tiistai 17. maaliskuuta 2009

Kristitty ja väkivalta

Miksi kansallisvaltion autonomian puolustaminen on arvo, jonka puolesta kristityn tulisi tappaa tai kuolla? Tämä kysymys, jonka Richard Hays esittää UT:n etiikan kirjassaan The Moral Vision of the New Testament, on mielestäni hyvä ja pohtimisen arvoinen. Luettuani juuri koko aukeaman täydeltä uskovien asepalvelusta koskevaa keskustelua viimeisimmästä RV-lehdestä ajattelin, että tätä aihetta voitaisiin pohtia myös täällä Safarilla.

Uskovan osallistuminen sotaan on Suomessa arka aihe, sillä meillä on pitkät perinteet hengellisen ja poliittisen johdon yhteistyöstä tällä rintamalla. Sodan hyvä(?) lopputuloskin selitetään kristillisessä perimätiedossa yleensä sillä, että Suomen vanhurskas armeija taisteli inhaa ja jumalatonta vihollista vastaan, muun kansan ollessa polvillaan rukouksessa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Tämä varmaan pitää osittain paikkansakin, vaikka aivan varmasti myös vastapuolella taisteli uskovia, joiden kansallinen propaganda epäilemättä esitti asetelmat hieman erilaisessa valossa.

Mutta kristillinen "oikeutettu sota" ei ole suomalaisten keksintöä, vaan sen ensimmäinen teologi on itse Augustinos. Suhtautuminen sotaan koki tosin murroksen jo ennen häntä. Kuten lukuisat kirkkoisien kommentit ja kirjoitukset osoittavat, ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina sotilaan ammattia - varsinkaan jos siinä joutui sotimaan tai tappamaan - ei yleensä pidetty kristitylle sopivana. Tilanne kuitenkin muuttui kristittyjen ottaessa vallan yhteiskunnassa. Kirkolla oli miekalle käyttöä ja loppu onkin (muiden kannalta surullista) historiaa. Pitkästä perinteestä on ymmärrettävästi vaikea luopua.

Täällä Eksegeettisellä safarilla kiinnostaa kuitenkin eniten se, mitä Raamattu aiheesta sanoo. Evankeliumit ja oikeastaan suurin osa UT:sta ovat suhteellisen selkeitä tässä yhteydessä: "Älkää tehkö pahalle (tai 'pahantekijälle') vastarintaa" (Matt. 5:39). Jeesuksen omat on kutsuttu seuraamaan hänen jalanjäljissään, kärsimään ja kuolemaan mieluummin kuin väkivaltaan ja tappamaan. Jeesus itse eli maassa, joka oli miehitetty, ja kansa oli usein saanut kokea kovia roomalaisten sortajien taholta. Tästä huolimatta Jeesus ei kehottanut juutalaisia väkivaltaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Kansa tarttui kuitenkin miekkaan ja seuraukset olivat tuhoisat.

Oikeutetun sodan puolustajille tien tästä UT:n kirjoittajien aiheuttamasta ahdingosta ulos tarjoaa oikeastaan vain Paavalin kommentti siitä, että "esivalta ei kanna miekkaa turhaan" (Room. 13:4). Vaikka yksilöuskovaa on kielletty turvautumasta väkivaltaan - puhumattakaan vihollistensa tappamisesta - niin eikö kuitenkin ennemmin tule totella esivaltaa kuin Jumalaa tässä asiassa? Olisi hyvä keskustella siitä, minkälaisen johtopäätöksen Paavali halusi meidän vetävän tuosta tekstistä.

Jotkut ovat tässä asiassa nostaneet esille myös sen, että UT esittää joitakin roomalaisia sotilaita positiivisessa valossa. Eikö se siis merkitse sitä, että sotilaan ammatti (ja toisten tappaminen) on ok myös kristitylle? Vastavuoroisesti voidaan ehkä kysyä, miksi Jeesus kertoo porttojen ja publikaanien menevän pappien ja vanhinten edellä Jumalan valtakuntaan (Matt. 21:31). Onko kenties prostituoidun tai kansaa ryöstävän, valloittajan kanssa kimpassa toimivan veronkantajan ammatti kristitylle ok, kun taas papiksi tai vanhimmaksi ei parane ryhtyä? Vai olisiko niin, että näissä(kään) kohdissa painopiste ei ole henkilön ammatin hyväksynnällä vaan jossain ihan muualla?

Tämä pieni alustus riittänee jo kirvoittamaan runsaasti keskustelua :-) Tiedän, että kategoriat menevät yleensä autuaasti sekaisin, mutta olisi kiva, jos ainakin alkuvaiheessa tulisi lähinnä relevantteihin Raamatun teksteihin liittyviä eksegeettisiä kommentteja. Tästä voidaan sitten myöhemmässä vaiheessa siirtyä keskustelemaan traditioon ("suurin osa kirkoista kautta vuosisatojen on kannattanut sotaa"), kokemukseen ("intti oli hieno kokemus ja pari tupakaveria tuli uskoon") tai järkeilyyn ("eihän sivistynyt valtio voi pyöriä ilman armeijaa") perustuvista argumenteista ja huomioista.

30 kommenttia:

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Tilanne Jeesuksen opetuksen taustalla on tietysti otettava huomioon. Galileassa ei käyty sotaa eikä kansallisvaltion puolustusvoimiin verrattavaa "väkivaltainstituutiota" näin ollut galilelaisen käsitteistössä.

Ehkä yksi lähtökohta on arvioida Jeesuksen ja hänen seurueensa toimintaa keskeisintä väkivallan uhkaa eli matkustajia ryösteleviä joukkioita vastaan. Matkustajan täytyi varautua jollakin tavalla rosvoja varten, mikä esimerkiksi johti matkustamiseen suurissa karavaaneissa.

Luukkaan evankeliumin kuuluisa miekka-perikooppi antaa ymmärtää, että Jeesus-seurue oli varautunut (ilmeisesti ajalleen tyypillisesti) miekoin taistelemaan mahdollisia maantierosvoja vastaan.

Tilanteessa, jossa vähän Nasaretin jälkeen joku hyökkää kimppuun tarkoituksena viedä henki, taatelit ja denarit, eettinen solmu on tietysti paljon yksinkertaisempi kuin vaikkapa jenkkisotilaalla Basrassa.

Jos eettinen konteksti väkivallan käyttämiselle on rinnasteinen tähän "maantierosvoja vastaan taistelemiseen", näyttäisi siltä, että Jeesuksen opettava esimerkki on puolustautua.

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Eräs kysymys, johon olisi mielenkiintoista saada vastaus on se, miksi Jeesus ei saanut koskaan turpaan liikuskellessaan pitkin poikin? Olen miettinyt, mitä kätkeytyy profeetaalisten sanojen taakse: "Hänellä ei ollut muotoa, johon olisimme mielistyneet".

Jos Jeesus oli vain tavallisen ruma tai ärsyttävän näköinen, niin luulisi sen juuri provosoineen turpaan vetämiseen. Jos taas liian pieni, niin silloinkin olisi varmaan kiusaajia löytynyt. Oliko hän siis niin ruma, ettei häntä iljetty koskea edes mätkimällä? Lapset olisivat silloin luultavasti juosseet karkuun syliin juoksemisen sijaan. Ammattinsa puolesta hän olisi saattanut olla sen verran maskuliininen ilmestys, että heikommat jättivät hänet rauhaan, mutta 40 päivän paasto ja sen jälkeen jatkuva vaeltelu olisivat luultavasti kyllä syöneet ylimääräisen massan (jota tosin jatkuvat kestit ehkä ylläpitivät osittain).

Onko lopputulos sitten se, että kuninkaallinen aura oli vain niin voimakas, vai oliko syynä Herran sanavalmius ja kyky avata hyökkääjien sisäiset salat ja pelot heidän silmilleen?

Jeesuksen koskemattomuudesta (lukuunottamatta loppuhässäköitä) ei ehkä voi vetää mitään varmoja linjauksia itsepuolustuksen suhteen. Mutta edelleen se mietityttää, että minkä näköinen ilmestys Herra oli maan päällä.

Esa Hyvönen kirjoitti...

Matti Kankaanniemen sivuamaa miekka-perikoopia seuraa Jeesuksen elämäntehtävän huipentuminen.

Jeesus neuvoi opetuslapsiaan olla käyttämättä miekkoja, koska omien ennuspuheiden mukaisesti antautumisen hetki oikeudenkäyntiä ja ristiinnaulitsemista varten oli käsillä. Siksi näen epävarmana voidaanko tätä miekkasananlaskua: "Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu" tulkita edes Jeesuksen kantana sotapalvelukseen. Jeesus ohjasi opetuslastensa käyttäytymistä tilanteen vaatimalla tavalla.

Toisaalta Jeesus pidättäytyi pyhän sodan käsitteestä - oli aikansa pasifisti verraten esimerkiksi makkabealaisten historiaan. Hän neuvoi ennustustensa valossa seuraajiaan pakenemaan, kun he tulisivat näkemään Jerusalemin piirrityksen. Tässä suhteen Jeesuksen opetus poikkeaa Vanhan testamentin ja Makkabealaiskirjeiden pyhäsota käsitteistöstä, jossa armeijat koottiin Jahven nimessä.

Pitäisikö tästä tehdä johtopäätös nykyaikaista armeijaa ajatellen? Suomen armeija ei taistele Jahven nimen tähden, vaan kansallisten intressien tähden. Omat rajat, oma maa.

Tämä kansallisvaltioideologiakin kehittyi vaiheittain Rooman valtakunnan hajoamisesta, Ranskan vallankumoukseen ja Yhdysvaltojen itsenäistymiseen. Suomi syntyi 1800-luvun romantiikan herättämien kansallistunteiden seurauksena. Suurin osa maailman valtioista on itsenäistynyt vasta 1900-luvulla. Miten Jeesuksen opetukset antavat vastauksen näiden valtioiden armeijoiden oikeutukseen?

DrMark kirjoitti...

