se, että evankeliumit ovat elämäkertoja kertoo siitä, että heillä on lähtökohtainen pyrkimys kirjoittaa todellista historiaa todellisesta henkilöstä, toisin kuin Carrier väittää (aiheesta nyt suomeksi Lenho 2026).
Muuten kirjasta pomppaa esiin vain esteettisiä asioita. Kirjassa käytetyt viitteet löytyvät loppuviitteinä kirjan perältä ja tämä on tälle kirjalle oikea ratkaisu. Kirjoittaja on kaikissa olennaisissa suomennoksissaan antanut viitteessä myös alkuperäiskielisen tekstin, mutta hyvin (hyvin) monessa viitteessä teksti on turhaan tuplasuomennettu eli se löytyy leipätekstin suomennoksen lisäksi toistettuna suomennoksena kirjan takasivuilta. Tätä ei kuitenkaan tapahdu systemaattisesti, koska osassa käännetyistä teksteistä viitteisiin on laitettu pelkästään alkuperäinen teksti (mm. 253, 271, 302, 311). Jälkimmäinen tapa olisi ollut kokonaisuudessaan johdonmukaisempi. Itse kirjan päätekstistä yksittäisiä typoja löytyy vain puusepän kourallinen. Darrell Bockin ja Ronald Webbin toimittama kirja Key Events in the Life of Jesus on otsikoitu väärin (s. 358). Joka tapauksessa kokonaisuudessaan toimitustyö on erittäin onnistunut. Siitä pisteet Warelialle.
Voit hankkia kyseisen tietokirjan täältä.
Kirjoittajan itsensä mukaan tämä melko massiivinen opus on eräässä mielessä pitkä ja viivästynyt vastaus eräälle anonyymille kommentoijalle, joka jätti noin 15 vuotta sitten kritisoivan kommentin Tyrvään Sanomien lehtijuttuun, jossa käsiteltiin tarkkailuluokalta tohtoriksi nousseen Kankaanniemen väitöskirjaa: kommentoija ihmetteli miksi joku uhraa elämänsä myyttisen henkilön tutkimiselle (ks. s. 9, 361, 364)! Kyse onkin Kankaanniemen Magnum opuksesta, jota hän luonnehtii ennenkaikkea historiantutkimuksen piiriin kuuluvaksi tietokirjaksi (s. 15).
Tämä Rembrandtin 1600-luvulla maalatun teoksen kansikuvalla varustettu teos rakentuu neljästä osasta. Osassa 1 käydään läpi ”tietämisen taustoja”. Osio on äärimmäisen mielenkiintoinen, joskin ehkä kirjan raskain osuus, ainakin näin muuten yleissivistymättömälle Uuden testamentin tutkijalle. Osassa 2 määritellään Jeesus-denialismi, esitellään liikehdinnän historiaa ja aletaan pureutua tunnetun denialisti-tutkija Richard Carrierin väitteisiin, painopisteen ollessa erityisesti Paavalin kirjeissä. Osassa 3 siirrytään sitten kirjoittajan kotikentälle eli evankeliumitutkimukseen. Lopuksi osassa 4 esitellään laajasti ja kattavasti aitouskriteerejä, joita evankeliumitutkimuksessa hyödynnetään ja perehdytään erilaisiin Jeesus-rekonstruktioihin. Loppuviitteistä lähdeviittauksia löytyy reilu kolme ja puolisataa. Tiivistän nyt kunkin osan antia hieman tarkemmin. Lopuksi annan muutaman kommentin kirjan sisällöstä ja toimivuudesta.
OSA 1: Tietämisen taustoja
Kirjan ensimmäinen osa keskittyy erityisesti salaliittoteorian käsitteeseen ja taustamotiivien selvittelemiseen. Salaliittoteorioihin on suhtauduttu kahdella eri tavalla. Generalistien mielestä salaliittoteorioille ei tule antaa juuri mitään sijaa tieteessä. Partikularistien mukaan kaikkiin teorioihin tulee sen sijaan suhtautua avoimesti, koska aina ei voi etukäteen tietää, mikä teoria on salaliittoa ja mikä ei. Kirja edustaa siis partikularistista näkökulmaa, koska se uhraa suurimman osan tilasta Jeesus-tutkimuksen marginaali-ilmiöön eli Jeesus-denialismiin (ks. erit. s. 39, 49, 61). Jo osa 1 osoittaa kirjoittajan laajaa lukeneisuutta ja rohkeutta: Kankaanniemeä ei pelota tarttua rajusti debatoituihin aiheisiin, joiden äärellä monet ystävyyssuhteet ovat viilentyneet. Esimerkkeinä toimii vaikkapa Lähi-idän tilanne, ravitsemustutkimukset ja kolonialismi. Osansa kirjan sivuilla saa myös Helsingin teologinen tiedekunta, jonka aktivismi- ja ismikytkökset johtivat vuonna 2023 kunniatohtori-tittelin antamiseen Greta Thunbergille.
