maanantai 29. maaliskuuta 2010
Ylösnousemustradition muuntuminen
Kirjoitan parhaillani saarnaa ensiviikonlopuksi, jossa pohdin ylösnousemusta. Yksi major pointti on ylösnousemuksen uskontunnustuksellisen ulottovuuden aikaisuus. Siitä seuraavassa:
1. Kor 15:3-4 tunnustetaan laajasti tutkijoiden keskuudessa olevan aikainen uskontunnustus, jonka Paavali valitsi tallentaa omaan kirjeenvaihtoonsa. Tämän uskontunnustuksen perusteella Paavali yritti korjata korinttilaisten harhautunutta näkemystä ylösnousemuksesta. Kirjoitusajankohta on joko vuosi 51 tai 52 jKr.
Analysoimalla tämän uskontunnustuksen erityispiirteet ja vertaamalla sitä Uuden testamentin myöhäisempään ylösnousemusaineistoon näemme analogian periaatteen mukaan kuinka vähän ylösnousemusta välittävä perinne muuntui (jos ollenkaan) 30-luvulta tultaessa 50-luvulle ja viimein 60/90-luvulle jälkeen Kristuksen. Tekstiaineiston ajoitusten vuoksi joudumme kuitenkin työstämään ensin 50-luvun ja sitten 60/90-luvun palataksemme johtopäätökseen koskien 30-lukua jKr.
50-luku
Aimo T. Nikolainen on nimennyt 1. Kor 15:3-4 sisältämän tekstiaineksen "toiseksi vanhinmaksi uskontunnustuksesi,” jonka Uusi testamentti sisältää ja jonka kreikankielinen alkuperä on Jerusalemin, kaksikielisessä alkuseurakunnassa (aramea ja kreikka, Ap.t. 7).
Millä perustein kyseinen teksti on uskontunnustus? Millä perustein sitä voidaan pitää "toiseksi vanhimpana" eli aikaisena uskontunnustuksena?
Vastaus ensimmäiseen kysymykseen nähdään kahdessa kohdassa.
A) Uskontunnustuksen luonne ei ole vain todeta faktuaalinen kuolema, vaan selittää miksi tämä tapahtui (eli ”syntiemme tähden”). Jo varhaisessa vaiheessa Vanhan testamentin marttyyri-ideologiaa (vrt. Jes 52/53) käytettiin selittämään syntien sovittamisen merkeissä.
B) Uskontunnustuksen luonne ei ole todeta vain uskomus ylösnousemuksesta, vaan selittää milloin tämä tapahtui (eli ”kolmantena päivänä”). Kolmantena päivänä lauseke on laajempi kiteytys Vanhan testamentin uskosta ylösnousemukseen.
Molemmat elementit A) ja B) ovat perusteltuja "kirjoitusten mukaan" eli alkuseurakunnan tavalla tulkita Vanhaa testamenttia.
Pelkkä teologinen ja raamatuntulkinnallinen selittely ei ole tae historiallisista tosiasioista. Tapahtumien faktuaalisuus täytyi olla muutoin todistettavissa. Siksi Paavali pohjaa tämän uskontunnustuksen silminnäkijä-kertomuksiin, joiden lähteinä hänen mukaansa olivat Jerusalemin apostolit ja yli 500 muuta tunnettua henkilöä. Tästä linkistä (uskontunnustus + silminnäkijätodistukset) löytyy myös Nikolaisen perustelu, että Paavali omaksui jo Jerusalemin alkuseurakunnassa käytetyn uskontunnustuksen.
Mutta jotkin tutkijat ovat epäilleet, että uskontunnustus muuntui matkalla Jerusalemista Paavalin kirjeenvaihtoon. Onko tälle väitteelle mahdollisia todisteita?
60/90-LUKU
Luukkaan evankeliumia pidetään synoptisista evankeliumeista (Markus-Matteus-Luukas) ehkä myöhäisimpinä. Ajoitusteoriasta riippuen Luukas on joko kirjoitettu myöhään 60-luvulla tai aikaisin 90-luvulla jKr. Lisäksi tiedetään, että Apostolien teot on Luukkaan evankeliumin toinen osa.
Aberdeenin yliopiston Uuden testamentin professori I. Howard Marshall on osoittanut artikkelissaan The Resurrection in the Acts of the Apostles, että Apostolien tekojen ylösnousemus-aineisto on riippuvainen aikaisesta traditiosta. Sama olettamus voidaan tehdä Luukkaan evankeliumin kohdalla.
Kun Paavalin ja Luukaan ylösnousemustraditioita verrataan huomaamme, että muutos on vähäistä ja pääasiassa sanavalinnoissa eikä sisällöissä. Esimerkiksi Luukas valitsee käyttää verbin ανιστημι aktiivimuotoa traditionaalisemman verbin εγειρω passiivimuodon sijaan (vrt. Luuk 24:46, Ap.t. 17:3).
JOHTOPÄÄTÖS: TAKAISIN 30-lUVULLE
Ylösnousemusperinne on vähän muutunut Paavalista Luukkaaseen - 50-luvun alusta joko 60-luvun loppuun tai 90-luvun alkuun jKr. Jos hyväksymme aikaisemman ajoituksen Luukkaalle 50-luvun alun ja 60-luvun lopun välissä on suunnilleen saman pituinen ajanjakso kuin Jeesuksen oletetun ylösnousemuksen ja Paavalin tallentaman uskontunnustuksen välillä eli noin 20-vuotta. Jos Luukkaan ja Paavalin välissä on noin 40-vuotta olettettu muutos on entistä pienempi suhteutettuna oletukseen "mitä enemmän aikaa sitä luovempaa on teologinen mielikuvitus".