Matille:

En ole saman luokan Jeesus-tutkija kuin sinä, mutta olen jotenkin jäänyt siihen käsitykseen, että Palestiina oli Jeesuksen päiviin mennessä ollut jo jonkin aikaa pienehkö ruutitynnyri, jossa pinnan alla kytevä vihamielisyys miehittäjiä vastaan saattoi koska tahansa puhjeta avoimeen rähinään - ja aina välillä näin tekikin. Tämä tausta tuntuu vaikuttavan kovasti ainakin N.T. Wrightin tulkintoihin Jeesuksesta ja hänen sanomastaan.

Entä halusitko tuolla Galilean tilanteella esim. sanoa, että vuorisaarnan ohjeet opetuslapsille pätivät ainoastaan Galileassa, tms.? En ole ihan varma, että ymmärsin kommenttisi tuolta osin.

Mitä tulee Luukkaan miekka-perikooppiin luvussa 22, niin sehän voidaan ymmärtää eri tavoin. Itse en ole katsonut tuota kuin muutamasta kommentaarista, mutta ainakin niissä tulkittiin tuo katkelma niin, että Jeesus ennustaa tulevaisuudessa tulevia ongelmia evankeliumin levityksessä, kun taas opetuslapset tapansa mukaan eivät ymmärrä ja haluavat ottaa kaksi miekkaa mukaan. Jeesuksen "riittää!" ei siis viittaisi siihen, että kolmetoista äijää pystyvät kahdella miekalla hyvin puolustamaan itseään, vaan siihen, että hän (jälleen) tuskastui opetuslasten ymmärryksen tasoon. (Myöhemmin samassa luvussahan opetuslapsilla on tilaisuus käyttää miekkaa, mutta Jeesus ei katso sen käyttöä hyvällä vaan parantaa irti leikatun korvan.)

Lisäksi täytyy tietysti kysyä, onko jonkun monitulkintaisen kappaleen rivienvälinen tulkinta painavampi kuin Jeesuksen eksplisiittinen opetus asiasta. Ja toki tarpeeksi kriittisessä tutkimuksessa voidaan erottaa esim. Matteuksen ja Luukkaan Jeesukset toisistaan ja jollain kriteerillä valita se Jeesus, joka on oman näkemyksen kannalta parempi :-)

DrMark kirjoitti...

Pekalle:

Mistä tiedämme, että Jeesus ei koskaan saanut turpaan (paitsi tietysti viimeisinä elinpäivinään)?

DrMark kirjoitti...

Esalle:

En alustuksessani ottanut yleisesti kantaa esivaltaa vastaan, vaan ajattelin tilannetta lähinnä yksilöuskovan kannalta. On oma mielenkiintoinen kysymyksessä, miten esim. kansallisvaltioiden armeijoihin tulisi suhtautua, kuten kommentissasikin esitit.

Työhypoteesini on, että ihmiselämä on lahja Jumalalta ja vain hänellä on oikeus ottaa se pois. VT:ssa näemme, miten hän tuota oikeutta käytti sekä pyhissä sodissa että antaessaan Moosekselle nokkakusolla Israelin lain (jossa tietyistä asioista saattoi seurata kuolemanrangaistus). Hyväksyttävä tappaminen siis tapahtui suoraan joko Jahven antamasta käskystä tai muulla tavoin hänen aloitteestaan.

Vaan miten UT:n jälkeen ja tänä päivänä? Missä määrin tämän päivän sodat ja tappaminen ovat Jahven sanktioimia? Ymmärrän, että traditio, kokemus ja järki sanelevat pitkälti sen, onko armeijoita vai ei, mutta löytyisikö Raamatusta eksegeettis-hermeneuttista apua tähän kysymykseen? Teonomismi?

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Esalle: Kai ne nykyisten valtioiden armeijat ovat vain tarpeellinen seuraus siitä, että yhtä teokraattista valtiota ei vielä ole. Rooma suurvaltana ei siis poikkea myöhemmistä pienvalloista, vaan yhtä suuri oikeus kuin oli suurella epäjumalaisella valtiolla taata turvallisuus, samoin on myös pienemmillä. Kysehän on vähän kuin (ainakin aiemmin) etnisorienteoituneista poliisivoimista, jotka keskittyvät järjestyksen pitoon tietyn globaalin alakulttuurin sisällä ja toisaalta sen suojaamiseksi.

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

DrMarkille: Niin, kyse yhtä suuresta varmuudesta kuin että Jeesus ei nauranut.

Ei mitenkään dogmaattisena mutta pienenä mahdollisuutena taustalla vaikuttaa ehkä kaksi seikkaa: Jeesus meinasi saada turpaan, mutta häipyi ihmisjoukon läpi (jos lähes turpaan saaminen kirjataan ylös, niin totta onnistunut turpaan saaminen olisi kerrottu) ja toisaalta apostolien turpaan saannit kerrotaan kyllä.

Eli nuo seikat mielestäni vetävät siihen suuntaan, että tässä tapauksessa vaikeneminen aiheesta puoltaa näkemystä, jonka mukaan turpaan saamista ei tapahtunut.

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Pointteja (ei teesejä)

1) Galilea oli Jeesuksen opetusten miljöö, josta opetukset myöhemmin välittäneet opetuslapsetkin olivat kotoisin. Näin ollen Galilean olosuhteet muodostavat historiallisen kontekstin Jeesuksen ja toiminnan opetusten arvioimiselle. Galilean "ruutitynnyrimäisyys" ei ollut koko kansaa kattavaa. Josefuksen, Filonin sekä Ut:n kuvaamat rähinät olivat laajuudeltaan melko marginaalisia.

2) Jykevänä faktana voidaan pitää sitä, että Jeesus oli perin pasifistinen eli "äärirepublikaaninen rambojeesus kruseidilla pahan akselin rättipäitä vastaan" on täysin mahdoton ja epälooginen hermeneuttinen tulkintamalli.

3) Rivien välistä lukeminen kaikessa subjektiivisuudessaan on historian tutkimuksessa tärkeää, koska usein sekundääri-informaatio lipsahtaa kirjoittajalta vähän kuin vahingossa eikä näin sisällä ideologisia motiiveja. (aitouskriteerikeskustelussa tämä dynamiikka sijoittuu erilaisuuskriteerin logiikkaan). Miekkaperikooppi on mielestäni tällainen.

3) Jeesus ei ehkä saanut turpiinsa mutta mahdollisesti antoi temppeliprovokaation yhteydessä;-)

4) Vuorisaarnan "käännä toinen poski" tematiikka näyttäisi liittyvän siviilioikeudellisiin kysymyksiin ja käytetty terminologia muistuttaa enemmänkin taloudellisoikeudellisia kysymyksiä ja kunnianloukkauksia kuin suoraa itsepuolustusta.

5) Kansallisvaltion puolustamisen idean kristilliseettinen tarkastelu voitaisiin aloittaa esimerkiksi tilanteesta, jossa serbijoukkue tulee albaanikylään teloittamaan koko porukan. Onko albaanilla oikeus kaivaa AK-47 piirongista ja ampua juuri tytärtään raiskaava serbikersantti? Periaatteessa kansallisvaltion rajojen sisällä tapahtuva oman elämän järjestäytynyt suojeleminen lähtee tämänkaltaisesta tilanteesta.

Koska katson tämänkaltaisen itsepuolustuksen sopivan Uuden testamentin etiikkaan ja pidän Suomen puolustusvoimien toimintaperiaatetta siihen rinnasteisena, olen edelleen aseelliseen maanpuolustukseen valmis reservin vänrikki.

Kuitenkin haluan korostaa, että UT:n linja edellyttää väkivallan minimoimista vain äärimmäisiin hätävarjelutilanteisiin.

Tuomas Havukainen kirjoitti...

Ajatuksia voi herätellä vaikka seuraavanlaisella kysymyksellä: onko omaan maahasi tappamaan, raiskaamaan ja tuhoamaan hyökkäävän vihollissotilaan ampuminen aivan sama asia kuin vaikkapa pienen ja viattoman lapsen tappaminen? Yksi haasteellinen kysymys liittyy siihen, onko tappamiselle oikeutusta tai onko sillä eroa eri tilanteissa. Itse olen hiukan tutkinut sitä, onko armeijaan meneminen ja aseellisen palveluksen suorittaminen oikein kristitylle juuri Matteus 5:38-39 ja Room. 13:1-7 pohjalta.

Vanhan testamentin opetuksiin verrattuna Jeesuksen sanat vuorisaarnan kohdassa vaikuttavat minusta radikaaleilta. Näyttää jopa siltä, että Jeesus korvaa 2. Moos. 22:23-25 ja 3. Moos. 24:20 käskyt uudella käskyllä. Hän sanoo, että vaikka sanottiin “silmä silmästä ja hammas hampaasta”, ei ole oikein vastustaa pahantekijää, joka lyö poskelle. Tästä on tietysti helppoa päätyä ajattelemaan, että Jeesus puhuu kaikenlaisesta väkivaltaa vastaan puolustautumisesta.

Poskelle lyöminen taisi kuitenkin olla enemmän loukkaus kuin pelkkä väkivallanteko tuon ajan juutalaisessa kulttuurissa. Kreikan verbi ραπιζω, jota Matteus käyttää (39) tarkoittaa useampien kommentaarien mukaan kämmenselällä lyömistä, mikä taas viittaisi siihen, että Jeesus ei puhuisi ainoastaan väkivallan vastustamisesta vaan vähintään yhtä paljon, jos ei jopa enemmän, painoa olisi loukkausten sietämisellä. Ehkäpä Jeesus tässä peräänkuuluttaa opetuslapsiltansa, seuraajiltansa, tietynlaista asennetta loukkauksia ja vääränlaista kohtelua kohtaan. Jeesuksen seuraajan ei tulisi vaatia oikeuksiaan ja olla viemässä pahantekijää oikeuteen. Jospa Jeesus kehoittaakin vuorisaarnassaan seuraajiaan pilkan, loukkauksen ja vainon sietämiseen lakiin vetoamisen sijaan. Johonkin tämänkaltaiseen jakeet 40-42 mielestäni viittaavat.