Kirjan yli 100-sivuinen ensimmäinen osa pitää sisällään monenlaisia tapausesimerkkejä, joihin lukija voi perehtyä itse. Datan seasta voidaan nostaa esiin seitsemän tiedon laatua heikentävää ilmiötä, joita kirjoittaja on havainnut niin salaliittoteorioissa, valtamediassa kuin tieteellisessä tutkimuksessa. Mikäli näitä ilmiöitä alkaa kasautua jonkin teorian esittelyssä, sen uskottavuus laskee (s. 61-62). Anomaliat ovat teoriaan sopimattomia yksityiskohtia ja kun niitä tulee liikaa, alkaa teorian uskottavuus kompastella; tuhatkaunoefekti viittaa tutkijaan, joka rynnii itsevarmasti sellaisille osa-alueille, josta hänellä ei juuri ole asiantuntemusta; sarjatuliperiaate viittaa tutkijaan, joka viljelee sarjatulimaisesti anomalioita, epäloogisuuksia ja hämmentävyyksiä antaen näin kuulijan olettaa, että ”nyt on kaikki kivet käännetty”; kieltokasauma viittaa siihen, että vastustettavan teorian puolesta esitettävät argumentit kielletään lähtökohtaisesti ja systemaattisesti vetoamalla vaikkapa todistajan epäluotettavuuteen eli periaate on ”kruuna, niin minä voitan, klaava, niin sinä häviät”; punahilkkaefektillä viitataan tilanteeseen, jossa tutkija maalaa vastustajansa isoksi pahaksi sudeksi puuttumatta todellisiin annettuihin argumentteihin; lähdeviitemaskirovka-termillä viitataan tutkijaan, joka piilottelee omien argumenttiensa heikkoutta vetoamalla laajaan lähdeluetteloon, joka on kyhätty pikemminkin vaikutelman kuin itse argumenttien perustelujen kannalta ja rehellisyysjulistuksilla viitataan tutkijan asenteeseen ”nuo muut ovat epärehellisiä ja turmeltuneita, minä taas olen vilpitön, rehellinen ja täysin puolueeton”. Kirjan sivuilla 295-300 näitä seitsemää ilmiötä sovelletaan Richard Carrierin projektiin.
Kankaanniemi nostaa esiin myös neutraaliusilluusion (joka liittyy pitkälti mainittuun rehellisyysjulistukseen). Aika ajoin tutkimuksessa törmää henkilöihin, jotka luulevat naiivisti olevansa ”puolueettomia tutkijoita” vastoin muita, joilla on repussaan kaikenlaista taakkaa ja ”ismejä” (hyvänä esimerkkinä Mäkipelto et al. 2025, 25-29, teos, johon Kankaanniemikin viittaa s. 290). Näkemys on kummallinen:
Päivänselvä, mutta hämmentävän usein unohdettu tosiasia on kuitenkin se, että jokaisella on viiteryhmänsä ja ryhmäidentiteettinsä. Näin ollen ei ole olemassa sellaista objektiivisesti ryhmäidentiteettien ulkopuolelle haaksirikkoutunutta tietämistaiteen Robinson Crusoeta, joka vapaana näistä vinoumista voisi lausua steriileitä totuuksia. Viiteryhmävinouman kesytyshakuinen tarkasteleminen ilmiönä on siis perusteltua. (s. 100)
Jokainen tutkija on monenlaisten ideologioiden, ismien, taustajoukkojen ja henkilökohtaisten mielipiteidensä vanki. Tätä asiaa Kankaanniemi avaa pitkästi nk. kolmitasomallilla. Kankaanniemi on rakentanut mallin hahmottamaan tutkijoiden motiivimaailmaa ja sen vaikutusta historiantutkimukseen. Mallissa on siis kolme tasoa, joka alkaa metatasolta ja kulkee kohti yksittäisempiä uskomuksia:
- Taso 1: sosiologinen taso. Tähän tasoon kuuluu metatasolla erilaiset ismit, ideologiat ja taustafilosofiset oletukset maailmasta; erilaiset maailmassa liikkuvat suurtrendit. Nämä megatrendit muokkaavat ihmistä monesti jopa tiedostamatta.
