Kirja-arvio: Lopunajat

Laato, Antti,
Lopunajat
(Perussanoma 2010), 168 sivua.

Lopunajat on yhdeksäs teos Tätä on kristinusko -kirjasarjassa, jossa aikaisemmin on ilmestynyt mm. Matti Kankaanniemen Uusi testamentti. Kirjassaan Antti Laato käsittelee kristittyjä tyypillisesti kiinnostavia aiheita, joiden joukossa on mm. Antikristus, pedon merkki, uskovien "tempaus", tuhatvuotinen valtakunta ja Harmageddon. Kuten Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professorilta voi odottaakin, kirjassa ei pyöritä pelkästään uusitestamentillisten teemojen parissa vaan oman käsittelynsä saavat myös tärkeimmät Vt:n eskatologiset visiot.

Kirjan lyhyt ensimmäinen luku ("Maailmanloppu tulee varmasti") toimii samalla kirjan johdantona. Otsikkonsa luku on saanut siitä "jokaisen tutkijan" tunnustamasta "kiistämättömästä tosiasiasta" (16), että maapallo ja sen ihmiskunta tulevat jossain vaiheessa tuhoutumaan. Tämä Laaton esittämä väite on hämmentävä alku lopunaikoja käsittelevälle, akateemista raamatuntutkimusta popularisoivalle kirjalle, sillä läheskään kaikki aiheesta kirjoittaneet tutkijat eivät usko, että Raamatun mukaan näin tulee käymään.

Toisessa luvussa ("Epämiellyttävä totuus") pohditaan sitä, miksi puhe lopunajoista on modernissa kristillisessä kirkossa on niin vaikeaa. Tämän luvun myötä lukijalle alkaa syntyä vaikutelma poleemisesta teoksesta, jota ei kirjoita Vt:n eksegetiikan professori vaan luterilaisuuden hyvinvoinnista kiinnostunut pastori. Enimmän kritiikin kohteena on "kristillinen kirkko" (jota Laatolle edustaa lähinnä luterilainen kansankirkko - ns. vapaissa suunnissahan ei lopunajoista puhuminen ole mitenkään vaikeaa), mutta osansa saa myös dispensationalistinen julistus, jota esiintyy kirjoittajan mielestä (vain?) vapaissa suunnissa.

Seuraavaksi ("Tulevaisuus on Jumalan salaama") käsitellään niitä kysymyksiä, jotka heräävät toteutumattomien profetioiden ja ennustusten suhteen. Laato ottaa muutaman esimerkin Vt:n "kariutuneista" profetioista (Hes. 26 ja Miika 3) mutta toteaa, että toteutumaton profetia ei merkitse ilmoituksen epäluotettavuutta, vaan ongelmana on ennemminkin ilmoituksen herättämät toiveet. Hän kehottaakin lukijoitaan vain uskomaan Raamatussa oleviin ennustuksiin silloinkin, kun ne eksegetiikan pelisäännöin tulkittuna näyttävät jääneen toteutumatta, sillä Jumala toteuttaa lupauksensa salatulla tavalla, jota ihminen ei välttämättä ymmärrä.

Neljännen luvun teemana on "Jumalan valtakunta". Aihetta lähestytään ensin Danielin kirjan kautta, jonka "ennustuksia" korreloidaan Lähi-idän tapahtumiin 200- ja 100-luvulla ennen Kristusta. Samassa yhteydessä Laato esittelee syitä sille, miksi 160-luvulla lopullisen muotonsa saanut teos olisi pantu noin 300 vuotta aikaisemmin eläneen Danielin nimiin. Luku päättyy lyhyeen tiivistelmään Jumalan valtakunnan merkityksestä Jeesuksen julistuksessa. Valtakunta saattaa vaikuttaa pieneltä ja voimattomalta, mutta tulee lopulta olemaan suuri ja ikuinen.

"Jerusalemin hävitys ajan merkkinä" nostaa esille kysymyksen siitä, miten Jeesuksen lopunaikoja koskevat ennustukset ns. pikkuapokalypsissa tulisi ymmärtää. Erityisesti lukijaa saattaa kiinnostaa, erehtyikö Jeesus todetessaan, että "tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu" (Mark. 13:30; Matt. 24:34; Luuk. 21:32; vrt. Mark. 9:1). Laato ei kuitenkaan tarjoa kysymykseen tyhjentävää vastausta. Hänen mukaansa "meillä ei ole oikeutta sanoa Jeesuksen erehtyneen", sillä me emme loppujen lopuksi tiedä, miksi loppu ei tullutkaan vuonna 70 Jerusalemin hävityksen myötä. Sen sijaan meidän tulisi keskittyä omaan osaamme eli evankeliumin julistamiseen kaikille kansoille.

Kuudes luku ("Ilmestyskirja - lopunajan opas") toimii erittäin lyhyenä (12 s.) johdantona Ilmestyskirjan tulkintaan. Laato lähestyy kirjaa aikahistoriallisesta perspektiivistä, identifioiden pedon keisari Domitianukseksi. Kirjan sisäiseksi rakenteeksi hän on valinnut seitsensyklisen rakenteen, jossa jokaisessa syklissä "maailmanlopun" tapahtumia tarkastellaan eri näkökulmista ja päädytään lopulta Jeesuksen paluuseen.