On myös kysyttävä mielstäni, voidaanko vuorisaarnan kohtaa soveltaa mihinkään muuhun kuin kahden ihmisen (Jeesuksen opetuslapsen ja pahantekijän) väliseen kanssakäymiseen. Olisiko Jeesus tässä antanut ohjeita väkivallattomaan vastarintaan tai puhunut poliittisista tai yhteiskunnallisista asioista? Mielestäni ei, ja siksi tulkitsen, että tätä vuorisaarnan kohtaa ei voida käyttää perusteena kun mietitään, voiko uskovainen suomalainen suorittaa asepalveluksen armeijassa aseellisena vaiko ei.

Toisessa raamatun kohdassa, Room. 13:1-7 Paavali kirjoittaa kristityn asemasta maailmassa ja hänen suhteestaan esivaltaan. Mielestäni Paavali tekee selväksi jo ensimmäisessä jakeessa, että kaikki maallinenkin esivalta on lähtöisin Jumalalta, jopa pakanoiden valta. Siksi tottelemattomuus esivaltaa kohtaan on tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan. Kristityn tulee olla lojaali ja kuuliainen esivallalle.

Toisessa jakeessa Paavali tekee selväksi, että kristittyjen ei tule kunnioittaa ainoastaan Jumalaa vaan myös alistua maallisen esivallan alle. Ehkä kaikki eivät ymmärtäneet tätä Rooman seurakunnassa, jolle Paavali kirjeensä osoitti? Paavalin mukaan valtaapitävät eivät käytä voimaa niitä vastaan, jotka tekevät oikein. Väärintekijöiden toimiin esivalta puuttuu. Näin siis ainakin ideaalissa tilanteessa. Vain silloin kun esivalta “menee liian pitkälle”, on kristityn velvollisuus totella Jumalaa ennemmin kuin ihmistä (Apt. 4:19). Ylittääkö maan ja kansalaisten turvallisuuden puolustaminen tämän rajan?

Neljännessä ja viidennessä jakeessa Paavali sanoo, että hallitsijat toimivat yhteiseksi hyväksi ja myös vetoaa kristittyjen omaantuntoon. Esivallan tehtävä on järjestyksen ylläpitäminen ja kansalaisten suojeleminen tarvittaessa voimakeinoin. Verojen maksaminenkin on Paavalin mukaan esivallan tottelemista, vaikka varmasti oli tiedossa, että keisari, pakanahallitsija saattoi käyttää kerättyjä verovaroja kristityn näkökulmasta kyseenalaisiin tarkoituksiin.

Ainakin Suomen helluntaipiireissä Matt. 5:38-39 on käsittääkseni perinteisesti ymmärretty aika pasifistisesti. Jakeet on tulkittu tarkoittamaan “älä vastusta äläkä tee minkäänlaista väkivaltaa”. Kun tämä sitten otetaan kirjaimellisesti, kieltäydytään aseellisesta asepalveluksesta ja varmaan kieltäydyttäisiin myös mahd. sodasta. Onko tämä kuitenkaan tapa, jolla Jeesus halusi opetuksensa ymmärrettävän? Ainakin täysin pasifistinen tulkinta on mielestäni ristiriidassa Roomalaiskirjeen kohdan kanssa.

Jos uskomme, että Paavalin sanoilla on auktoriteettia Room. 13:1-7, niin eikö tästä automaattisesti seuraa se, että on luonnollista pitää raamatullisena järjestyksenä sitä, että jokaisella valtiolla, Suomi mukaanlukien, on esivalta, joka ylläpitää järjestystä ja suojelee kansalaisia? Olihan ensimmäisen vuosisadan Rooman valtakunta pakanallinen, ja siksi tässä tuskin on eroa kristittyjen maallista valtaa käyttävien ja pakanallisten maallista valtaa käyttävien välillä. Suomessa esivalta on poliisi ja puolustusvoimat. Eikö tämä ole Jumalan asettama esivalta, jonka tulisi ainakin ideaali-tilassaan puolustaa maata ja kansalaisten turvallisuutta sekä valvoa heidän oikeuksiaan tarvittaessa voimakeinoin maailmassa, joka on langenneessa tilassa? Mielestäni on vaikea nähdä, miksi kristitty ei voisi suorittaa aseellista palvelusta osana esivaltaa, jos uskotaan, että tämä esivalta on Jumalan perustama. Syy voi tietenkin löytyä, jos puolustusvoimat muuttuvatkin hyökkäysvoimiksi...

Esa Hyvönen kirjoitti...

Kuitenkin haluan korostaa, että UT:n linja edellyttää väkivallan minimoimista vain äärimmäisiin hätävarjelutilanteisiin.

Siksi olen sivari. :)

DrMark kirjoitti...

Kommentteja Matin pointteihin:

#1: Minulle jäi edelleen epäselväksi Galilean merkitys tässä yhteydessä, eli onko Jeesuksen opetuksilla jotenkin erilainen painoarvo sen suhteen, missä osassa Juudeaa hän opetuslapsille puhui, tms.?

#2: Tästä olen täysin samaa mieltä :-)

#3: Ymmärrän rivien välistä lukemisen logiikan, mutta en ole varma, voiko rivien välistä lukemalla kumota sen, mitä aiheesta eksplisiittisesti/eksplisiittisemmin tai suoraan sanotaan. Tosin tuo miekkaperikooppi ei omasta mielestäni (eikä toistaiseksi tarkistamieni kommentaarienkaan mielestä) edes rivien välistä opeta väkivallan, tappamisen tai sodan tarpeellisuutta uskoville. Your mileage may naturally vary :-)

#4: Vuorisaarna on tosiaan ollut aina hankala tulkittava, sillä Jeesuksen antamat ohjeet menevät täysin vastoin sitä, mitä ihminen luonnostaan tekisi. Siksi esim. luterilaisten tapa laistaa sen vaatimuksista on houkutteleva, mutta kyllä eksegeetti aina keksii muitakin verukkeita :-) Ongelma on se, että vuorisaarna ei ole yksin, vaan ainakin minun nähdäkseni koko UT:n linja pitää yhtä sen kanssa.

#5: Tässä sitten päästääkin varmaan siihen asian ytimeen, eli loppupelissä kysymyksen siitä, tarttuuko kristitty miekkaan, ei ratkaise Jeesuksen ohjeet tai esimerkki (Raamattu), vaan jokin muu argumentti (traditio, kokemus, järki). Fair enough, näinhän ovat jotkut tunnetut eetikotkin tehneet (mm. Niebuhr). Halusin nyt kuitenkin nähdä, mihin asti päästään UT-bensalla ennen kuin tulee tarve pistää tankkiin jotain järeämpää... :-)

DrMark kirjoitti...

Kiitos Tuomakselle hyvästä pohdinnasta! Tässä muutama ajatus, jotka nousivat tekstisi pohjalta:

Ensin pieni kevennys, eli ennenhän puolustusvoimat olivat kaikissa maissa "sotavoimat", puolustusministeri oli "sotaministeri", jne., kunnes älyttiin, että jengiä on helpompi vedättää, kun nimikkeet vaihdetaan :-) Eli kyllä esim. Jenkkien Irakiin hyökänneet sotilaat ovat osa puolustusvoimia ja kuuluvat puolustusministerin alaisuuteen. Sotilaat menevät, minne käsketään, riippumatta siitä, miksi heitä kutsutaan.

Mutta asiaan: lienemme samaa mieltä siitä, että uskovan on toteltava esivaltaa silloin, kun se toimii oikein, ja toisaalta olla tottelematta silloin, kun se toimii väärin. Esim. Apostolien teoissa näemme esimerkkejä molemmista: välillä esivalta pelasti evankeliumin levittäjät pulasta, välillä se yritti haitata sen leviämistä. Parhaimmassa tapauksessa esivalta on hyväksi kristityille, kun taas huonoimmassa tapauksessa se on haitaksi. (Ääriesimerkki jälkimmäisestä löytynee Ilmestyskirjasta; ks. esim. artikkelini "Pedot pyhien piinaajina"). Siksi en näe, miksi esivallan olemassaolosta voisi suoraan vetää sen johtopäätöksen, että uskova voi tehdä kaikkea sitä, mitä esivaltakin tekee.

Suomessa on sikäli hyvä tilanne, että ketään ei pakoteta armeijaan, joten sinne menemisessä ei ole kyse esivallan tottelemisesta vaan vapaaehtoisesta valinnasta. Oleellisin kysymys tässä lieneekin se, millä perusteella tuo valinta tehdään. Halu kuolla ja tappaa kansallisvaltion autonomian puolesta on yksi peruste, joka minusta tosin kuulostaa aika oudolta UT:n valossa. Suomi on hyvä paikka asua, mutta en ole varma, tekisikö yksi lisäväri lipussa uskovana elämisen mahdottomaksi. Jos Venäjällä on uskovia veljiä ja sisaria, niin olisinkin valmis tappamaan sen puolesta, etten joutuisi asumaan heidän kanssaan samassa valtiossa? Entä tarkoittaako sota nykyaikana aina sitä, että kaikkien vihollismaiden miesten vaimot ja tyttäret raiskataan? Mikä on se raamatullinen jokamiehen oikeus, jonka suojelemiseksi UT kehottaa vaikka tappamaan? Jne.

Itse ajattelen, että Jumalan lapsen päämäärä on heijastaa Isänsä luontoa, ja Jeesuksen seuraajan tavoitteena on pyrkiä Jeesuksen kaltaiseksi. Jeesus on siis meidän esimerkkimme ja mallimme siitä, miten toimia ja käyttäytyä. Sillä siihen teidät on kutsuttu. Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään. - Hän ei syntiä tehnyt, hänen suustaan ei valhetta kuultu. Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun (1 Piet. 2:21-23; vrt. Karitsan toiminta Ilmestyskirjassa).