- Taso 2: sosiaalipsykologinen taso. Tähän tasoon kuuluu ryhmädynamiikka eli yksittäisten ihmisten laajemmat tukijoukot, kuten vaikkapa eri puolueet, urheiluseurat, kirkkokunnat tai muut harrastepiirit, joissa olevat ennakko-oletukset vaikuttat yksilön mielipiteeseen ja uskomuksiin.
- Taso 3: psykologinen taso. Tämä taso askartelee yksilön luonteenpiirteen ja psykologisen rakenteen kanssa.
Tämän mallin avulla tutkijan tulisi arvioida niin omia kuin toistenkin mahdollisia vinoumia. Pääasiallisesti kaverin vinoumia tulisi kuitenkin etsiä vasta, kun hänen julkaisuissaan on jotain ilmeisiä epäkohtia. Carrierin kohdalla Kankaanniemi tekee tämän kirjan 3-osassa (”kahdeksas erä”).
OSA 2: Jeesus-denialismi
Kirjan toisessa osassa esitellään Jeesus-denialismia. Kankaanniemen mukaan liikehdintää voi kuvata valtavana puuna, joka on haarautunut kahdeksi suureksi päähaaraksi. Ensimmäistä haaraa hän kutsuu termillä ”esoteerisparallelistinen” ja toista haaraa termillä ”akateemissuuntautunut”. Ensimmäisessä ryhmässä argumenttien painopiste on siinä, että Kristus-myytille etsitään valtava määrä yhtäläisyyksiä muista uskonnoista ja jumaluuksista käyttäen niitä selityksenä kristinuskon Kristus-hahmon syntymiselle. Tämä liikehdintä sai alkunsa jo 1700-1800-lukujen taitteessa Lord Bolongbroken, Charles-François Dupuisin ja Constantin François Chasseboueuf de Volneyn teksteissä. Tämä haarauma on singonnut ilmoille paljon materiaalia, joka on täysin tuulesta temmattua, esimerkkinä vaikkapa Kristus-Horus-rinnastus, joka ei perustu todelliseen historiantutkimukseen, vaikka siihen törmää edelleen nettimaailmassa (ks. s. 159-160).
Jälkimmäinen ryhmä on puolestaan enemmän vuorovaikutuksessa historialliskriittisen raamatuntutkimuksen kanssa ja he pyrkivät perustelemaan näkemystään tieteellisen tutkimuksen avulla. Tämä liikehdintä alkoi 1800-luvulla Bruno Bauerista, joka ajoi käytännössä David Straussin esittämän myytin ajatuksen sen loogiseen loppuun. 1900-luvun alussa Arthur Drewsin kirja sai aikaan rajuja debatteja. Hieman lähempänä meidän aikaamme vaikuttavia näkemyksen edustajia ovat olleet George Wells, Earl Doherty ja Robert Price.
Kankaanniemi ottaa kuitenkin tähtäimeensä ainoastaan akateemisesti painottuvan suuntauksen ja siitäkin ainoastaan erityisesti ateististista maailmankuvaa kovaäänisesti markkinoivan Richard Carrierin — häntä voidaan Kankaanniemen mukaan pitää denialismi-liikehdinnän merkittävimpänä nykyedustajana.
On tärkeää ymmärtää Carrierin väitteiden ydin, jotta kirjan argumentit sitä vastaan voidaan ymmärtää paremmin. Carrierin näkemys tiivistettynä on se, että kristinusko alkoi uskosta myyttiseen ja hengellisen ulottuvuuden hahmoon. Paavali ei siis koskaan uskonut, että Galileassa olisi oikeasti ollut Jeesus-niminen juutalainen mies, vaan hänelle Kristus oli taivaallinen hahmo ja kaikki hänen suorittamansa pelastusaktit ovat tapahtuneet taivaallisissa ulottuvuuksissa. Vasta Markuksen evankeliumi (Carrierin mukaan aikaisintan 70-luvulla) konkretisoi myytin fiktiiviseksi kertomukseksi, kun hän rakensi Jeesus-tarinan lähinnä Vanhan testamentin tekstejä mielikuvituksellisesti hyödyntäen (ks. s. 155, 157, 196, 301).
