Kirja-arvio: Uusi testamentti

Kankaanniemi, Matti,
Uusi testamentti
(Perussanoma 2010), 179 sivua.

Matti Kankaanniemen uusin teos on osa Tätä on kristinusko -kirjasarjaa, joka tarjoaa yleistajuisen esityksen kristinuskon taustoista ja alkuvaiheista tieteellisen tutkimuksen valossa. Uusi testamentti on sarjan viides osa ja nimensä mukaisesti käsittelee Uutta testamenttia historiallisena dokumenttina. Käytännössä kirja popularisoi akateemisen raamatuntutkimuksen maltillisemman siiven tutkimustuloksia ja on siinä suhteessa raikas tuulahdus markkinoilla, jossa on pitkään nautittu hieman toisenlaisen raamatuntutkimuksen hedelmistä.

Kirja on pieni sekä kooltaan että sivumäärältään, joten käsiteltävien aiheiden määrä ei ole kovin laaja. Tiettyjen tämankaltaiseen opukseen kuuluvien perusasioiden lisäksi mukaan on valikoitunut lähinnä sellaisia aiheita, jotka ovat kiinnostaneet tai askarruttaneet kirjoittajaa itseään. Tämä ei kuitenkaan vähennä kirjan hyödyllisyyttä, vaan useimmat aiheet ovat sellaisia, jotka kiinnostanevat myös kirjan potentiaalista lukijakuntaa. Kiistanalaisissa kysymyksissä - joista akateemisessa raamatuntutkimuksessa ei ole pulaa - kirjoittaja kertoo edustavansa linjaa, jota on helpointa puolustaa tieteellisellä foorumilla. Lisäksi hän korostaa, että hänen päätelmänsä eivät nojaudu uskonnolliseen vakaumukseen vaan tieteellisiin argumentteihin.

Varsinaiseen asiaan päästään kaanonin syntyä käsittelevässä luvussa (16 s.). Kankaanniemi käy Uuden testamentin syntyprosessia lyhyesti läpi ja pohtii mm. niitä käytännön kriteerejä, joiden perusteella tekstit valikoituivat kaanoniin. Hän ottaa myös kantaa "entä jos" -tyyppiseen spekulointiin ja toteaa, että kaanon on lopullinen, suljettu kokonaisuus, johon ei uusilla kirjoituksilla ole enää asiaa, vaikka ne olisivat itsensä Paavalin kynästä lähtöisin.

Kirjakokoelman historian pohdinnasta siirrytään tekstin historiaan (10 s.). Luvussa luodaan lyhyt katsaus tekstikritiikin maailmaan, eli erilaisiin käsikirjoituksiin ja siihen, millä perusteella tutkijat valitsevat ne lukutavat, joita pidetään alkuperäisimpinä. Lukuisista lukutavoista ja erilaisista tekstivarianteista huolimatta "98% Uuden testamentin tekstistä on käytännössä kiistatonta", eikä suurin osa lopustakaan tekstimassasta vaikuta olennaisesti siihen, mitä kirjoittajat ovat halunneet sanoa.

Uuden testamentin dokumenttien sisältöön liittyvä pohdinta alkaa Apostolien teoista (14 s.). Pääpaino luvussa on kirjan historiallisuuden tarkastelulla ja mm. Luukaksen mahdolliset historiallisia virheitä käsitellään lyhyesti. Omalle maaperälleen Kankaanniemi pääseekin vasta kolmessa seuraavassa luvussa, jotka käsittelevät evankeliumeja (66 s., noin 1/3 koko kirjasta). Mukana olevat aiheet eivät juurikaan yllätä: kysymys vanhimmasta evankeliumista ja sen merkityksestä tutkimukselle, Q-hypoteesi, evankeliumien väliset erot, jne. Lisäksi esiin nostetaan joitakin evankeliumikohtaisia erityiskysymyksiä. Esimerkiksi "kömpelösti" muotoiltu kertomus Lasaruksen kuolleista herättämisestä (Joh. 11:1-44) selittyy "Johanneksen paradoksina": evankelista yrittää nivoa teologisen tulkintansa Jeesuksesta historiallisiin tapahtumiin, mutta ei siinä loppujen lopuksi onnistu kovinkaan hyvin.

On hieman yllättävää - ja samalla ehkäpä kirjan suurin sisällöllinen heikkous - että Paavalille ja hänen (aitoperäisille) kirjeilleen omistettu luku on vain 15 sivun mittainen. Luvussa on hajanaisia Paavalia ja hänen kirjoituksiaan koskevia havaintoja, mutta ei mitään esimerkiksi ns. uudesta perspektiivistä tai Paavalin suhteesta lakiin, joiden olisi luullut kiinnostavan erityisesti suomalaisia lukijoita. Sen sijaan mainitsemisen arvoiseksi on katsottu mm. sellainen Ut:n tulkinnan kannalta keskeinen teoria, jonka mukaan Paavali uskoi naisten pitkien hiusten auttavan miehen siemennestettä virtaamaan päästä kiveksiin, kun taas miehen pitkät hiukset estivät tämän (ja siksi säädyllisellä naisella piti siis olla pitkät hiukset ja miehellä vastaavasti lyhyet; vrt. 1 Kor. 11:14).

Paavali saa vielä pikkuisen lisää palstatilaa pseudonymisiä kirjeitä käsittelevässä (7 s.) luvussa, jossa keskitytään lähinnä kysymykseen siitä, miksi ns. pastoraalikirjeitä (1 Tim., 2 Tim., Titus) ei pidetä Paavalin kirjoittamina. Kankaanniemen mukaan painavin argumentti kirjeiden epäperäisyyden puolesta on tiettyjen paavalilaisten pikkusanojen vähäisyys, mutta tämäkin argumentti paljastuu tarkemmassa analyysissa niin heikoksi, että sen perusteella ei voida pitää varmana, että Paavali ei kirjoittanut kirjeitä.

Katolisten kirjeiden (9 s.) kohdalla keskitytään vain Jaakobin ja Pietarin 1. kirjeeseen, joista molemmista nostetaan esiin muutama mielenkiintoinen yksityiskohta. Kirjan lopussa kirjoittaja pohtii Uuden testamentin sanomaa (12 s.) ja tulee siihen lopputulokseen, että kaikesta moninaisuudestaan huolimatta kirjakokoelmalla on selvä ydinsanoma, jonka voidaan nähdä tietyssä mielessä kiteytyvän 1 Kor. 15:3b-5 ja Room. 6:4b tekstikatkelmissa.

Jo aiemmin mainitun heikkouden lisäksi kirja saa risuja oikeastaan vain huonosta oikoluvusta. Nopean laskutoimituksen perusteella keskimäärin joka kolmannella sivulla on jonkinlainen kirjoitus-, asia- tai muu virhe (esim. sivulla 127 on peräti neljä kirjoitusvirhettä). Muista kuin varsinaisista kirjoitusvirheistä mainittakoon esim. sivulta 41 löytyvät p/P (goottilainen pieni p-kirjain), Ryland > Rylands, P53 > P52, ja A > א. Sokerina pohjalla on (Kankaanniemen muistakin kirjoituksista tuttu) maininta Kilikian Tarsiista Paavalin kotikaupunkina (vrt. Ap.t. 21:39). Näiden lisäksi tekstissä esiintyy myös jonkin verran (suurimmaksi osaksi tiiviin) seulan läpi lipsahtaneita teologisia termejä, joita on selitetty puutteellisesti tai ei lainkaan. Esim. "dokeo", "korkea kristologia", "deuteropaavalilainen", tai "liittonomismi" eivät välttämättä ole itsestäänselviä kaikille lukijoille.

Kirja on jälleen yksi esimerkki siitä, että parhaimman akateemisen raamatuntutkimuksen hedelmät maistuvat hyviltä myös klassisen kristinuskon edustajien suussa. Toki Kankaanniemi on joidenkin asiantuntijoiden mielestä voinut vetää muutaman mutkan tarpeettoman suoraksi - kuten kuka tahansa vaikeita asioita popularisoiva kirjoittaja. Siitä huolimatta Uusi testamentti on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka palvelee erityisesti kyseisen dokumenttikokoelman taustasta ja historiallisuudesta kiinnostuneita maallikoita.