Jeesus ei tarttunut aseisiin oman kansansa puolesta enkä usko, että hän tänäänkin olisi esim. Gazassa jyräämässä palestiinalaisten asuntoja, tai sodan syttyessä vaikkapa Suomen joukoissa Venäjää vastaan. Todennäköisemmin hän yrittäisi puhua järkeä päättäjille tai olisi sairaalassa parantamassa haavoittuneita.

Sanon nyt suorempaan kuin mitä akateeminen korrektius ja eksegeettinen diskurssi normaalisti edellyttävät: Minusta kaikki sellaiset ideologiat ja Raamatun tulkinnat, jotka saavat kristityt tappamaan sodassa toisiaan, ovat syvyydestä inspiroituja. On jokseenkin irvokasta kylvää tuhoa ja kuolemaa "esivalta" -nimisen demonisen instituution käskystä ja kuvitella toteuttavansa Jumalan tahtoa. Vaan juuri näinhän tämä on toiminut jo vuosisatojen ajan, alkaen jostain neljänneltä vuosisadalta ja jatkuen läpi ristiretkien, inkvisitioiden, uskonpuhdistuksen, toisen maailmansodan (saksan kirkon tuki Hitlerille), jne., aina meidän päiviimme asti. On turha uskotella, että kaikki aseisiin turvautuneet tai niiden käytön siunanneet kristityt ovat olleet nimikristittyjä.

Ensimmäisellä vuosisadalla Rooma oli kaiken hyvän lähde, ja sen esivallan miekka takasi kansalle rauhan ja hyvät olot. Johannekselle näytettiin, että todellisuudessa kyseessä oli Babylon, jonka propagandan ja ideologian uhriksi jopa uskovat useimmissa seurakunnissa olivat joutuneet.

Jossain vaiheessa täytyy jokaisen Neon tavoin päättää, ottaako punaisen vai sinisen pillerin.

eisegeettinen turisti: hra rautis kirjoitti...

Pekka Leivolle: Kuinka Jeesus väisti fyysiset hyökkäykset: yksinkertaista, Jeesus oli ninja. Tai ehkäpä oikeastaan kraw-maga mestari, juutalaisista kun puhutaan :)

Asiaan (eli täyttä mutuilua ilman eksegeesin häivää):

Mielenkiintoista on, että ihmiset useimmiten elävät aivan laillisten rajojen reunalla, ajatuksella "kuinka kauas voin mennä ettei tämä ole laitonta?", ei siksi että haluaisi olla lainkuuliainen vaan ettei saisi rangaistusta.
Tällaisessa maailmassa on siis tarpeen olla voima joka toimii pelokkeena rajan rikkomisesta seuraavista rangaistuksista.

Paavalin puheet esivallan kunnioittamisesta perustuvatkin uskoakseni hyvin selkeään näkemykseen ihmiskunnan langenneesta tilasta, jossa on pakko ylläpitää järjestystä. Joku ottaa vallan ja järjestyksen joka tapauksessa, mieluummin vähäisempi paha (esim.Rooman hallinto) kuin suurempi paha (rosvojoukkojen anarkia).

Phil.4:22 Tervehdyksen lähettävät teille kaikki pyhät, mutta varsinkin ne, jotka ovat keisarin huoneväkeä.

Paavali lähettää Keisarin hovin asukkaiden/työväen/palvelijoiden terveiset seurakunnalle! Varmasti Paavali tiesi julmuuksista joita hovi harjoitti.

Tästäpä voisi vetää johtopäätöksiä siihen suuntaan, että Paavali halusi rohkaista kärsiviä uskovia siitä, että jopa hovissa oli kristittyjä, jotka varmasti tekivät minkä pystyivät vaikuttaakseen asioiden oikeudenmukaiseen tapahtumiseen, mm.uskonnonvapaus saattoi olla toivelistalla kärkipäässä.

Ehkäpä uskovien pitäisi mennä joko täysillä mukaan, tai pidättäytyä kokonaan. Miltähän mahtaisi näyttää jos maanpuolustusopisto olisikin täynnä uskovia ja pian koko puolustusvoimien johto olisi uskovien miehittämä? vaikuttaisiko tämä sodankäynnin julmuuksien minimointiin ja aseellisten kriisitilanteiden ennaltaehkäisemiseen siten, ettei väkivaltaan tarvitsisi turvautua?

Kristuksen kaltaisuus ei mielestäni sisällä väkivaltaa ja vallan haluamista, päinvastoin palvelemista ja rauhan rakentamista.
Uskoakseni omantunnon vapaus koskee myös tätä aihepiiriä. Kuka mitäkin tekee, tehköön Herran kunniaksi. Suomen palvelusmahdollisuudet ovat mielestäni hyvät jokaiselle, ajattelee miten tahansa pyrkivänsä edistämään rauhaa, rakkautta ja järjestystä. Herran kunniaksi tuskin kukaan voi vihellellen päästää lajitoveriaan hengiltä, mutta jos lajitoverin vangitseminen / muu taltuttaminen ei tehoa, ja tämän toiminnasta aiheutuu jatkuvaa toisten lajitoverien kuolemaa, on mielestäni pienempi paha parempi kuin suurempi. Tällä samalla logiikalla eräskin pappi taisi profetoida Jeesuksen sovituskuoleman.. Tämä ajattelu viekin jo puolustusvoimaperiaatteeseen. Koska ennemmin tai myöhemmin joku saa tarpeeksi väkeä puolelleen ja alkaa ajaa väkivalloin asiaansa, jolloin tarvitaan koneistettu voima vastustamaan tätä hyökkääjää.

Itse kävin aseellisen palveluksen kun en jaksanut aikoinaan olla pidempää aikaa armeijassa, jonka aseettomana joutui olemaan. Myöhemmin jonkinlaisena poliittisena mielenilmauksena kävin luopumassa aseista ja nyt olen reservin sivari. Suomen puolustusvoimat hyväksyin, mutta ajatus siitä, että kohta ollaan Natossa ja pian meitä Sortavalan poikia rahdataan Arabimaihin taistelemaan EU:n joukoissa "demokratian" puolesta, alkoi ahdistaa ja otin loparit.

Olen sisäisesti todella ristiriitainen tämän asian kanssa ja ajatukseni vaihtelevat säästä riippuen täydellisestä gandhimaisesta pasifismista ramboiluun"kodin,uskonnon ja isänmaan puolesta" jatkuvasti.

Ja tällä välin DrMark olikin kirjoittanut pitkät pätkät..

DrMarkin tavoin asenteeni "itsenäistä" isänmaata kohtaan on hieman muuttunut käytyäni venäjällä ja balttian maissa usempaankin kertaan. Oikeastaan se, mitä aseellisella vastarinnalla saavutettiin, oli 40 vuoden etumatka viroon, latviaan ja liettuaan nähden, jossa itsenäisyys saavutettiin lähes taisteluitta. Maamme olisi tottakai erilainen, mutta olisiko se huonompi tai parempi? Ja antaako se huonommuus / paremmuus syytä aseelliseen vastarintaan? On vaikea keksiä raamatullisia perusteita tälle.

Kun Juutalaisia raahattiin babyloniaan, kehotti Jumala silloinkin heitä toimimaan sen kaupungin parhaaksi jossa olivat. Siirtovallan keskuudessa.

Mietiskelin taannoin, kuinkahan eri tavalla Irakin konflikti olisi kääntynyt, jos niiden sotatoimiin laitetun $650miljardin sijaan USA olisi laittanut saman verran kehitysapua. Tai edes puolet.

Tuomas Havukainen kirjoitti...

DrMarkille:

Ajatuksenani olikin enemmän se toimintaperiaate, jonka olin näkeväni "hyökkäysvoimien" takana :-) Eli vaikka armeijan olemassaolon syy onkin aina voiman käyttö (tappaminen), ainakin toistaiseksi Suomen peolustusvoimien ja USA:n puolustusvoimien välillä on mielestäni ero toiminnan "ulospäinsuuntautuneisuuden" suhteen..

Tarkoitukseni ei ollut olla aivan niin suoraviivainen kuin ehkä annoin ymmärtää. Jotain taisin mainita ideaalitilanteesta, jos sellainen edes on mahdollinen esivallan kohdalla.

En itsekään väitä, että pelkkä esivallan olemassaolo oikeuttaa kristityn tekemään kaikkea mitä se tekee. Mutta mitä se tarkoittaa, että esivalta on Jumalan asettama? Onko sen toiminta ja olemassaolo joskus ennemminkin Hänen sallimansa kuin asettamansa? Näin voisi uskoa ainakin Rooman valtakunnan tai vaikka Hitlerin Saksan kohdalla olleen. Jumala salli niiden olevan sellaisia kuin olivat, eivätkä ne tietenkään olleet ihannoitavia eikä kristityn tullut totella niitä ihan kaikessa... Eikö niiden edustama esivalta ainakin periaatteelisella tasolla kuitenkin ollut Jumalan asettama?

Kuten ääri-esimerkit Rooma tai natsi-Saksa, ei mikään muukaan maallinen valtio edusta Karitsan hallintamallia. Syntiilangenneella maailmalla on toisenlainen toimintatapa.

Mietin, voidaanko tehdä johtopäätös, että esivalta on (ainakin jossain määrin, vaikka esimerkki ei täysin toimisikaan) kuin Mooseksen antama avioerokirjamääräys, joka asettaa edes jonkilaiset rajat vallitsevalle ihmisten kovasydämisyydestä johtuvalle käytännölle? (Siis jos olen oikein ymmärtänyt, juutalaismieshän saattoi jonakin maailmanaikana erota js laittaa vaimonsa kadulle, jos tämä poltti puurot pohjaan). Eikö myös nykyisessä maailmantilanteessa olla aika kaukana ihanteesta, jossa ei olisi tarvetta esivallalle, joka käyttää voimaa? Tämä maailma ajautuisi täydelliseen anarkiaan ilman minkäänlaisia voimankäyttöön kykeneviä esivallan edustajia, koska maailmassa on hyvin paljon syntisiä ihmisiä, jotka viis veisaavat Jumalan antamista täydellisistä ohjeista! Mietin, eikö kristyllä siis ole mitään asiaa sellaisen esivallan edustajaksi, joka estää tällaisen anarkian synnyn?