Kankaanniemi käsittelee tässä 2-osassa kolmea isoa kokonaisuutta keskittyen Carrierin näkemyksen haastamiseen: (1) Josefuksen Testimonium Flavianum -kohdan perusteellinen käsittely (s. 168-193), (2) Paavalin teologian analysointi (s. 194-205) ja (3) evankeliumeihin liittyvän ajoituskeskustelun avaaminen (s. 206-223). Pieni tiivistys kustakin kokonaisuudesta.
1. Josefuksen Jeesus-maininnan käsitteleminen (Juutalaisten muinaishistoria 18.63-64) on erityisen olennaista, koska jos kohta on aito, ja Josefuksella on oikeasti tietoa historian Jeesuksesta, denialistiset teoriat menettävät valtavasti uskottavuutta. Kankaanniemi osoittaakin varsin vakuuttavasti, ettei Carrierin näkemys, jonka mukaan kohta on Eusebiuksen väärentämä, kestä historiallista analyysiä. Olennaisena tukena Kankaanniemi käyttää (monen muun lähteen ohella) uusinta tutkimusta, T. C. Schmidtin kirjaa Josephus and Jesus: New Evidence for the One Called Christ (2025), jonka perusteellinen ote puolustaa Josefus-kohdan täyttä aitoutta.
2. Paavalin kirjeissä on useita analysoimisen arvoisia kohtia, joista Kankaanniemi esittää luontevamman ja maalaisjärkevämmän tulkinnan kuin Carrier. Analyysin kohteena ovat mm. (a) 2. Kor. 5:16 ”lihan mukaan” -kohta, (b) Paavalin ”Herran sanojen” lainaaminen erityisesti 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvussa, (c) Galatalaiskirjeen jae 4:4 (”naisesta syntynyt”), sekä (d) 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvun ylösnousemusteksti. Kun Paavalin argumentointi ymmärretään oikein ja hänen argumenteilleen tehdään oikeutta, Carrierin ”taivaallinen Kristus-näkemys” hajoaa osiin.
3. Denialistit ajoittavat systemaattisesti Uuden testamentin materiaalin mahdollisimman myöhäiseksi. Kankaanniemi käy läpi evankeliumien ja Apostolien tekojen ajoituskysymyksiä ja osoittaa useilla esimerkeillä, miksi myöhäinen ajoitusmalli ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Tämän osion toivoisikin tulevan osaksi raamattukoulujen Uuden testamentin johdantokurssien pakollista lukemista. Jos Markuksen evankeliumi on huomattavasti varhaisempi kuin Carrier olettaa, se asettaa suuria haasteita Carrierin pääväitteelle (s. 209). ”Paavalin kirjeissä ja Markuksen evankeliumissa on samoja avainhenkilöitä, kuten Pietari. Jos Pietari oli Paavalin toisulotteisen Jeesus-tarinan kannattaja, olisi selitettävä, miten joku voi samanaikaisesti tehdä hänestä lähes päähenkilön konkretisoivaan kertomukseen. Mikäli hyväksytään edellä esittelemäni varhainen ajoitus, Markuksen evankeliumi kirjoitettiin mitä ilmeisimmin viimeistään 50-luvulla eli samaan aikaan Paavalin kirjeiden kanssa.” (s. 221) Vaikka varhainen ajoitus haastaa Carrierin näkemystä, hän ei siitä huolimatta koskaan käy todellista ja syväluotaavaa dialogia varhaisen ajoituksen argumenttien kanssa. Sen sijaan ”[m]ikrohistoriallinen analyysi puuttuu ja se korvataan nimittelyllä” (s. 221).
OSA 3: Carrier, evankeliumit ja historian Jeesus
Tässä osassa Kankaanniemi ottaa 8-eräisen matsin Carrierin kanssa.
Erä 1. Markuksen evankeliumissa Jeesuksen ristiä kantavan Simonin pojat Rufus ja Aleksandros mainitaan nimeltä (15:21). Carrierin teorialle teksti on valtava ongelma, koska kirjoittaja viittaa Jeesuksen (maanpäällisen) elämän silminnäkijän poikiin, jotka evankeliumin primääriyleisö tunsi henkilökohtaisesti. Carrierin vaihtoehtoselitys tekstille on läpeensä epäuskottava.