Analogian periaatteen mukaan kuitenkin näemme, koska muutos oli juuri olematonta myöhäisimpinä vuosina, ei ole perusteita olettaa, että muutos vuosien 33/34-51/52 välissä olisi radikaalisti erilaisempaa. Jotkut tutkijat ovatkin väittäneet, että korkeintaan sana Jeesus Paavalin perimässä uskontunnustuksessa on vaihtunut Kristukseksi.
Todellisuudessa emme voi olla varmoja 1. Kor 15:3 kohdalla, missä vaiheessa sana Kristus tuli osaksi ylösnousemusperinnettä Jeesuksen sijaan. On mahdollista, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus tulkittiin messiaanisesti (kristologisesti) jo Jerusalemin alkuseurakunnassa. Syyksi näen, että he, ylösnousemuksen silminnäkijät, osasivat tulkita Jeesuksen kuoleman soteriologisen merkityksen ("syntien tähden") ja Jeesuksen ylösnousemuksen bibliologisen merkityksen ("kolmantena päivänä") jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Millä perustein he eivät olisi osanneet tehdä tätä myös Jeesuksen Kristus-tittelin kohdalla? Kaikin mahdollisin keinoin ajateltuna 1. Kor 15:3-4 on aikainen uskontunnustus ja poistaa sen mahdollisuuden, että ylösnousemustraditiota olisi muokattu, vaan se säilyi alkuseurakunnassa erittäin pyhässä ja koskemattomassa asemassa.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Missä Suomen helluntailaisten Jerusalem?
Siitä saakka kun tulin uskoon ja kun lopulta liityin helluntaiseurakuntaan, minulle on hehkutettu sitä, että helluntailaisilla ei ole muuta kuin Raamattu ohjeenaan. Aiemmin olin siitä itsekin fiiliksissä ja viljelin sitä autenttisuusleimana omalle uskonyhteisölle. En enää.
Olen tullut siihen tulokseen (luettuani koko Raamatun alkukielillä edestakaisin ja täyspaastottuani samanaikaisesti pysyen koko ajan rukouksessa), että uskonyhteisöllä kuuluisi olla valittu johtokunta, joka on valittu kykyjen mukaan vastaamaan tarpeisiin. Uskonyhteisöllä on monia tarpeita: taloudellisia, profeetallisia, systemaattisia, dogmaattisia, sielunhoidollisia etc. Johtokunta tulisi valita näiden ohjaamana. Ja valittu joukko tarvittaisiin muodostamaan yhteisön jäsenille selkeä opus siitä, mikä on yhteisön historia ja perintö, mitkä ovat tavat ja mikä usko, mitä edellytetään ja mitä mahdollisuuksia on.
No tämä tällainenhan kuulostaa erehdyttävästi siltä, että Leivo on pykäämässä Vatikaania, jonka johtoon tulisi Vartiotorniseura, Luther-säätiö muotoilisi uskontunnustuksen ja Jari Sarasvuo palkattaisiin tunkemaan paketti kurkusta alas. Siltä se ehkä kuulostaa, mutta kuinka paha se oikeastaan olisi ja kuinka kaukana ALKUSEURAKUNNASTA? Olen jo kauan miettinyt näitä asioita, mutta nyt sain oikein ahaa-elämyksen, kun mietin Jerusalemin kokousta. Suomen helluntailaiset haluavat toimia kuten alkuseurakunta toimi. Hyvä. Missä on Suomen helluntailaisten Jerusalem?
Osaa sen tehtävistä toimittaa kuitenkin vailla tarvittavaa valtaa Talvipäivät ja neuvoa antavat veljet ja joiltakin osin Fida ja Helluntaikirkko on ottaneet pakollista vastuuta kannettavakseen. Iso Kirja opisto on menettänyt asemansa, koska harmaat eminenssit eivät enää hallitse opetusta. Voimakkain auktoriteetti onkin ehkä saarnaajien saunaillat hyvävelijärjestön kesähuvilalla. Näiden olemassaolo kertoo siitä, että Jerusalemia kaivataan, Jerusalemia, joka sanoisi viimeisen sanan.
Kuitenkin ihmisillä on sellainen epämääräinen pelko, että sellainen olisi Jumalan vastaista ja sellainen saattoi olla ainoastaan alkuseurakunnalla, jolla oli apostolit ja että nyt ainoa mahdollisuus on toimia kuten Raamattu kunkin mielestä opettaa. Tämä on aivan järkyttävä tilanne. Apostolien kuoltuahan alettiin pitää kirkolliskokouksia, koska tajuttiin, että Jumala elää vaikka apostolit kuoli ja elävä Jumala puhuu johtajille ja ohjaa vaikka Raamattu on kasassa. Mutta se ei tietenkään pidä paikkaansa Suomen helluntailiikkeen parissa, vai pitääkö? Voisiko Jumala puhua ja antaa auktoriteettiaseman jollekin taholle?
Minä uskon, että Jumala mielistyisi siihen, että Suomen helluntailaiset luopuisivat vastuuttomasta hengen varassa elämisestä, jolla perustellaan opillinen ja yhteiskunnallinen selkärangattomuus, ja uskallettaisiin olla virallisesti jotakin mieltä, vaikka oltaisiin kuinka metsässä. Mielistyisikö muut safarilaiset tällaiseen ja onko ideoita siitä, että mitä kautta tällaisen saisi tuotua rakentavasti esille.