Ja kuten juutalaismiehetkin alkoivat pitää Mooseksen määräämää avioerokirjan kirjoittamista lain noudattamisena ja sallittuna tapana toimia, eivätkä hekään nähneet sen pidemmälle, omaan kovasydämisyyteensä tai Jumalan asettamaan ihanteeseen, ovat maailman sotilasjohtajat kautta aikojen osanneet toimia samoin esivallan asemassa. Vaikka Jumalan asettamaa esivallan asemaa on käyetty siis väärin kautta aikojen ja siitä on olemassa esimerkkejä (kuten Rooman valtakunta, Natsi-Saksa, inkvisitiot, ristiretket, myös oikeat kristityt, jopa Suomen Puolustusvoimat jossain määrin jne., jne...), voidaanko kristityltä kieltää kuuluminen tähän esivaltaan "rivijäsenenä" ja ehkä johtotasolla jopa vaikuttaminen siihen, että se toimisi mahdollisimman oikeamielisesti? Tällaisesta oikeamielisestä toiminnasta mahd. esimerkkejä löytyy hra Rautiksen kirjoituksesta: pyrkimys sodankäynnin julmuuksien minimointiin ja aseellisten kriisitilanteiden ennaltaehkäisemiseen siten, ettei väkivaltaan tarvitsisi turvautua... Myös DrMarkin kuvauksesta Jeesuksen mahd. toimintatavoista nykymaailmassa löytyy tähän esimerkkejä: "järjen puhuminen päättäjille, haavoittuneiden parantaminen". Tällainen pohdinta tietysti jää kaukaiseksi tavallisen armeijakysymystä pohtivan nuoren tilanteessa...

Viisasta suhtautumista esivaltaan kuvaa ainakin Paavali Timoteukselle kehoittaessaan esirukoukseen kaikkien, myös esivallan puolesta (1 Tim. 2:1-4), jotta rauhallinen ja hiljainen elämä kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa olisi mahdollista. Onko tämän lisäksi mahdoton ajatus, että käytännön teoin uskova pyrkisi edesauttamaan tätä, jopa osana esivaltaa? Vai olisiko tämä juuri päätehtävän eli evankeliumin levittämisen laiminlyöntiä?

Anonyymi kirjoitti...

Ihana keskustelunavaus!

Aiheen äärellä minua kiinnostaa muutama seikka. Mistä luulette johtuvan, että tutkimuskirjallisuudessa on usein ajateltu Jeesuksen vuori- ja kenttäsaarnan sanoman viittailevan pasifismiin? Voisiko mielestänne edellä mainituissa saarnoissa lymytä jokin kilpaileva teema?Voidaanko tämän teeman tulkintaa kuvailla pasifismina?

Jenni

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Kehottaisin lukemaan tämän kirjoituksen netistä, joka sisältää mielenkiintoisia uusia nyansseja vanhoihin tuttuihin teksteihin tästä kyseisestä väkivalta ja kristitty aiheesta. Se edustaa jonkinmoista keskitietä DrMarkin ja Matti Kankaanniemen väliltä.

http://www.ystavyydenmajatalo.fi/danielin_tekstit/rtf/rakas_vihollinen.rtf

Aiemmin kirjoittaja oli minulle guru, sitten pettymys, sitten vihollinen, sitten taas ystävä. Tällä hetkellä en ole häneen paljon yhteydessä, mutta pidän häntä ystävänä ja arvostan häntä vaikuttajana. Olen eri mieltä hänen kanssaan monesta asiasta, mistä hän nykyään kirjoittaa, mutta annan hänelle silti respektit. Hänen tekstinsä sisältävät uskomattoman määrän upeaa materiaalia, joka puuttuu kristillisestä kentästä Suomessa noin yleisemmin. Kehoitan kuitenkin fanittamaan maltillisesti, sillä hän ei itsekään halua saada kenenkään ihmisen ohjia omiin käsiinsä, vaan ohjaa ihmisiä vastuuseen omasta elämästään.

Ja hän on juuri aloittanut interaktiivisen kirjan nimeltä teoblogi (http://www.teoblogi.fi/), joka käsittelee girargin uskontoteologiaa ja Jumalan väkivaltaisuutta ja uhritematiikkaa.

DrMark kirjoitti...

Tuomakselle:

Minusta jo se, että mielessään kyselee noita asioita joita toit kommentissasi esille, on askel oikeaan suuntaan. Harmittavan usein tuntuu, että tämä "koti, uskonto ja isänmaa" -propaganda on nielty ilman sen kummempaa pureskelua.

Kyllä minun mielestäni uskova voi ottaa osaa yhteiskuntaan ja toimia sen parhaaksi vaikkapa "esivallan" puitteissa, mutta samalla täytyisi nähdä sen tien rajoitukset. En esim. usko, että lainsäädännöllä voidaan tehdä maasta "kristittyä" tai jotenkin estää väärien asioiden tapahtuminen. Tämä ei onnistunut Israelissa eikä varmaan onnistu muuallakaan nykyisessä maailmanajassa. Samoin en usko, että kristityn tehtävä on missään olosuhteissa tappaa toisia.

Elämme toki "ei vielä" -ajassa, mutta "jo nyt" -aika on kuitenkin murtautunut esiin ja henkilökohtaisten ratkaisujemme tulisi olla kestäviä nimenomaan sen todellisuuden valossa.

DrMark kirjoitti...

Pekalle:

Seurasin aikoinani Danielin toimintaa ja kirjoituksia, ja taisin jopa joskus tukea taloudellisestikin. Jossain vaiheessa kuitenkin sekä hänen henkilökohtaiset edesottamuksensa että hänen kirjoituksensa alkoivat olla niin hämmentäviä, että pudottauduin ulos luupista. Minun silmissäni parhaaksi tuotokseksi jäi Ajankohtainen kolmonen.

Muistan tuon Danielin kirjoituksen jo alkuperäisestä ystäväkirjeestä. Kaikki kunnia kaverin mielenkiintoisille ajatuksille tässä ja monessa muussakin aiheessa, mutta taidamme hänen kanssaan kiertää ihan eri tähteä, sen verran harvoin ratamme tuntuvat risteävän.

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Tutustuin Danieliin luettuani tuon Ajankohtaisen kolmosen. Sain häneltä siihen jopa julkaisuoikeudet, teetin 100 kantta ja kaverin piti työpaikallaan painaa ne. Sitten kaverin elämä muuttui ja asia jäi silleen. Edelleen nuo 100 kantta on tuossa vieressä. Nykyään tuo teksti on luettavissa tuolta Danielin sivuilta sähköisessä muodossa mutta ilman loistavaa kuvamateriaalia.

Jos jollakulla on suhteita johonkin digitaaliseen painopaikkaan, jossa joku voisi laillisesti toimittaa nuo sisukset huokealla (ilmaiseksi), niin olisin kiinnostunut.

hra rautis kirjoitti...

Hra Danielin kirjoituksista nousi samanlainen tunnelma maailmaa syleilevästä rakkaudesta kuin Hellstenin kirjoja lukiessa. Käsitteet synti ja pyhyys selitetään näppärästi pois kirkon ja juutalaisten omina hölmöilyinä, ja syntisyys siirretään tunnemaailman ongelmaksi josta pitää osata luopua, ristin evankeliumin jäädessä taka-alalle. Ehkä tämä on vain omaa fundamentalistista kapea-näköisyyttäni.

Paljon hyvää molemmissa, mutta.. no joo, ei liene oikea paikka heidän arvostelemiseensa eikä sellaiseen liene tarvettakaan.

Danielin kirjoituksessa jonka Pekka linkkasi, oli todellakin paljon hyvää oivallusta, jollaiseksi olen itsekin näitä evankeliumin kohtia jotenkin tulkinnut.
Taipumisena, muttei murtumisena. Jonkinlaisena hengellisenä aikidona ja judona jossa vastustajan voima käännetään häntä itseään vastaan.

Siirtolaisuuden ajan kirjoissa (ester,nehemia,daniel) on samaa henkeä salahankkeiden julkituomisessa ja väärintekijöiden kaatumisessa omaan ansaansa. Juutalaiset olisivat voineet nousta kapinaan, ja ehkä kapinoita olikin, mutta todelliset voitot saavutettiin luottamuksen, palvelemisen ja rehellisyyden kautta ja tietysti valtavalla määrällä pokkaa ja oveluutta sekä muutamalla Jumalallisella interventiolla. Ja kaikki tämä vieraan vallan alaisuudessa!

Tosin tuossa Danielin kirjoituksessa ja sen julkituomassa tavassa "häpäistä" alkuperäinen väkivallantekijä, vastataan helposti väkivallantekijälle verbaalisilla aseilla. Eli helposti ajaudutaan tilanteeseen, jossa väkivallan väline vain vaihdetaan toiseen. Itse ottaisin mieluummin rehdisti turpaani kuin kärsisin henkistä väkivaltaa.

Paavalin metodit seurakuntakurin ylläpitämiseksi joutunevat armottomasti hraDanielin "syntipukki"-kategoriaan. Mielekästä on mielestäni nähdä kurinpidolliset toimenpiteet kaikessa mittakaavassa rakkauden pakottamina toimenpiteinä vakavamman tuhon välttämiseksi, jossa taustavaikuttimena tulisi olla rakkaus sekä omaa että rangaistuksen kohteen elämää ja iankaikkisuutta kohtaan.
(kuulostaa pelottavasti inkvisitiolta :)

Näenkin voimankäytön (kotona,seurakunnassa,yhteiskunnassa ja kansainvälisesti) ehkä viimeisenä oljenkortena pahantekijän ruotuunsaattamiseksi. Väkisin mieleeni nousee isä joka tippa silmissä antaa pojalleen kuritusta, ettei enää koskaan varastaisi naapurin omenoita, eikä mitään muutakaan.
Tällaiselle isälliselle ojentamisen kokemukselle Paavalinkin vaatimus vanhimman perhetaustasta ilmeisesti pohjaa. Jospa tämän saman isällisen sydämen saisi siirrettyä aina kansan ja kansojen paimentamiseen asti.