Erä 2. Denialisteille olennaista on väite, että evankelistat ovat sepittäneet kertomuksia Vanhan testamentin tekstien perusteella. Esimerkiksi Jeesuksen ristin tapahtumat ovat Carrierin mukaan Psalmista 22 inspiroitua myyttiä. Kankaanniemi tekee useita hyviä huomioita tällaista oletusta vastaan. Eihän Johannes Kastajakaan ole myyttinen hahmo (Josefuskin kertoo hänestä pitkästi), vaikka evankelistat selittävät suuresti hänen toimintaansa Vanhan testamentin profetioiden valossa. Psalmin 22 käyttö ristintapahtumien yhteydessä voidaan selittää myös luontevammin toisin.
Erä 3. Tässä osiossa Kankaanniemi haastaa Carrierin väitteen, jonka mukaan Markus keksii kertomuksensa vapaasti omasta päästään osoittamalla, että todellisuudessa Markus nojautuu lähteisiin. Tästä osoituksena on mm. eräs ”hitsaussauma” Markuksen evankeliumin 15 ja 16 luvun välissä liittyen mainittuihin naisiin.
Erä 4. Carrier on Farrer-hypoteesin kannattaja, eli hän olettaa (ilman sen kummempia perusteluja), että Luukas on hyödyntänyt Matteuksen evankeliumia lähteenään. Kankaanniemi jyskyttää useamman argumentin tätä oletusta vastaan puolustaen klassisempaa näkemystä, jonka mukaan Matteus ja Luukas eivät hyödynnä toistensa teoksia, mutta he jakavat osaltaan saman Q-lähteen. Farrer-hypoteesin akilleen kantapääksi osoittautuvat ainakin Jeesuksen lapsuuskertomukset ja Juudaksen kuoleman kuvaukset: järkevämmän hypoteesin mukaan kumpikin nojaa kertomuksissaan omiin erityislähteisiin. Pointti on tässä: koska Matteus ja Luukas käyttävät nk. Q-lähteen lisäksi omia itsenäisiä lähteitään, jotka palautuvat suurin piirtein Markuksen evankeliumin syntyajankohtaan, ei ole mielekästä olettaa, että Markus olisi ollut ensimmäinen, joka keksi myytin maanpäällisestä Jeesus-hahmosta. ”Ennen Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien kirjoittamista oli Markuksen evankeliumin lisäksi erittäin todennäköisesti useita eri lähteitä, joissa puhuttiin konkreettisesta, lihaa ja verta olevasta Jeesuksesta. …Teoriaa, jonka mukaan Markus esitteli ensimmäisenä näkemyksen historiallisesta Jeesuksesta, on kovin vaikea sovittaa yhteen näiden lähteiden olemassaolon kanssa.” (s. 262)
Erä 5. Tässä osiossa Kankaanniemi esittää nk. Cambell-Hemer-haasteen Carrierin hypoteesia vastaan. Kaksi merkittävää tutkimusta osoittaa vahvasti siihen suuntaan, että Apostolien tekojen kirjoittaja (a) on todella matkustanut henkilökohtaisesti kuvaamissaan paikoissa ja (b) hän on ollut Paavalin matkakumppani ja siten tuntenut Paavalin hyvin. Kankaanniemi vetoaa ensin Thomas Cambellin vuoden 1955 artikkeliin, joka osoittaa, miten hyvin Apostolien tekojen ja Paavalin kirjeiden pohjalta saatu kuva Paavalin matkustuspaikoista täsmäävät keskenään epätodennäköisen hyvin. Colin Hemer sen sijaan julkaisi vuonna 1987 klassikkokirjan The Book of Acts in the Setting of Hellenistic History, joka osoittaa Luukkaan todella tienneen pienimmätkin historialliset yksityiskohdat, joita hän teoksessaan kuvaa. (Ks. loistava tiivistys kirjan pointeista täältä.) On siis hyvät syyt uskoa, että Luukkaan evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjoittaja oli apostoli Paavalin todellinen matkakumppani ja tunsi Paavalin hyvin.
Jos näin, Luukas on tietenkin tuntenut ”Carrierin Paavalin”, jolle Jeesus on pelkkä taivashahmo. On kuitenkin epäuskottavaa, että Luukas olisi kirjoittanut teoksen, joka on niin ihannoiva Paavalia kohtaan mutta toisaalta olisi niin rajun erimielinen siitä, kuka Jeesus todella oli (Luukkaallehan Jeesus oli päivänselvästi lihaa ja verta oleva todellinen ihminen). Kaikesta tästä huolimatta ”Carrierin esittämästä, toisulotteiseen Kristus-hahmoon uskovasta Paavalista ei näy jälkeäkään.” (s. 268) Lisäksi ”[e]mme näe Luukkaan tuotannossa argumentointia Carrierin visioimaa toisulotteisuusajattelua vastaan, mikä olisi odotettavaa, jos Luukas kirjoittaisi kilpailevan ja ’oikaisevan’ teoksen tuota ajattelua vastaan.” (s. 269) (Vaikka Kankaanniemi ei tätä argumentissaan mainostakaan, hänen keissinsä saa taustatukea Craig Keeneriltä, joka kirjoitti juuri maailman pisimmän kommentaarin Apostolien teoista: oletus Luukkaasta Paavalin matkaseuralaisena on erittäin luonteva, eikä siinä ole mitään epäilyttävää, ks. blogin aiempi teksti täältä).