Olen tullut siihen tulokseen (luettuani koko Raamatun alkukielillä edestakaisin ja täyspaastottuani samanaikaisesti pysyen koko ajan rukouksessa), että uskonyhteisöllä kuuluisi olla valittu johtokunta, joka on valittu kykyjen mukaan vastaamaan tarpeisiin. Uskonyhteisöllä on monia tarpeita: taloudellisia, profeetallisia, systemaattisia, dogmaattisia, sielunhoidollisia etc. Johtokunta tulisi valita näiden ohjaamana. Ja valittu joukko tarvittaisiin muodostamaan yhteisön jäsenille selkeä opus siitä, mikä on yhteisön historia ja perintö, mitkä ovat tavat ja mikä usko, mitä edellytetään ja mitä mahdollisuuksia on.
No tämä tällainenhan kuulostaa erehdyttävästi siltä, että Leivo on pykäämässä Vatikaania, jonka johtoon tulisi Vartiotorniseura, Luther-säätiö muotoilisi uskontunnustuksen ja Jari Sarasvuo palkattaisiin tunkemaan paketti kurkusta alas. Siltä se ehkä kuulostaa, mutta kuinka paha se oikeastaan olisi ja kuinka kaukana ALKUSEURAKUNNASTA? Olen jo kauan miettinyt näitä asioita, mutta nyt sain oikein ahaa-elämyksen, kun mietin Jerusalemin kokousta. Suomen helluntailaiset haluavat toimia kuten alkuseurakunta toimi. Hyvä. Missä on Suomen helluntailaisten Jerusalem?
Osaa sen tehtävistä toimittaa kuitenkin vailla tarvittavaa valtaa Talvipäivät ja neuvoa antavat veljet ja joiltakin osin Fida ja Helluntaikirkko on ottaneet pakollista vastuuta kannettavakseen. Iso Kirja opisto on menettänyt asemansa, koska harmaat eminenssit eivät enää hallitse opetusta. Voimakkain auktoriteetti onkin ehkä saarnaajien saunaillat hyvävelijärjestön kesähuvilalla. Näiden olemassaolo kertoo siitä, että Jerusalemia kaivataan, Jerusalemia, joka sanoisi viimeisen sanan.
Kuitenkin ihmisillä on sellainen epämääräinen pelko, että sellainen olisi Jumalan vastaista ja sellainen saattoi olla ainoastaan alkuseurakunnalla, jolla oli apostolit ja että nyt ainoa mahdollisuus on toimia kuten Raamattu kunkin mielestä opettaa. Tämä on aivan järkyttävä tilanne. Apostolien kuoltuahan alettiin pitää kirkolliskokouksia, koska tajuttiin, että Jumala elää vaikka apostolit kuoli ja elävä Jumala puhuu johtajille ja ohjaa vaikka Raamattu on kasassa. Mutta se ei tietenkään pidä paikkaansa Suomen helluntailiikkeen parissa, vai pitääkö? Voisiko Jumala puhua ja antaa auktoriteettiaseman jollekin taholle?
Minä uskon, että Jumala mielistyisi siihen, että Suomen helluntailaiset luopuisivat vastuuttomasta hengen varassa elämisestä, jolla perustellaan opillinen ja yhteiskunnallinen selkärangattomuus, ja uskallettaisiin olla virallisesti jotakin mieltä, vaikka oltaisiin kuinka metsässä. Mielistyisikö muut safarilaiset tällaiseen ja onko ideoita siitä, että mitä kautta tällaisen saisi tuotua rakentavasti esille.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
RV:n mielipidepalstalla tunnetaan heikosti tekstikritiikkiä
Tämän päiväisessä RV:n julkaisussa (RV 10) sekä Juha Ketola että Martti Ahvenainen sivusivat Uuden testamentin tekstikritiikkiä. Molempien kannanotoista syntyy vaikutelma asiantuntijuudesta, vaikka heidän esittämänsä lähtökohdat ovat faktuaalisesti vääriä.
Ketola toteaa virheellisesti, että Uuden testamentin käsikirjoituksissa on 0,5 % eroavaisuus, jota tekstikritiikki tutkii. Eroavaisuus prosentti on huikeasti suurempi. Riippuen tilastointitavasta liikumme lähes 10-15 % lukemissa, ehkä jopa korkeammissa luvuissa. Eklektiset tekstikritiikot (Nestle-Aland-Metzger-Fee-traditio) kuitenkin puoltavat optimistista näkemystä, että heidän metodillaan vain 0,5-2,0 % tekstikriittisistä varianteista jäävät ratkaisematta tai on ratkaisevalla tavalla ongelmallista pitää hankittuja tuloksia varmoina. Useat tekstikriitikot pitävät tätä liian optimaalisena lopputuloksena.
Ketola toteaa "pyhien Kirjoitusten todistettavuus on suurempi kuin minkään muun antiikin ajan tuotteen". Tämä lauselma ei perustu faktoihin. On totta, että Uuden testamentin kopiomääriä löytyy huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Aristoteleen teoksista jääneitä kopioita. Mutta suurimäärä voi todistaa myös vastakkaiseen suuntaan. Miksi on mahdollista, että variaatioiden määrä vaihtelee käsikirjoituksesta toiseen?
Vanhan testamentin osalta Ketola ei oikein tiedä mistä puhuu. Aikaisin, täysin hepreankielinen, käsikirjoituskokoelma on vasta vuodelta 900 jKr, mikä taas on samalla todistettavuuden tasolla tilastollisesti kuin vaikka Platonin teokset.