Ps141:5 Lyököön minua vanhurskas: se on rakkautta; kurittakoon hän minua: se on öljyä minun päähäni, siitä minun pääni älköön kieltäytykö.

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Tässä vähän tarkentelen

Kysymys kansallisvaltioiden historiallisesta kehityksestä tai ”kotiuskontoisänmaa hehkutuksesta” on hiukan eri kuin Jeesuksen opetuksen pasifistiset implikaatiot. Todennäköisesti kaikki hylkäämme hermeneuttisesti kestämättöminä miekkalähetyksen, suursuomiteologian ja ymmärrämme jalojen puolustussotien (talvisota, kuuden päivän sota jne.) taakse kätkeytyvän monisyisen historiallisen kausaaliprogression. Juuri tästä syystä otin aiemmin esille kärjistetyn ”suojelutilanteen”. Tämä DrMark – Kankaanniemi dikotomia tuntuu lisäksi hiukan ongelmalliselta. Näkemyksemme ovat niin lähellä toisiaan, että epäilen niiden välissä olevan hyvin ahdasta…jos Daniel Nylund esim. päättää ajatuksineen siellä majailla.

Eksegeettiseksi kysymyksenasetteluksi sopinee ”oliko Jeesus relativistinen vai absoluuttinen pasifisti?” eli hyväksyikö tai olisiko Jeesus hyväksynyt tappamista missään tilanteessa. Yksi tulkitsee Jeesuksen eksplisiittisen opetuksen absoluuttisen pasifismin viitekehyksessä ja toinen relativistisen.

Jeesuksen henkilökohtainen kieltäytyminen itsepuolustuksesta on sikäli hankala lähtökohta etiikalle, että Jeesushan teki tarkoituksellisesti ”itsemurhan” ihmisen syntien puolesta eli provosoi temppelissä saddukealaisen eliitin järjestämään hänet ristille. Toisaalta ihan gandhimaiseksi ei temppeliprovokaatiotakaan voida tulkita, vaikka rahanvaihtajien ”pieksemisestä” on vielä varsin pitkä matka tappamiseen.

Vuorisaarnan ”älä tee pahalle vastarintaa” kokonaisuus on kontekstiltaan kovin Galilealaiseen arkielämään istuva esimerkkien kummutessa velkajärjestelyistä ja sotilaiden repunkantajan käyttämisoikeudesta. Väkivaltaisin esimerkki eli toisen posken kääntäminenkin oli nimenomaan loukkaus (mallia keskisormen näyttäminen) eikä varsinainen fyysinen pahoinpitely. Lisäksi koko vuorisaarnan viisauskirjallisuutta mukaileva tyyli hyperbolineen ja antiteettisine ilmauksineen luo absoluuttisista tulkinnoista hieman haastavia. Tuomas Havukaisen rinnastus avioeromyönnytyksen ideaan vangitsi mielestäni ns. Jeesuksen paradigman varsin hyvin. Ihanne on x mutta karu realiteetti on x miinus jotakin ja välillä väkivaltaa tarvitaan suuremman väkivallan estämiseen.

Pietarin miekkailua voidaan lähestyä ainakin kahdesta näkökulmasta. Voidaan viitata Jeesuksen sanoihin, joilla aseellinen puolustautuminen kiellettiin. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan tuhoutuu.” Toisaalta, a) Jeesuksen tarkoitus oli kuolla, joten kyseessä oli poikkeustilanne. b) Jeesuksen suunnitelma oli rakentaa seurakunta Pietarin varaan ”tälle kalliolle” ja vedonlyöntikertoimet Getsemanen vapaaottelussa olivat rankasti ”niitä yhtätoista” vastaan. Toisesta näkökulmasta tarkasteltuna voidaan kysyä, miksi jo vuosia Jeesusta seurannut ja hänen opetuksiaan kuunnellut (ja niitä itsekin opettanut) Pietari kulki miekan kanssa ja hanakasti käytti sitä. Olisiko hän tehnyt näin, jos Jeesuksen opetus olisi painottanut absoluuttista pasifismia? Tätä vastaan voidaan tietysti nostaa esille yleinen huomio, etteivät opetuslapset muutenkaan aina käsittäneet Jeesuksen opetuksia ja toimivat usein ”väärin”.

DrMark kirjoitti...

Matille:

Kiitos tarkennuksista. En epäile lainkaan, ettemmekö olisi loppupelissä näkemyksiltämme lähempänä toisiamme kuin mitä ehkä tämän sanailun perusteella voisi päätellä. Mustavalkoisena heppuna minä vain en haluaisi jättää portteja auki sille, että edes äärimmäisessä tilanteessa turvautuisin tappamiseen - ja vastaavasti enemmän harmaana olet taipuvainen ajattelemaan, että jossain tilanteessa "do unto them before they do unto you" olisi käypä motto.

Tässä eksegeettisessä keskustelussa minusta kannattaisi kysyä jossain vaiheessa sellainen metakysymys, että mistä mahtaa johtua Jeesus-tutkijoiden tunnettu taipumus luoda Jeesus omaksi kuvakseen? Syventymättä sen kummemmin näihin galilealaisen arkielämän kuvioihin - jotka ilmeisesti joidenkin tutkijoiden mukaan muuttavat täysin sen, miten vuorisaarnaa tulee lukea - tunnustan pienen skeptisyyteni tässä asiassa, varsinkin kun kirkolla on niin pitkä historia vuorisaarnan eettisten vaatimusten vesittämisessä (tapa vain vaihtelee kontekstista toiseen).

Mutta kuten aikaisemmin totesin, minusta UT kokonaisuudessaan antaa vahvasti viitteitä siihen suuntaan, että Jeesus on uskovalle paradigma siinä mielessä, että meidän tulee pyrkiä hänen kaltaisuuteensa ja seurata hänen esimerkkiänsä. UT:n kirjoittajien mukaan tämä pitää sisällänsä mm. kärsimisen ja alistumisen väkivallan ja herjaamisen edessä sen sijaan, että toimittaisiin inhimillisen maalaisjärjen mukaan eli puolustautumalla tarvittaessa vaikka asein. Jeesuksesta ei mielestäni saa millään ilveellä väkivallan sympatiseeraajaa tai tappamisen hyväksyjää - ja sen tulisi näkyä omissakin ratkaisuissani.

Minusta kristityt on kutsuttu mallintamaan toisenlaista valtakuntaa ja toisenlaista ajattelutapaa kuin muu maailma (vrt. Israel VT:ssa). Tämä toki koskettaa montaa eri elämänaluetta, mutta tappamisesta kieltäytyminen on yksi niistä. Maailman silmissä siinä ei ole mitään järkeä, mutta Jumalan valtakunnassa on erilainen arvoasteikko.

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

En näkisi tätä Galilea-faktorin korostamista pyrkimyksenä maalata Jeesuksesta jonkin tutkijan kuvajaista. Enemmänkin kysymys on hermeneutiikan perusaskeleesta eli kontekstin määrittelemisestä. Ajattelen, että esimerkiksi termi ”älkää tehkö pahalle vastarintaa” jäsentyy hiukan eri tavalla, jos Jeesus sanoo sen keskellä sotaa tai sitten laidunmaasta kiisteleville galilealaisille lammaspaimenille. Eihän tämä Galilea tietenkään mikään taikasauva ole, jonka avulla merkitykset voidaan muuttaa miten halutaan. Toisaalta voihan sivari ottaa tämän peukalopaikkana kutsunnoissa, joissa joku koulukiusaustraumojaan tukahduttava sotilasmestari yrittää pakottaa tätä sissikomppaniaan…älkää tehkö pahalle (sotilasmestarille) vastarintaa (intä sivariin menemistä) ;-) Pahan ja vastarinnan määritteleminen on perin haastavaa ja kannattaa aloittaa alkuperäisestä kontekstista.

Mitä tulee vuorisaarnan ”vesittämisestä” niin nähdäkseni kyseisen kokonaisuuden genre edellyttää ainakin pientä nesteytystä. Harva alkaa hakata kättään irti, jos kokee varkauden viettelyksen aallon iskevän. Tai Jeesus pitää hulluksi kutsumista gehennan tulen arvoisena ja kuitenkin myöhemmin käyttää itse fariseuksista kyseistä termiä...ja minulle vuorisaarna on kaanon kaanonissa.

En pysty näkemään vuorisaarnaa niin pasifistiseksi manifestiksi kuin monet pasifistibröderit. Vankemmaksi pasifismin tueksi nostaisin marttyyri-ideologian ja kristillisten takaisintaistelujen puuttumisen (Pietari excluded) varhaisesta kirkkohistoriasta.

Vaakakupissa kuitenkin kallistun relativistiseen pasifismiin...ja samalla yritän olla tekemättä Jeesuksesta satakiloista vapaaotteluvalmentajaa.

DrMark kirjoitti...

Matti:

Tästä Galileasta ei nyt näköjään päästä mitenkään eroon :-)

Kaivoin hyllystä uudelleen Nollandin (NIGTC) ja tutkailin vuorisaarnan tekstiä vähän lisää. Olen edelleen vähän ymmälläni siitä, miten tuo Galilea-taikasauva toimii tässä yhteydessä, varsinkaan kun Nollandkaan ei oikein tiennyt sen olemassaolosta (en tosin lukenut kuin pätkän).