Erä 6. Tämä osio keskittyy Kankaanniemen erityisosaamiseen eli vartijat haudalla -kertomukseen. Tiiviisti sanottuna Kankaanniemi osoittaa, että juutalaiskristittyjä vastustavalla ja vainoavalla juutalaiseliitillä on täytynyt olla vastakertomus kristittyjen tyhjä hauta -väitettä vastaan ja Saul Tarsolainen on myös tiennyt sen vainotessaan Jeesus-liikettä. Kaikki siis tiesivät Jeesuksen haudan tyhjäksi — se vain selitettiin eri tavoin, koska temppelieliitin mukaan Jeesuksen ruumis oli varastettu. Tämä historiallinen tilanne on kuin torpedo Carrierin näkemystä vastaan, koska toisulotteisen henkiolennon ruumiin katoaminen haudasta on tietenkin käsitteellinen ristiriita.
Erä 7. Jos Jeesusta ei koskaan ollut olemassa, miten ihmeessä hänellä saattoi olla Jaakob-niminen veli? Tämä on ehkä kaikkein hankalin asia selitettäväksi Jeesus-denialisteille. Lisäksi Paavali tunsi hyvin kyseisen Jaakobin, Jerusalemin alkuseurakunnan johtajan, kuten käy ilmi niin Galatalaiskirjeestä (1:19) kuin 1. Korinttilaiskirjeestä (9:5). Kankaanniemi toteaakin, että [j]os minua pyydettäisiin lyhyesti kertomaan, mistä tiedämme Jeesuksen olleen historiallinen henkilö, viittaisin Jaakobiin.” (s. 285) Hieman myöhemmin Kankaanniemi toteaa, että Jaakob-maininta toimii itse asiassa klassisena ja lopullisena takakuristuksena, joka hapettaa Carrier-hypoteesin unten maille (s. 301).
Erä 8. Tässä osiossa Kankaanniemi palaa 1-osassa esitettyyn kolmitasomalliin, jonka valossa hän arvioi Carrierin teosta, Jeesus-denialismia, sekä historian Jeesus-tutkimusta ja käsittelee Carrierin näkemyksiä ”seitsemän ilmiön” valossa 1) Sosiologisella tasolla Jeesus-denialismi on liikkeenä saanut paljon vaikutteita valistusajattelusta. Carrier itse on puolestaan oman ateistisen maailmankatsomuksensa tuotos. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti selitä hänen tutkimustuloksiaan, koska samalla metataustalla varustetut henkilöt ovat tulleet aivan toisiin tuloksiin Jeesuksen suhteen. 2) Sosiaalipsykologisella tasolla voidaan todeta, että Carrierin tapa on päästä keinolla millä hyvänsä denialistisiin johtopäätöksiin: antiuskonnollinen agenda on erittäin vahva. Mitä 3) psykologiseen tasoon tulee, niin Carrierilla näyttää olevan taipumusta tiettyyn hätäisyyteen ja ikävän monesti vastapuolen argumenttikokonaisuudet jäävät purkamatta osiin. Lopulta tämä malli ei kuitenkaan paljasta mitään erityisiä kokonaisuuksia Carrierin tuotannosta.
Mitä ”seitsemään ilmiöön” tulee, niin Carrierin tuotantoa leimaa kirjoittajan mukaan laaja mutta pinnallinen lukeneisuus sekä mikrohistoriallisen puuhastelun puuttuminen (tuhatkaunoefekti). Lisäksi väittämiä, solvauksia ja puolivillaisia johtopäätöksiä ammutaan sellaiseen tahtiin, että lukija lamaantuu (sarjatuliefekti). Kieltokasauma näkyy puolestaan pahimmin siinä, miten Carrier kiertää ”Jaakobin, Jeesuksen veli” -maininnan.