Martti Ahvenainen käsittelee tekstikritiikiä seuraavasti:
Ahvenainen välittää tässä monta vääristynyttä kuvaa UT:n tekstikritiikistä.
Ensiksi bysanttilainen teksti perhe ei ole identtinen edes itsensä kanssa, joten vastavaa identtisyyttä ei voida vaatia koko käsikirjoitusmerta ajatellen. Tämä harha syntyy pääasiassa King James Version-käännöksen luomasta illuusiosta, joka perustuu Erasmus rotterdamilaisen tekstikriittisiä valintoja täynnä olevan bysanttilaiseen tekstiin. Tämän tunnustuvat bysanttilaiset tekstikriitikot.
Toiseksi Nestle-Alandin perusta on luotu 300-400-luvuille jKr. ajoitettaviin käsikirjoituksiin lisäksi niitä on verrattu aikaisempiin papyruslöytyihin. Bysanttilainen esiteksti on vasta viidenneltä vuosisadalta ja niiden kultakausi 600-1100 jKr.
Kolmanneksi nykyiset käännökset perustuvat välttämättömään tekstikriittiseen prosessiin, sillä kuten edellä mainitaan Uudessa testamentissa vaihteluvälillä 10-15 % ei ole olemassa jotakin täydellistä alkutekstiä, vaan välttämättömyys tutkia mitkä variantit ovat mahdollisesti oikeita.
Raamattunäkemyskeskustelussa on ikävää, että faktoja pyöristellään oman näkemyksen eduksi. Minusta tekstikritiikki on uskon harjoittamiselle myönteinen haaste, sillä tämän ilmiön tunnustaminen pitäisi johtaa tarkkaan Raamatun tutkimustyöhön, joka avaa parhaimillaan Raamatun sanomaa.
Ketola toteaa virheellisesti, että Uuden testamentin käsikirjoituksissa on 0,5 % eroavaisuus, jota tekstikritiikki tutkii. Eroavaisuus prosentti on huikeasti suurempi. Riippuen tilastointitavasta liikumme lähes 10-15 % lukemissa, ehkä jopa korkeammissa luvuissa. Eklektiset tekstikritiikot (Nestle-Aland-Metzger-Fee-traditio) kuitenkin puoltavat optimistista näkemystä, että heidän metodillaan vain 0,5-2,0 % tekstikriittisistä varianteista jäävät ratkaisematta tai on ratkaisevalla tavalla ongelmallista pitää hankittuja tuloksia varmoina. Useat tekstikriitikot pitävät tätä liian optimaalisena lopputuloksena.
Ketola toteaa "pyhien Kirjoitusten todistettavuus on suurempi kuin minkään muun antiikin ajan tuotteen". Tämä lauselma ei perustu faktoihin. On totta, että Uuden testamentin kopiomääriä löytyy huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Aristoteleen teoksista jääneitä kopioita. Mutta suurimäärä voi todistaa myös vastakkaiseen suuntaan. Miksi on mahdollista, että variaatioiden määrä vaihtelee käsikirjoituksesta toiseen?
Vanhan testamentin osalta Ketola ei oikein tiedä mistä puhuu. Aikaisin, täysin hepreankielinen, käsikirjoituskokoelma on vasta vuodelta 900 jKr, mikä taas on samalla todistettavuuden tasolla tilastollisesti kuin vaikka Platonin teokset.
Martti Ahvenainen käsittelee tekstikritiikiä seuraavasti:
Sama koskee Uuden testamentin tekstejä. Nykyiset Nestle-Alandin kokoamat Uuden testamentin kreikankieliset tekstit, joihin useimmat nykyiset UT:n käännökset nojautuvat, eivät ole sataprosenttisesti identtisiä vanhojen bysanttilaisten tekstien kanssa. (RV 10 s. 10)
Ahvenainen välittää tässä monta vääristynyttä kuvaa UT:n tekstikritiikistä.
Ensiksi bysanttilainen teksti perhe ei ole identtinen edes itsensä kanssa, joten vastavaa identtisyyttä ei voida vaatia koko käsikirjoitusmerta ajatellen. Tämä harha syntyy pääasiassa King James Version-käännöksen luomasta illuusiosta, joka perustuu Erasmus rotterdamilaisen tekstikriittisiä valintoja täynnä olevan bysanttilaiseen tekstiin. Tämän tunnustuvat bysanttilaiset tekstikriitikot.
Toiseksi Nestle-Alandin perusta on luotu 300-400-luvuille jKr. ajoitettaviin käsikirjoituksiin lisäksi niitä on verrattu aikaisempiin papyruslöytyihin. Bysanttilainen esiteksti on vasta viidenneltä vuosisadalta ja niiden kultakausi 600-1100 jKr.
Kolmanneksi nykyiset käännökset perustuvat välttämättömään tekstikriittiseen prosessiin, sillä kuten edellä mainitaan Uudessa testamentissa vaihteluvälillä 10-15 % ei ole olemassa jotakin täydellistä alkutekstiä, vaan välttämättömyys tutkia mitkä variantit ovat mahdollisesti oikeita.
Raamattunäkemyskeskustelussa on ikävää, että faktoja pyöristellään oman näkemyksen eduksi. Minusta tekstikritiikki on uskon harjoittamiselle myönteinen haaste, sillä tämän ilmiön tunnustaminen pitäisi johtaa tarkkaan Raamatun tutkimustyöhön, joka avaa parhaimillaan Raamatun sanomaa.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Ääniä savun keskeltä
”ÄÄNIÄ SAVUN KESKELTÄ” – TYRWÄÄLÄISEN LAHKOSAARNAAJAN HÄTKÄHDYTTÄVÄT VIIME HETKEN PALJASTUKSET INKVISITIOROVION HEHKUN KESKELTÄ USKOMATTOMASTA SALALIITOSTA AJAA KELLUVA HELLUNTAILIIKE HENGELLISEEN NATO-JÄSENYYTEEN
Alkusanat
Käytän hyväkseni netin suomia mahdollisuuksia ja vastaan pohdiskellen RV-artikkelieni ensimmäistä osaa koskevaan kritiikkiin. Ajoittain teksti on varmasti vaikeaa ja käytetyt sanat outoja mutta ne voi hypätä yli ja lukea esimerkiksi vain luvun Teudas – Kaikkien väärinymmärrysten äiti. Eksegeettinen safari on eksegeettien blogi ja siellä käytetään heidän (eli meidän) slangiaan. Tässä ei ole kysymyksessä hyökkäys Juha Ketolaa vastaan ja toivon, ettei sitä sellaiseksi tulkita. Arvostan Juhaa saarnaajana, joka elää aidosti opetuksensa mukaisesti ja pidän hänestä myös ihmisenä. Tämä ei muuten ole mitään kaanaankielistä kohteliaisuussoopaa vaan ihan totta. Meillä on näkemyseroja Israelin valtion rajapyykkien paikoista ja siinä missä Juha puhuu kovalla äänellä vahvoja ilmauksia, minä uuvutan lukijat ja kuulijat sosiologisella ja varmasti monen mielestä ylimielisellä pyörittelyllä ja loukkaan helluntaisarkasmilla herkimpien tuntoja. Eräs ystävällinen rouva sanoi minulle eilen saarnan jälkeen I Borgå, että ”sinulla on ihan oma paikkasi helluntaiherätyksessä”. Samaa totean omalta puoleltani Juhalle.
Alkusanat
Käytän hyväkseni netin suomia mahdollisuuksia ja vastaan pohdiskellen RV-artikkelieni ensimmäistä osaa koskevaan kritiikkiin. Ajoittain teksti on varmasti vaikeaa ja käytetyt sanat outoja mutta ne voi hypätä yli ja lukea esimerkiksi vain luvun Teudas – Kaikkien väärinymmärrysten äiti. Eksegeettinen safari on eksegeettien blogi ja siellä käytetään heidän (eli meidän) slangiaan. Tässä ei ole kysymyksessä hyökkäys Juha Ketolaa vastaan ja toivon, ettei sitä sellaiseksi tulkita. Arvostan Juhaa saarnaajana, joka elää aidosti opetuksensa mukaisesti ja pidän hänestä myös ihmisenä. Tämä ei muuten ole mitään kaanaankielistä kohteliaisuussoopaa vaan ihan totta. Meillä on näkemyseroja Israelin valtion rajapyykkien paikoista ja siinä missä Juha puhuu kovalla äänellä vahvoja ilmauksia, minä uuvutan lukijat ja kuulijat sosiologisella ja varmasti monen mielestä ylimielisellä pyörittelyllä ja loukkaan helluntaisarkasmilla herkimpien tuntoja. Eräs ystävällinen rouva sanoi minulle eilen saarnan jälkeen I Borgå, että ”sinulla on ihan oma paikkasi helluntaiherätyksessä”. Samaa totean omalta puoleltani Juhalle.
Arkkipiispavaalien linja jako IL:n mukaan: Kulttuurikristittyjä vai uskovien joukko?
Iltalehden pääkirjoitus on tänään otsikoitu Kirkko tienhaarasssa arkkipiispan vaalissa. Keskeinen luonnehdinta Ruokasen ja Mäkisen välillä Iltalehden mukaan koskee heidän raamattunäkemyksiään, joka jakaa kristityt kulttuurikristityiksi ja tosiuskovien joukoksi. Erityisesti keskustelu homoparien siunaamisesta nähdään lakmuspaperina mitä osapuolet edustavat.
Raamattunäkemys näyttää olevan villakoiran ydin. Sen avulla johdetaan oikeaan tai vasempaan. Miten safarilla suhtauduttaisiin Mäkiseen tai Ruokaseen tämän Iltalehden luonnehdinnan mukaan?
Keskustelussa korostunut kiista homoliittojen siunaamisesta on sinänsä pientä joukkoa koskeva yksityiskohta. Se on kuitenkin kuin lakmuspaperi, joka paljastaa ehdokkaiden linjan.
Miikka Ruokanen tavoittelee uskovaisten yhteisöä, jossa kysymykset pelastuksesta eli helvetin välttämisestä ovat ensisijaisia. Toki ehdokas on samalla moderni niin esiintymisessään kuin kahdessa avioerossaan.
Kari Mäkinen ei irtaannu luterilaisista periaatteista. Hän pitäisi silti kirkon piirissä myös ne passiiviset jäsenet, jotka eivät usko moniin dogmeihin ja pitävät Raamattua vain parin vuosituhannen takaisena kirjoituskokoelmana.
Raamattunäkemys näyttää olevan villakoiran ydin. Sen avulla johdetaan oikeaan tai vasempaan. Miten safarilla suhtauduttaisiin Mäkiseen tai Ruokaseen tämän Iltalehden luonnehdinnan mukaan?
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Juudaksen kirjeen Henok-lainaus ja UT:n pseudepigrafit
Tämä on nyt jälleen tällainen mutu-tuntumalta vedetty kirjoitus, jonka väitteitä en jaksa mistään tarkistaa ja siksi toivonkin tarkennuksia, keskustelua ja kommentteja asiaan perehtyneimmiltä:
Alla käsitelty Pastori Kankisen Raamatun erehtymättömyyttä käsittelevä RV-artikkeli "Sanan arvovalta ei kaadu epätarkuksiin" viittasi siihen problematiikkaan, että Juudaksen kirje lainaa pseudepigrafista Henokin kirjaa (Juud. 14-15) ikään kuin oikea Henok olisi kirjoittanut kirjan. Kuten aiemmin todettu, tuskinpa löytyy ketään vakavasti otettavaa raamatuntutkijaa joka pitäisi ko. teosta oikean Henokin kirjoittamana, vaan dokumentti on malliesimerkki toisen temppelikauden juutalaisuuden pseudepigrafisesta traditiosta. Mutta miksi Juudaksen kirjeen kirjoittaja ei tiennyt tätä? Tällä kysymyksellä on huomattava merkitys UT:n pseudepigrafioista käytävän keskustelun kannalta.
UT:n pseudepigrafeista ns. koulukunta-ajattelua edustavat mm. James Dunn ja Richard Bauckham. Käsittääkseni tämä tarkoittaa, että esimerkiksi paavalilaisen koulukunnan edustaja kirjoitti Paavalin teologian summaavan efesolaiskirjeen mahdollisimman uskollisena Paavalin ajattelulle. Kirje hyväksyttiin alunperin siksi, että koulukunnalla nähtiin olevan valtuutus kirjoittaa Paavalin nimissä hänen traditionsa uskollisina vaalijoina. Samoin 1. Pietarin kirje mm. Dunnin ja Raymond Brownin mukaan edustanee oikean Pietarin opetukseen perustuvaa luotettavaa traditiota. Vaikka 1. Pietarin kirje on pseudepigrafi, se on hyväksytty kanoniseksi varsin epäilyksettä (sen puuttuminen jäljellä olevasta Muratorin kaanonin palasesta voi hyvin johtua dokumentin repaleisuudesta). Koulukunta-ajattelun mukaan 1. Pietari hyväksyttiin alunperin kirjoittamisensa aikoihin samoista syistä kuin deuteroPaavalit. Tietyllä porukalla oli oikeus kirjoittaa hänen nimissään ainakin ensimmäisten lukijoiden/kuulijoiden mielestä.
D. A. Carsonin artikkeli pseudepigrafiasta (muistaakseni) teoksessa Dictionary of Paul and His Letters esittää terävää kritiikkiä tätä ajattelua vastaan. Hänen mukaansa UT:n jälkeisissä varhaisten kirkkoisien kirjoituksissa ei esiinny mitään viittausta siihen, että pseudepigrafioiden kirjoittelu olisi ollut missään muodossa hyväksyttävää. Päinvastoin, jos epäiltiin kirjeen olevan epäaito, sen auktoriteetti oli välittömästi kyseenalainen. Carson päätyy toteamaan deuteroPaavalin kirjeistä, että joko ne ovat huijauksia tai aitoja Paavalin kirjeitä. Hän ei usko, että hyväksyttyä pseudepigrafiaa olisi ollut olemassa.
Carsonin kritiikki on hyvää ja johdonmukaista. Meillä ei ole lähteitä, joissa pseudepigrafiasta puhuttaisiin hyvänä juttuna. Toisaalta kuitenkin:
1) Pseudepigrafinen traditio oli vahvasti olemassa juutalaisuudessa
2) Lähes kaikki UT:n tutkijat pitävät joitakin kirjeitä pseudepigrafisina, ainakin 2. Pietarin kirjettä, jonka kohdalla kirjeen epäaitouden puolesta esiintyvien argumenttien kausaalinen määrä painaa jokaisen historiallis-kriittisyyden hyväksyvän henkilön vaakakupin miinuksen puolelle. On siis vaikea perustella täysin pseudepigrafitonta Uutta testamenttia.
3. Lisäksi Juudaksen kirjeen Henok-lainaus voi viestiä jotain seuraavista:
a) tieto kirjojen pseudepigrafisuudesta ei ollut yleisesti tiedossa, Juudas luuli Henokkia oikean Henokin käsialaksi ja näin meillä on esimerkki siitä, ettei pseudojen tiedetty olevan pseudoja
b) pseudepigrafeiksi tiedettyjen kirjojen materiaalin oletettiin olevan luotettavaa suullista traditiota ja Henokin uskottiin oikeasti sanoneen Juudaksen lainaamat sanat
c) Juudas tietää Henokin olevan pseudepigrafi, mutta uskoo sen olevan oikean Henokin traditiolle uskollista teologiaa; hän ei kuitenkaan ajattele oikean Henokin sanoneen ko. sanoja
Koska Carsonin mukaan kirkkoisät korostivat huomattavasti sitä, että kirjeen tuli todella olla Paavalin/Pietarin kirjoittama (sanelema) jotta sille voitiin antaa Pietarin tai Paavalin auktoriteetti, ei b) tai c) mallit näytä todennäköisiltä kirkkoisien suhtautumisvaihtoehdoilta UT:n pseudepigrafeihin. Jäljelle jätänkin ehdotuksen, että kenties tieto tekstien pseudepigrafisuudesta ei periytynyt tekstejä kopioitaessa. Tieto tekstien alkuperästä saattoi kadota pian. Jos Juudas ei tiennyt Henokin olevan pseudepigrafi, ei ole niin ihme, etteivät kirkkoisät tienneet erottaa Paavalin ja paavalilaisia kirjeitä toisistaan.
Alla käsitelty Pastori Kankisen Raamatun erehtymättömyyttä käsittelevä RV-artikkeli "Sanan arvovalta ei kaadu epätarkuksiin" viittasi siihen problematiikkaan, että Juudaksen kirje lainaa pseudepigrafista Henokin kirjaa (Juud. 14-15) ikään kuin oikea Henok olisi kirjoittanut kirjan. Kuten aiemmin todettu, tuskinpa löytyy ketään vakavasti otettavaa raamatuntutkijaa joka pitäisi ko. teosta oikean Henokin kirjoittamana, vaan dokumentti on malliesimerkki toisen temppelikauden juutalaisuuden pseudepigrafisesta traditiosta. Mutta miksi Juudaksen kirjeen kirjoittaja ei tiennyt tätä? Tällä kysymyksellä on huomattava merkitys UT:n pseudepigrafioista käytävän keskustelun kannalta.
UT:n pseudepigrafeista ns. koulukunta-ajattelua edustavat mm. James Dunn ja Richard Bauckham. Käsittääkseni tämä tarkoittaa, että esimerkiksi paavalilaisen koulukunnan edustaja kirjoitti Paavalin teologian summaavan efesolaiskirjeen mahdollisimman uskollisena Paavalin ajattelulle. Kirje hyväksyttiin alunperin siksi, että koulukunnalla nähtiin olevan valtuutus kirjoittaa Paavalin nimissä hänen traditionsa uskollisina vaalijoina. Samoin 1. Pietarin kirje mm. Dunnin ja Raymond Brownin mukaan edustanee oikean Pietarin opetukseen perustuvaa luotettavaa traditiota. Vaikka 1. Pietarin kirje on pseudepigrafi, se on hyväksytty kanoniseksi varsin epäilyksettä (sen puuttuminen jäljellä olevasta Muratorin kaanonin palasesta voi hyvin johtua dokumentin repaleisuudesta). Koulukunta-ajattelun mukaan 1. Pietari hyväksyttiin alunperin kirjoittamisensa aikoihin samoista syistä kuin deuteroPaavalit. Tietyllä porukalla oli oikeus kirjoittaa hänen nimissään ainakin ensimmäisten lukijoiden/kuulijoiden mielestä.
D. A. Carsonin artikkeli pseudepigrafiasta (muistaakseni) teoksessa Dictionary of Paul and His Letters esittää terävää kritiikkiä tätä ajattelua vastaan. Hänen mukaansa UT:n jälkeisissä varhaisten kirkkoisien kirjoituksissa ei esiinny mitään viittausta siihen, että pseudepigrafioiden kirjoittelu olisi ollut missään muodossa hyväksyttävää. Päinvastoin, jos epäiltiin kirjeen olevan epäaito, sen auktoriteetti oli välittömästi kyseenalainen. Carson päätyy toteamaan deuteroPaavalin kirjeistä, että joko ne ovat huijauksia tai aitoja Paavalin kirjeitä. Hän ei usko, että hyväksyttyä pseudepigrafiaa olisi ollut olemassa.
Carsonin kritiikki on hyvää ja johdonmukaista. Meillä ei ole lähteitä, joissa pseudepigrafiasta puhuttaisiin hyvänä juttuna. Toisaalta kuitenkin:
1) Pseudepigrafinen traditio oli vahvasti olemassa juutalaisuudessa
2) Lähes kaikki UT:n tutkijat pitävät joitakin kirjeitä pseudepigrafisina, ainakin 2. Pietarin kirjettä, jonka kohdalla kirjeen epäaitouden puolesta esiintyvien argumenttien kausaalinen määrä painaa jokaisen historiallis-kriittisyyden hyväksyvän henkilön vaakakupin miinuksen puolelle. On siis vaikea perustella täysin pseudepigrafitonta Uutta testamenttia.
3. Lisäksi Juudaksen kirjeen Henok-lainaus voi viestiä jotain seuraavista:
a) tieto kirjojen pseudepigrafisuudesta ei ollut yleisesti tiedossa, Juudas luuli Henokkia oikean Henokin käsialaksi ja näin meillä on esimerkki siitä, ettei pseudojen tiedetty olevan pseudoja
b) pseudepigrafeiksi tiedettyjen kirjojen materiaalin oletettiin olevan luotettavaa suullista traditiota ja Henokin uskottiin oikeasti sanoneen Juudaksen lainaamat sanat
c) Juudas tietää Henokin olevan pseudepigrafi, mutta uskoo sen olevan oikean Henokin traditiolle uskollista teologiaa; hän ei kuitenkaan ajattele oikean Henokin sanoneen ko. sanoja
Koska Carsonin mukaan kirkkoisät korostivat huomattavasti sitä, että kirjeen tuli todella olla Paavalin/Pietarin kirjoittama (sanelema) jotta sille voitiin antaa Pietarin tai Paavalin auktoriteetti, ei b) tai c) mallit näytä todennäköisiltä kirkkoisien suhtautumisvaihtoehdoilta UT:n pseudepigrafeihin. Jäljelle jätänkin ehdotuksen, että kenties tieto tekstien pseudepigrafisuudesta ei periytynyt tekstejä kopioitaessa. Tieto tekstien alkuperästä saattoi kadota pian. Jos Juudas ei tiennyt Henokin olevan pseudepigrafi, ei ole niin ihme, etteivät kirkkoisät tienneet erottaa Paavalin ja paavalilaisia kirjeitä toisistaan.