Lisäksi Galilean merkitys nähdäkseni laimenee, koska
1) Jeesus näytti opettavan ensi sijassa omia opetuslapsiaan (5:1-2), vaikka väkijoukot nähtävästi seurasivatkin opetusta korvat höröllään (7:28), ja
2) väkijoukot eivät olleet mitenkään yksinomaan galilealaisia, vaan heitä oli myös Dekapoliksesta, Jerusalemista, Juudeasta ja Jordanin toiselta puolelta (4:25).

Toki konteksti pitää huomioida, mutta en vieläkään näe syytä ajatella, että vuorisaarna oli jotain sellaista, joka pätee vain galilealaisiin oloihin tms., puhumattakaan siitä että paikalla olleet suuret joukot ei-galilealaisia olisivat ilmeisesti ymmärtäneet Jeesuksen eri tavalla (kuten nähtävästi myös ensimmäisten vuosisatojen kristityt).

Mitä tulee vuorisaarnan vesittämistä koskevaan argumenttiisi, niin ymmärrän hyvin, miksi äärikonservatiivit haluavat Raamattunsa täysin "kirjaimellisena", peläten edes yhden kuvaannollisen ilmaisun vetävän maton kaiken alta. Eli voimmeko vetää sen johtopäätöksen, että jos Jeesus ei tarkoittanut meidän hakkaavan kättämme irti (olettaen, että uskomme sillä olevan oma tahto, kuten teksti kirjaimellisesti otettuna esittää), niin hän ei myöskään kutsunut seuraajiaan radikaalisti erilaiseen vanhurskauteen kuin kirjanoppineilla ja fariseuksilla? Minusta tämä kysymys ei ratkea tällä, enkä usko sinunkaan niin ajattelevan. Minusta vain jotenkin esim. tuosta "älä tapa" -katkelmasta (5:21-22) on kovin vaikea päästä sellaiseen lopputulokseen, että tappaminen onkin ok ja Jumalan tahto, kun Jeesuksen intentio näyttäisi olevan riman hilaaminen juuri päinvastaiseen suuntaan.

Viittasin vuorisaarnan reseptiohistorialla lähinnä siihen, että sen yksittäiset kohdat on otettu todesta, mutta koska kokonaisuus on koettu liian vaikeaksi, on se ohitettu muilla tavoin (elitistinen etiikka; väliajan etiikka juuri ennen Jeesuksen pikaista paluuta; juutalaisten laki tuhatvuotisessa valtakunnassa; mahdoton ideaali joka vetää meitä armoon; jne.). Eli kuten anglo-saksit asian ilmaisisivat: "It has not been tried and found wanting - it has been found too difficult and not tried at all."

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Koska eksegeettishermeneuttista keskustelua on tällaisissa tapauksissa mielekästä käydä perikooppikatsaus kerrallaan, kommentoin tässä yhtä läheisesti aiheeseen liittyvää.

LEX TALIONIS – MATTEUS 5:38-42

Ἠκούσατε ὅτι ἐρρέθη, Ὀφθαλμὸν ἀντὶ ὀφθαλμοῦ καὶ ὀδόντα ἀντὶ ὀδόντος. ἐγὼ δὲ λέγω ὑμῖν μὴ ἀντιστῆναι τῷ πονηρῷ: ἀλλ' ὅστις σε ῥαπίζει εἰς τὴν δεξιὰν σιαγόνα [σου], στρέψον αὐτῷ καὶ τὴν ἄλλην: καὶ τῷ θέλοντί σοι κριθῆναι καὶ τὸν χιτῶνά σου λαβεῖν, ἄφες αὐτῷ καὶ τὸ ἱμάτιον: καὶ ὅστις σε ἀγγαρεύσει μίλιον ἕν, ὕπαγε μετ' αὐτοῦ δύο. τῷ αἰτοῦντί σε δός, καὶ τὸν θέλοντα ἀπὸ σοῦ δανίσασθαι μὴ ἀποστραφῇς.

Perikoopin perusajatuksena näyttää olevan oikeudenmukainen kosto, jota ”silmä silmästä” kuvastaa. Tämä on yleinen Toorasta (2.Ms 21:24, 3.Ms 24:20, 5.Ms 19:21) kumpuava käsitys, jota Jeesus nyt horjuttaa. Kyseessä ei ole silmitön kosto, vaan lex talionis eli koston kohtuullisuuteen pyrkivä ikiaikainen periaate (esiintyi jo mm. Hammurabin laissa). Rankaisevan koston sijasta Jeesus toteaa antiteettisesti ”älkää vastustako pahaa” (μὴ ἀντιστῆναι τῷ πονηρῷ). Verbiä ἀντιστῆναι on tulkittu sekä ”vastustaa väkivaltaisesti” että ”vastustaa ei-väkivaltaisesti”. Lienee kyseenalaista, voidaanko pelkän verbin perusteella tehdä kumpaakaan käännöstä, koska ilmeisesti termi on varsin yleinen niin sotilaskontekstissa kuin siviilioikeudellisessa kielenkäytössä. (Tästä tarkemmin France 2007:220 fn. 139. Wink 1992: ja Currie 1964 tekevät nämä edellä mainitut päinvastaiset käännökset.)

Seuraavaksi Jeesus selventää kolmen esimerkin avulla tämän prinsiipin aktualisoitumista käytännössä:
A. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin.
B. Jos joku tahtoo oikeuden avulla ottaa ihokkaasi, anna hänelle vaippasikin.
C. Jos joku pakottaa sinut yhden virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.

Lopussa prinsiippiä selitetään vielä toteamuksella ”Anna sille, joka sinulta anoo, äläkä käännä selkääsi sille, joka sinulta lainaa pyytää”.

A-tapauksessa kysymys on mitä ilmeisimmin loukkaavasta ulkokämmenenläimäytyksestä, josta mm. Mishna traktaatti Baba Qammassa säädetään 400 zuzin sakkorangaistus. Kysymyksessä ei ole varsinainen lyöminen, jossa oikeakätinen lyö kunnon heijarin vasemmalle poskelle. Luukkaan rinnakkaiskohdassa tosin sanaa ”oikea” ei ole, joten on mahdollista, että Luukas (6:29) ei ole tiennyt Q-versioon sisältyneen sanan ”oikea” merkityksestä galilealaisessa/palestiinalaisessa kontekstissa tai sitten Matteus on lisännyt sen tarkoituksena korostaa esimerkin ei-väkivaltaista luonnetta. Robinson et. al. (2002:84) katsovat kyseessä olevan Matteuksen redaktion ja Luukkaan seuraavan alkuperäistä Q-versiota. Nähdäkseni tämä päätelmä on kruuna ja klaava-osastoa. Hagner (1993:130) ehdottaa, että kyseessä olisi Q:n sijasta erilliset suulliset traditiot, mikä tietysti on hyvin mahdollista. (Toisin kuitenkin esim. Horsley 1986:8).

Joka tapauksessa Matteuksen kontekstissa normaali reaktio siis läimäytyksen jälkeen lienee ollut läimäyttäjän haastaminen oikeuteen korvauksen toivossa. Tämän sijasta Jeesus käskee kääntää toisenkin posken ja kuten France (2007:221) kirjoittaa: ”Kulttuurissa, jossa kunniaan ja häpeään suhtauduttiin paljon vakavammin kuin meidän kulttuurissamme, tämä oli hyvin paradoksaalinen ja nöyryyttävä vaatimus.”

B-tapauksessa oikeuteen haastajalla on oikeus ihokkaaseen, koska kuvatussa tilanteessa kuulija on velkaa ihokkaan vaatijalle. Vaippaa ei ilmeisestikään tarvinnut koskaan velkojen sovitukseksi antaa ja näin Jeesus opettaa yli pykälien menevää sovittelupyrkimystä. Lausahduksen hyperbola-luonne käy ilmi, kun ajatusta sovelletaan konkreettisesti. Juutalainen Jeesus tuskin tarkoitti, että opetuslapset lähtisivät hiihtelemään oikeudesta munasillaan kohti kotia (ks. Mounce 1991:49, Keener 1999:198).

C-tapauksessa kysymys on ilmeisesti sotilaiden oikeudesta pyytää ketä tahansa kantamaan varusteitaan ja Jeesuksen opetus oli jatkaa vielä säädetyn kantomatkan jälkeenkin tätä kansan vihaamaa ”kantoaputoimitusta”. Simon Kyreneläisen määrääminen kantamaan Jeesuksen ristin poikkipuuta liittyy tähän samaan periaatteeseen. Tähän kyseiseen esimerkkiin saattaa sisältyä pieni ongelma, koska Galileassa ei ollut kovinkaan paljon roomalaisia sotilaita, vaan lähinnä Herodes Antipaksen joukkoja. Tosin on hyvin mahdollista, että Herodeksenkin sotilaat käyttivät samaa oikeutta.

Jos Jeesuksella oli ensisijaisesti mielessään ehdoton kieltäytyminen väkivallasta itsepuolustustilanteessa, tuntuu erikoiselta, että kaikki kolme selventävää prinsiipin aktualisointia olivat näin latteita eli eivät liittyneet väkivaltaiseen itsepuolustustilanteeseen (näiden esimerkkien ei-väkivaltaisen luonteen toteavat mm. Nolland 2005:257, Davies & Allison 1988:542, Horsley 1986:13–14). Perikoopin päättävä kiteyttävä lausahdus liittyy sekin nimenomaan taloudellisiin seikkoihin eli kerjäämiseen ja lainan ottoon.

Mikä on perikoopin Sitz im Leben?
Matteuksen evankeliumin kirjoitusajankohdasta on kiistelty tutkimuksessa paljon. Enemmistö ajoittaa evankeliumin 80-luvulle tai 90-luvulle, joskin melko hatarin perustein. Lähinnä argumentit nimittäin perustuvat ajatukselle, jonka mukaan Jerusalemin hävitys vuodelta 70 jKr. näkyy Matteuksen tekstissä. Lisäksi on esitetty, että koska Markuksen evankeliumi on kirjoitettu noin 70 jKr., on Matteus tarvinnut 10–15 vuotta aikaa saadakseen Markuksen evankeliumin ja ehtiäkseen kirjoittaa omansa. Henkilökohtaisesti pidän parempana evankeliumin ajoitusta 60-luvulle (Näin mm. Gundry, Hagner, Nolland, France, Robinson, Evans) tai ihan 70-luvun alkuun (näin mm. Keener). Matteuksen tapa puhua temppelistä tuntuisi hyvin erikoiselta, jos se olisi juuri vuosikymmen sitten hävitetty maan tasalle.

Lex talionis-perikooppi (Matt 5:38–42) sopii mielestäni hyvin juuri 60-luvun alkupuolelle, mikäli tekstin katsotaan olevan jonkinlaisessa refleksiivisessä suhteessa kirjoittajan ympäristöön. Raakan ja verisen juutalaissodan jälkilöylyissä tällainen siviilioikeudellisia esimerkkejä viljelevä teksti tuntuisi hyvin lattealta. Historiallisen Jeesuksen elämäntilanteessa (Sitz im Leben Jesu) ja 60-luvun alun Palestiinassa/diasporajuutalaisessa yhteisössä opetus taas on mielekäs.

Sitz im Leben 2009
Matteuksen evankeliumin lopussa ylösnoussut Jeesus antaa vuorella käskyn noudattaa kaikkea, mitä hän on käskenyt. Näin ollen tämänkin perikoopin opettaminen kuului Matteuksen käsityksen mukaan pakanakansojen opetuslapseuttamiseen. Kohdan mielestäni alkuperäisideaa murjova pakottaminen militaristiseen kontekstiin jättää helposti sen siviilielämän sanoman huomiotta. Haaste on ennen kaikkea elää opetuslapsena rauhanomaista ja sopuisaa elämää kotona, työpaikalla ja salibandy-peleissä.

Anonyymi kirjoitti...

Monet ihmiset kritisoivat ja osoittavat kritiikkiä kristinuskon huonosta moraalista. He tuovat esille sen, että kristinuskon nimissä on ryöstetty, tuhottu, tapettu, tehty verisiä ristiretkiä, käyty uskonnollisia sotia, harjoitettu julmaa inkvisitiota, harrastettu noitavainoja sekä kirkossa on paljon siveetöntä rappiota.

Edellä olevat teot ovat Rooman katolisen kirkon tekoja, joka on seurakunnan valhejäljitelmä. Hyvin usein kristinuskoa kohtaan esitetty kritiikki on kritiikkiä teoista, jota Raamattu ei opeta eikä hyväksy sekä ihmisten tekoja, jotka eivät ole Herran Jeesuksen opetuslapsia, vaan valheellisen seurakunnan valhejäljitelmän jäseniä. On ironista, että nämä kritiikin esittäjät luulevat kritisoivansa kristinuskoa, vaikka todellisuudessa he kritisoivat kristinuskon valhejäljitelmää.

Todellinen kristinusko ja Herran Jeesuksen opetuslapsi ei murhaa, ei käy uskonnollisia sotia, ei harjoita inkvisitiota, ei harrasta noitavainoja, eikä elä siveettömästi rappiolla. Tämän tähden kaikella edellä mainituilla moraalisilla kritiikillä kristinuskoa vastaan ei ole mitään painoarvoa, koska siinä haukutaan väärää puuta.

Tekstin lähde; http://koti.phnet.fi/petripaavola/kritiikkikristinuskoavastaan.html

DrMark kirjoitti...

Anonyymille:

On ihan oikein tehdä ero sen kanssa, mihin Raamattu kehottaa Jeesuksen seuraajia, ja sen kanssa, mitä Jeesuksen seuraajat (tai sellaisiksi itseään väittävät) ovat tehneet historian saatossa. Sen sijaan on jonkinasteista liioittelua - ja huonoa historian tuntemista - väittää, että ainoastaan katolinen kirkko on syyllistynyt valoa kestämättömään toimintaan (ja sellaisen hyväksymiseen).

Tietysti voidaan aina määritellä "oikea kristinusko" niin, että jokainen virheeseen syyllistynyt (olipa kyseessä sitten väkivalta, juominen, seksuaalinen moraalittomuus tai mikä muu "siveettömyys" tahansa) edustaakin kristinuskon "valhejäljitelmää". Tämä voi jonkun apologeetan mielessä pelastaa kristinuskon maineen, mutta ei mielestäni ole mikään ratkaisu.

Yksi askel kohti oikeaa suuntaa voisi olla, että tietyt tahot (esim. tietyt kirkot tai niiden merkittävät edustajat) tunnustavat toimineensa väärin, myöntävät sen olleen vastoin kristinuskon ihanteita, tekevät parannuksen ja sitoutuvat jatkossa toimimaan toisin. Ymmärtääkseni näin on maailmalla tehtykin monen asian kanssa, eli on pyydetty anteeksi alkuperäiskansojen kohtelua, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, anabaptistien surmaamista reformaation aikana, rotusorron tukemista, yms. jne.

Tämä on mielestäni paljon mielekkäämpää kuin jakautuminen yhä pienempiin oikeaoppisiin ja moraalisesti täysin puhtaisiin puljuihin, joiden kaikki energia kuluu muiden kristittyjen mollaamiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Justin Marttyyrin dialogi juutalaiselle Tryphoolle: Me jotka olimme täynnä sotaa, teurastusta ja kaikkea pahuutta, niin meidän sotaiset aseet ovat muuttuneet - miekat auranteriksi ja keihäämme maanviljelyksen välineiksi. (The Ante-Nicene Father, Vol. I. p. 254)

Todisteiden mukaan yhden ainoankin kristityn sotilaan olemassaolo 60-165 jKr. vuosien aikana on erittäin pieni ... Marcus Aureliuksen valtakaudella yksikään kristitty ei alkanut sotilaaksi kasteensa jälkeen. (The Early Church and the World by C. J. Cadoux (pp. 275, 276)

Toisella vuosisadalla kristinusko vahvisti ettei asepalvelus ja kristinusko ole keskenään yhteensopivia. (A Short History of Rome, by G. Ferrero and C. Barbagallo (p. 382)

Kristittyjen käyttäytyminen oli täysin toisenlaista kuin roomalaisten. ... Koska Messias oli julistanut rauhaa, niin he (kristityt) kieltäytyivät tulemasta sotilaiksi. (Our World Through the Ages, by N. Platt and M. J. Drummond (p. 125)

Ensimmäisen ja toisen vuosisadan uskovien todistus osoittaa heidän uskoneen ettei Uuden Liiton järjestyksessä ole yhtään poikkeusta koskien älä tapa käskyyn, eivätkä he osallistuneet armeijoiden sotatoimiin. Raamatun ulkopuolinen todiste ei ole Raamatun veroinen todistus, mutta koska ensimmäisen ja toisen vuosisadan uskovien todistus pitää yhtä Uuden Liiton järjestyksen kanssa, niin sen todistus on varteenotettava sekä Raamatun sanan opetuksen mukainen.

Teksti kopsattu; http://koti.phnet.fi/petripaavola/esivalta.html

Anonyymi kirjoitti...

Matti Kankaanniemi!!! Meinaatko että menit tuohon halpaan ja sanot että Serbit menivät ja lahtasivat ihmisiä ihan noin vaan!?!? Taitaa länsipropagandan aivopesu toimia tääl Suomessakin! Tässä just tulee esille Suomalaisten naivisuus. Uskotaan kaikkeen mitä länsimedia ruutuun tai lehtiin paiskoo. Jugoslavian sota oli lännen suunnittelema juoni, ja siinä käytettiin työkaluna NATOA, joka on ihan keksitty organisatio. Sitä käytetään tekosyynä joka konfilktissa. Ja jokainen konflikti on aiheutettu USAn voimin. Jokainen konflikti on keksitty, että saadaan se maa kaaokseen. Sehän on helppo sitmiehittää NATON nimissä. NATO ja USA on murhannut enmmän ihmisiä 100 vuoden aikana ku kaikki terroristijärjestöt yhteensä ikinä. Serbia on taistellut yli 500 vuotta islmanin valloitusta vastaan. Kannattaa tutkia tarkemmin mitä lähteitä käyttää tiedon saamiseen, ennen ku sylkee ihan mitä sattuu suustansa ulos. Raamatussa painostetaan puolustamaan heikkoja ja väkivallan kohteena olevia. Jos näet että jotain hakataan tai raiskataan, niin uskotteko että Jeesus opettaa että ei saa puuttua, ja pitää jatkaa matkaa? jos sun lapsesi tai vaimosi päälle hyökätään, niin käskeekö Jeesus missään vaiheessa sulkemaan silmiäsi siinä tilantees? Jos tiedät että jossain ihisä kärsii väkivallan urhina, niin opettaako Jeesus että kaikkiin tapathumiin yli 300 km jälkeen pitää unohtaa ja olla ihan ku ei olis mitään tapahtunut. Onko meidän usko maantieeteelisesti rajoitettu??? herätkää ja miettikää. Kaikkeen vääryyten on puututtava, ja jopa uhrattava oma henki jos se sen vaatii että saa pelastettua syyttömiä. Heikkojen puolustaminen fyysisesti ei ole millään lailla väärin! Se on tilanne kun mitataan ja katsotaan mitä sydämmesi sanoo. Ei kukaan Kristitty lähde etsimällä etsimään väkivaltaa, eikä myös nauti siitä. Mutta jos sun on vahongoitettava väärintekijää pelastaakseen syyttömän pulustuskyvyttömän ihmisen, niin sun on tehtäväv se. Jos käännät selkäsi, niin oot paha ihminen ja itsekäs. Miettikää ja punnitkaa näitä tilanteita. Jumala näkee meidän sydämmeen sinä hetkenä kun on pakko toimia. Jumala näkee teetkö väkivaltaa oman edun tai nautinnon vuoksi. Tämä asia on sinun ja Jumalan välinen, itse jokainen tietää miks puutuu tilanteisiin, ja Jumala huomioi sen että teitkö sen pelastaakseen hädässä olevan vai väkivallan nautinnon vuoksi.