Kankaanniemen oma tuntuma on, että tässä 8-eräisessä mittelössä ”Carrier on käynyt kanveesissa, joka erässä” (s. 301). Lukija voi tehdä omat päätelmänsä, mutta olen taipuvainen näkemään asian samalla tavalla.
OSA 4: Historiallinen Jeesus — mutta mikä ja millainen?
Historian Jeesuksesta on sanottu miltei kaikki mahdollinen. Monissa Jeesus-näkemyksissä on kuitenkin se ilmeinen heikkous, etteivät ne kykene selittämään ns. minimalistista dataa. Anthony Harveyhin tukeutuen Kankaanniemi esittää, että
Jeesus-konstruktion tulee täyttää tietyt minimalistiset ehdot ollakseen uskottava tai mahdollinen. Sinänsä yksinkertaistavaa, mutta tuiki tarpeellinen muistutus tieteenalallemme. Jeesus ei siis voinut olla vain yks Tero, joka ei ikinä saarnannut, jota ei kukaan seurannut ja joka ei uhmannut ikinä ketään eikä mitään. Ei ole oikein mahdollista uskoa vain johonkin ääriminimalistiseen, värittömään hahmoon. Miksi juuri tämä Jeesus muistettiin? Miksi juuri tätä Jeesusta seurattiin? Miksi juuri tämä Jeesus kavallettiin? Miksi juuri tämä Jeesus ristiinnaulittiin? Miksi juuri tämän Jeesuksen uskottiin nousseen kuolleista? (s. 308)
Yksi perushaaste tutkimuksessa liittyy evankeliumimateriaalin historiallisuusarvoon. Käytännössä ”[m]itä epähistoriallisempina ja yhteisöheijasteisimpina evankeliumeja pidetään, sitä helpompi on luoda mitä räväkimpiä ja erikoisimpia Jeesusviritelmiä.” (s. 311).
Ennen kuin Kankaanniemi esittelee kattavasti tutkijoiden käyttämiä aitouskriteereitä, hän esittelee oman rekonstruktion varhaiskristillisyydestä. Tiivistettynä hän painottaa sitä, että silminnäkijöillä oli vielä 50-luvulla aktiivinen rooli varhaiskristillisyydessä ja tämä asia on aivan liian usein ohitettu aivan liian heppoisin perustein. Tämä todellisuus rajoitti sitä, kuinka paljon fiktiivistä materiaalia keksittiin. Kun tähän lisätään se huomio, että aiemman muotokriittisen koulukunnan vanhat ja kuluneet väitteet siitä, miten alkuseurakunta keksi asioita ratkaistakseen ongelmiaan — hypoteesi, joka kaatuu pelkästään siihen, ettei evankeliumeissa ole mitään merkkejä siitä, että Jeesus antaisi vastauksia alkuseurakunnan polttaviin ongelmiin, kuten ympärileikkauskiistaan — ei toimi, evankeliumikokonaisuus näyttäytyy aivan eri valossa. Toisin sanoen evankeliumeissa ei ole asioita, joita muotokriitikoiden oletusten pohjalta voisi odottaa ja niissä on asioita, joita ei odottaisi, jos keksimisvapaus olisi ollut kovin korkea (kuten monet häpeälliset yksityiskohdat).
Olemassaoleva data myös osoittaa, että Matteus ja Luukas nojasivat melko tarkasti olemassaoleviin lähteisiin, eivätkä je juuri sorkkineet niiden sisältöä. Tämä puhuu äärimmäistä fiktiivisyystuottamista vastaan. Kankaanniemi muistaa myös huomauttaa, että Helsingin teologisessakin edelleen elävä väite kristologisesta evoluutiosta (eli siitä, miten Jeesus saa ajan kanssa mittaa siten, että hän on lopulta jo Jumala Johanneksen evankeliumissa) ei todellisuudessa perustu lähteisiin lainkaan: Paavali saattoi puhua Jeesuksesta juutalaisen sheman kontekstissa jo 50-luvulla, eikä tämä aihe koskaan ollut kiistan kohteena hänen seurakunnissaan.
Vielä sivuilla 357-360 Kankaanniemi esittää melko kätevän ”kolmen kentän mallin” esitellen N. T. Wrightin, John P. Meierin ja John Dominic Crossanin teoksia. Nämä tutkijat toimivat melko hyvinä esimerkkeinä erilaisista poluista ja ennakko-oletuksista, joita tutkimuksessa ollaan otettu. Kirja päättyy seitsemän korkean tieteen tekemisen periaatteen kuvaamiseen (s. 361-366).