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Sanainspiraatiosta
Koska Matti aloitti sanainspiraatio-aiheen käsittelyn aiemman postauksen kommenteissa ja ilmeisesti aiheeseen on odotettavissa lisää kommentointia, näen hyväksi antaa tälle aiheelle oman tilansa. Matti viittasi usein sanainspiraatiota perusteltaessa käytettyyn raamatunkohtaan "ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto.” (Mt 5:18). Matti esitti tekstikriittisiä tosiasioita vastineeksi tälle linjaukselle, sillä usein emme tiedä minkä käsikirjoituksen piirtoja ja kirjaimia tällä kohdalla voitaisiin tarkoittaa, jos tekstit ovat erilaisia. Matti otti esimerkkinsä UT:sta. Laki eli VT on tekstikriittisesti käsittääkseni UT:akin epävarmempi, ja usein emme voi tietää alkuperäistä tekstimuotoa, sen "kirjaimia ja piirtoja". Otan tässä esimerkin VT:n tekstistä Deut. 32:43. Koska lähteeni on englanninkielinen teos, toivon että lukijoilta löytyy hieman kielentaitoa. Oma suomennokseni saattaisi pilata esimerkin.
Deut. 32:42 eri versioita:
Masoreettinen teksti (johon enimmäkseen oma VT:mme perustuu):
Praise, O nations, his people,
for he vindicates the blood of his servants.
Heprealaiskirje 1:6 (huomaa, ettei tätä lainausta ole omassa VT:ssamme = masoreettinen teksti)
And let all angels of God worship him
Septuaginta (joka oli UT:n kirjoittajien VT ja auktoriteetti):
Praise, O heavens, together with
him,
and let worship him
all sons of God
Praise, O nations, with
his people,
and let all angels of God
strenghten him
for he vindicates the blood of his children.
4QDeutq (Kuolleen meren käärö, eli jotain 1000 vuotta masoreettista tekstiä vanhempi)
Praise, O heavens, his people
and worship him,
every god,
for he vindicates the blood of his children
Teksteissä on eroja mm. sen suhteen, ketä pitää ylistää (Jumalaa vai Jumalan kansaa) ja kehotetaanko jumalanpalvontaan (vai "vahvistamaan" häntä) jumalia, Jumalan poikia vai enkeleitä. Näiden lainausten perusteella R. Timothy McLay spekuloi tekstien syntyhistoriaa, ja näkee lähinnä tarkoituksettomia vahinkoja kopioitsijoiden työssä. Toisaalta hän näkee myös, että tekstiä on saatettu muuttaa teologisista syistä.
Tässä vain yksi esimerkki siitä, että vaikka Jeesuksen sanojen mukaan yksikään piirto ei häviä VT:n tekstistä, me emme aina tiedä, mikä tuo teksti on. Emme tiedä, mitä noista teksteistä Jeesus luki. Emme edes tiedä, mitä kaikkia kirjoja kuului Jeesuksen VT:iin, koska kaanonista kiisteltiin vielä hänen aikanaan. Meillä ei ole mitään syytä pitää masoreettista tekstiä oikeana vain sen takia, että meidän VT:mme on käännetty lähinnä sen varassa. Jos yksi teksti tulisi valita kristityille Jumalan sanaksi ja auktoriteetiksi, tulisi sen olla Septuaginta, sillä UT: kirjoittajat lainaavat reilusti eniten siitä ja myös kirkkoisät luottivat sen auktoriteettiin.
Deut. 32:42 eri versioita:
Masoreettinen teksti (johon enimmäkseen oma VT:mme perustuu):
Praise, O nations, his people,
for he vindicates the blood of his servants.
Heprealaiskirje 1:6 (huomaa, ettei tätä lainausta ole omassa VT:ssamme = masoreettinen teksti)
And let all angels of God worship him
Septuaginta (joka oli UT:n kirjoittajien VT ja auktoriteetti):
Praise, O heavens, together with
him,
and let worship him
all sons of God
Praise, O nations, with
his people,
and let all angels of God
strenghten him
for he vindicates the blood of his children.
4QDeutq (Kuolleen meren käärö, eli jotain 1000 vuotta masoreettista tekstiä vanhempi)
Praise, O heavens, his people
and worship him,
every god,
for he vindicates the blood of his children
Teksteissä on eroja mm. sen suhteen, ketä pitää ylistää (Jumalaa vai Jumalan kansaa) ja kehotetaanko jumalanpalvontaan (vai "vahvistamaan" häntä) jumalia, Jumalan poikia vai enkeleitä. Näiden lainausten perusteella R. Timothy McLay spekuloi tekstien syntyhistoriaa, ja näkee lähinnä tarkoituksettomia vahinkoja kopioitsijoiden työssä. Toisaalta hän näkee myös, että tekstiä on saatettu muuttaa teologisista syistä.
Tässä vain yksi esimerkki siitä, että vaikka Jeesuksen sanojen mukaan yksikään piirto ei häviä VT:n tekstistä, me emme aina tiedä, mikä tuo teksti on. Emme tiedä, mitä noista teksteistä Jeesus luki. Emme edes tiedä, mitä kaikkia kirjoja kuului Jeesuksen VT:iin, koska kaanonista kiisteltiin vielä hänen aikanaan. Meillä ei ole mitään syytä pitää masoreettista tekstiä oikeana vain sen takia, että meidän VT:mme on käännetty lähinnä sen varassa. Jos yksi teksti tulisi valita kristityille Jumalan sanaksi ja auktoriteetiksi, tulisi sen olla Septuaginta, sillä UT: kirjoittajat lainaavat reilusti eniten siitä ja myös kirkkoisät luottivat sen auktoriteettiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)