Osa lukijoista kokee pienoisen yllätyksen luvussa "Ilmestyskirjan liturginen todellisuus". Se on käytännössä 16-sivuinen kokoelma lainauksia Ilmestyskirjasta, ilman lopunaikaa koskevaa opetusta. Tämän tarkoituksena on saada lukija ymmärtämään "olevansa keskellä kristillistä jumalanpalveluselämää, jossa Jumalan Karitsa palvelee meitä" ja "antaa meille ehtoollisessa ruumiinsa ja verensä leivässä ja viinissä" (93-94). Tämä luku on epäilemättä mielenkiintoinen niille, jotka ammentavat voimaa tiettyjen tunnustuskuntien voimakkaan liturgisesta perinteestä, mutta voi samalla tuntua käsittämättömältä niille, jotka odottivat kirjan popularisoivan akateemisen raamatuntutkimuksen parasta antia lopunaikojen suhteen.

Kahdeksannessa luvussa ("Pahan kosketus") luodaan lyhyt katsaus Ilmestyskirjassa esiintyvään pahuuden kolmiyhteyteen - Saatana, peto ja väärä profeetta - sekä Harmageddonin taisteluun. Laato yhdistää ns. pedon luvun 666 keisari Neroon, mutta ei sulje pois luvun (mahdollisesti yllättäviä) muita täyttymyksiä "aikojen lopulla". Pedon merkistä (joka vastaa kasteessa piirrettävää ristinmerkkiä) Laatolla ei ole varmaa tietoa, mutta arvelee sen liittyvän pankki- tai liike-elämän palveluihin sidottuun kuuliaisuuteen jollain tavalla. Myöskin Harmageddonin taistelun suhteen tyydytään lähinnä spekulointiin. Siihen yhdistetään kaikki Ilmestyskirjan taistelut, ja sen lisäksi jätetään ovi vielä auki Vt:sta nousevalle odotukselle siitä, että pakanakansat nousevat Israelin valtiota vastaan.

Kirjan lyhyin (6 s.) luku kysyy, "[m]illoin tapahtuu kristittyjen ylöstempaaminen?". Laaton mukaan vastaus on hyvin selkeä: "Jeesuksen sanojen valossa oppi salaisesta ylöstempaamisesta ennen suurta ahdistuksen aikaa on vaarallinen harha. Jokaisen kristityn tulee sanoutua siitä irti" (128).

Luku "Tuhatvuotinen valtakunta" keskittyy nimensä mukaisesti Ilm. 20:4-6 tulkintaan. Laato näkee kyseessä olevan taivaallinen valtakunta, jolloin "ensimmäinen ylösnousemus" (20:5) on (marttyyrina kuolleiden) sielujen ylösnousemus Karitsan valtakuntaan.

Kirjan viimeistä edellisessä luvussa ("Kun maailman aika kerran loppuu") käsitellään ylösnousemusta, viimeistä tuomiota ja iankaikkisuutta. Näiden suhteen ei esitetä mitenkään klassisesta kristinuskosta eriäviä tulkintoja. Korkeintaan näkemys helvetistä saattaa aiheuttaa muutaman kulmakarvan kohoamisen: Laaton mukaan sinne joutuneen tuska syntyy lähinnä siitä, että ei päädytty taivaaseen, eikä siitä, että helvetissä olisi - kuten populaarikulttuurissa asia usein esitetään - "kuumat oltavat" tai jotain muuta vastaavaa.

Viimeisessä luvussa ("Tätä on kristinusko") kirjoittaja muistuttaa siitä, että lopunaikoina on kaikesta pahasta ja ikävästä huolimatta odotettavissa vielä ainakin kaksi hyvää asiaa: evankeliumi tullaan julistamaan kaikkialla maailmassa ja juutalaiset tulevat ottamaan Jeesuksen vastaan omana Messiaanaan. Juutalaisille ei kuitenkaan tule olemaan omaa, erillistä pelastustietään, vaan he pelastuvat samalla tavoin kuin kaikki muutkin.

Kirjan lopussa on vielä kahdeksan teoksen mittainen "Kirjallisuutta"-osio. Sisältönsä puolesta se lienee ennemminkin jonkinlainen lähdeluettelo kuin lopunajoista kiinnostuneille lukijoille tarkoitettua suositeltavaa lukemista.


Laato kirjoittaa ensi sijassa luterilaisena pastorina ja lopunajoista kiinnostuneena harrastelijana. Aihepiiriä ja sen käsittelyä akateemisessa kirjallisuudessa vuosien ajan tutkineelle arvostelijalle lukukokemus oli siksi ajoittain hieman hämmentävä. Kirja ei heijastele kovin tuoretta tutkimusta ja osa esitetyistä väitteistä on vanhentuneita. Raamatun tekstejä on luettu välillä yllättävän huolimattomasti ja tulkinnat ovat ajoittain melko pinnallisia ja huonosti perusteltuja. Mielenkiintoisena kuriositeettina ovat myös - aihepiiriin nähden - runsaat viittaukset kasteeseen ja ehtoolliseen. Kirjan kymmenet kirjoitusvirheet sen sijaan menevät kustannustoimittajan piikkiin - jälleen, sillä samaa vaivaa on esiintynyt sarjan muissakin teoksissa.

Teoksen parhaana puolena on eittämättä se, että Laato pitää esillä evankeliumin julistamisen tärkeyttä ja samalla kehottaa lukijaansa varustautumaan siihen, että tuo tehtävä tulee jatkumaan ahdistuksenkin läpi. Tämä on terve ja erityisesti Ilmestyskirjalle uskollinen painotus. Laaton ansioksi voidaan laskea myös alan populaarikirjallisuudelle tyypillisten huuhaa-tulkintojen karttaminen. Vaikka kirjoittajan katse on taivaallisissa, hänen jalkansa ovat samalla tukevasti maan pinnalla. Lopunajat ei ole sarjansa onnistuneimmasta päästä, mutta silti osaltaan täydentää - ja tasapainoittaa - aihepiirin suomenkielistä kirjavalikoimaa.