Toisin kuin denialististit väittävät, todellisuudessa ”sekä mies että hauta olivat olemassa.” (s. 366)
Arvio ja muutamia huomioita
Kirjan äärellä lukija saa äärimmäisen mielenkiintoisen ja vaikuttavan lukukokemuksen. Kaiken kaikkiaan tekstistä paistaa läpi, että kyse on kirjasta, joka on muhinut kauan oman alansa huippututkijan aivonystyröissä. Kyseessä ei selvästikään ole pikaprojekti, vaan asioita on oikeasti hauduteltu mielen kattilassa pitkään ja hartaasti. Kirja tarjoilee valtavan määrän tietoa niin salaliittoteemojen kanssa painiville kuin Uuden testamentin tutkimuksesta kiinnostuneille. Jeesus-denialismia on tuskin suomeksi näin kattavasti käsitelty.
Annan lopuksi pari yleishuomioita, jotka juolahtivat mieleeni kirjaa lukiessa. Kyseessä ei sinänsä ole kritiikki, vaan enemmänkin ”muutama mielenkiintoinen huomio”.
Kirjan osan 2 käsittely Josefuksen Jeesus-viittauksesta (Testimonium Flavianum) on erinomainen ja Kankaanniemi on pystynyt ottamaan reilusti huomioon jopa viime vuonna julkaistun Schmidtin kirjan, jota yksikään aihetta käsittelevä ei tietenkään voi ohittaa. Asialle lienee selitys, mutta Kankaanniemi ei avaa sitä, että Schmidtin kirja ei tyydy ainoastaan perustelemaan sitä, miksi Josefuksen Jeesus-maininta on kokonaisuudessaan aito; hän antaa myös mittavan argumentin sen puolesta, että Josefus on saanut tietonsa henkilöiltä, jotka ovat nähneet Jeesuksen livenä! Schmidt antaa kattavan argumentin sen puolesta, että Josefuksen teksti perustuu siis hyvin todennäköisesti silminnäkijöiden antamaan kuvaukseen. Jos Schmidt on oikeassa (ja löydät tiivistyksen hänen argumentistaan aiemmin mainitsemastani linkistä), niin Carrierin myyttinen-Jeesus näkemys kohtaa uuden ongelman: jos Jeesus on myyttinen hahmo, niin miten ihmeessä Josefuksen tietolähteet, jotka olivat lähtökohtaisesti Jeesuksen ja Jeesus-liikkeen vihamiehiä, ovat sitten voineet seistä Jeesus Nasaretilaisen kanssa samassa huoneessa? Tämä lisäys olisi ollut pahitteeksi kirjan argumentin kannalta.
Evankeliumitutkimuksen kohdalla olisi puolestaan ollut kiva tietää, miten Carrier vastaa nykykonsensukseen siitä, että evankeliumit ovat itse asiassa antiikin elämäkertoja. Se, että evankeliumit ovat elämäkertoja kertoo siitä, että heillä on lähtökohtainen pyrkimys kirjoittaa todellista historiaa todellisesta henkilöstä, toisin kuin Carrier väittää (aiheesta nyt suomeksi Lenho 2026).
Muuten kirjasta pomppaa esiin vain esteettisiä asioita. Kirjassa käytetyt viitteet löytyvät loppuviitteinä kirjan perältä ja tämä on tälle kirjalle oikea ratkaisu. Kirjoittaja on kaikissa olennaisissa suomennoksissaan antanut viitteessä myös alkuperäiskielisen tekstin, mutta hyvin (hyvin) monessa viitteessä teksti on turhaan tuplasuomennettu eli se löytyy leipätekstin suomennoksen lisäksi toistettuna suomennoksena kirjan takasivuilta. Tätä ei kuitenkaan tapahdu systemaattisesti, koska osassa käännetyistä teksteistä viitteisiin on laitettu pelkästään alkuperäinen teksti (mm. 253, 271, 302, 311). Jälkimmäinen tapa olisi ollut kokonaisuudessaan johdonmukaisempi. Itse kirjan päätekstistä yksittäisiä typoja löytyy vain puusepän kourallinen. Darrell Bockin ja Ronald Webbin toimittama kirja Key Events in the Life of Jesus on otsikoitu väärin (s. 358). Joka tapauksessa kokonaisuudessaan toimitustyö on erittäin onnistunut. Siitä pisteet Warelialle.
Voit hankkia kyseisen tietokirjan täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti