Kirja-arvio: Koetelkaa kaikki – Suuntaviittoja aikamme hengellisten ilmiöiden arviointiin

Launonen, Leevi, ja Rautio, Elina (toim.),
Koetelkaa kaikki: Suuntaviittoja aikamme hengellisten ilmiöiden arviointiin
(Aikamedia 2016), 394 sivua.

Kristinuskon pitkä (ja ajoittain surullinen) historia osoittaa, että toisten kristittyjen opetuksen ja toiminnan arviointi on vaativa laji. Sen harjoittajan olisi hyvä olla teologisesti pätevä, hyvin perehtynyt arviointinsa kohteeseen, liikkeellä rehellisellä otteella ja myös kykenevä tunnistamaan oman katsantokantansa subjektiivisuus. Rakkaudellinen ja kunnioittava suhtautuminen arvostelun kohteena oleviin sisariin ja veljiin ei sekään tekisi pahaa.

Koetelkaa kaikki on ottanut tämän vaativan haasteen vastaan ja käsittelee lähes kaksikymmentähenkisen, yhteiskristillisen asiantuntijajoukon voimin joitakin aikamme hengellisiä virtauksia, tavoitteenaan lukijan hengellinen varustaminen ja uskon terveyden vaaliminen.

Kirja jakautuu kolmeen eri osaan: Terveen kristillisyyden tunnusmerkit, Kyseenalaisia virtauksia ja ilmiöitä sekä Sielunhoidollisia näkökulmia.

Ensimmäinen osa alkaa David Dahlenin kokemustarinalla, josta käy ilmi ns. uskonliikkeen kyvyttömyys kohdata jäsenensä suuri henkilökohtainen kriisi (tässä tapauksessa puolison nopea menehtyminen syöpään). Usko Jumalaan on toki koetuksella vastaavanlaisissa tilanteissa myös teologiassaan tasapainoisempien seurakuntien jäsenillä, mutta elämän vastoinkäymiset ovat epäilemättä joillekin yhteisöille suurempi haaste kuin toisille.

Heikki Salmela käsittelee terveen kristillisyyden rajoja Ut:n pohjalta. Yhtäältä kirjoittaja tiedostaa, että oikean kristillisyyden hahmottaminen Ut:ssa esiintyneiden "rajarikkojen" käsittelyn kautta ei välttämättä anna täyttä kuvaa kohteestaan. Toisaalta alkukristillisyydessä oli niin paljon ongelmia, että pelkästään niiden lyhytkin analysointi tuottaa jo melko kattavan ja hyödyllisen paketin. Muuten hyvän artikkelin pieneksi miinukseksi laskisin sen, että Kristuksen ruumiin (syystä tai toisesta tapahtuva) jakautuminen lasketaan ongelmana kategoriaan "ynnä muut". Monet teologit nimittäin näkevät kristittyjen yhteyden ja ykseyden vaalimisen Paavalin opetuksessa (Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta puhumattakaan) aivan keskeisenä teemana. Vai olemmeko jo niin tottuneet tähän ilmiöön, että emme enää osaa mieltää sitä tervettä kristillisyyttä rikkovana vääristymänä?

Markus Nikkanen ja Tommi Karjalainen lähestyvät kristologiaa ja sen merkitystä Johanneksen evankeliumin ja Heprealaiskirjeen kautta. Artikkeli on teologisesti suurimmaksi osaksi suhteellisen vahva, vaikka olisikin ollut kiva lukea enemmän siitä, mikä on käytännön tasolla oikean kristologian merkitys uskovan kyvylle elää Kristukselle kuuliaista elämää.

Petri Mäkilä käsittelee lyhyessä — mutta erittäin hyvässä ja tasapainoisessa — artikkelissaan terveen karismaattisuuden tunnuspiirteitä.

Myös John E. Reichardt lähestyy kirjan aihepiiriä positiivisella tavalla, keskittyen väärän tunnistamisen sijaan oikeaa kohti pyrkimiseen. Kaikkein paras suoja yksilölle on ajan viettäminen Jeesuksen kanssa, kun taas yhteisön tulisi antaa Jeesuksen olla kaiken päänä myös käytännössä.

Tapani Suonto aloittaa kirjan toisen osan kokemustarinallaan. Sen keskeisin teesi on, että kaikki sairaudet ja vastoinkäymiset eivät ole Perkeleen aikaansaannosta. Tämä kuitenkin lienee useimpien kristittyjen tiedossa, joten olisi ollut mielekkäämpää puhua jotain siitä, voiko sairaus tai vastoinkäyminen joissain tilanteissa olla saastaisten henkien vaikuttamaa — ja jos voi, niin miten erottaa ne muista mahdollisista tekijöistä. Retoriikkansa puolesta Suonnon artikkeli vaikuttaakin lähinnä saarnalta, jossa sanoman perille menemiseksi on otettu joitakin sellaisia vapauksia, mitkä eivät huolelliselle ja perustellulle analyysille sovi.

Niilo Närhi varoittaa ns. hyperarmosta, jossa korostetaan yksipuolisesti raamatullista totuutta syntien sovittamisesta ja anteeksi saamisesta niin, että tarve jatkuvalle syntien tunnustamiselle ja anteeksi pyytämiselle häviää kokonaan.

Heimo Enbuska käy omassa tekstissään ns. Uuden apostolisen uskonpuhdistuksen (engl. New Apostolic Reformation, NAR) nimellä tunnetun liikehdinnän kimppuun. Siinä määrin kuin kirjoittaja on onnistunut kuvaamaan kohteensa totuudenmukaisesti sekä käyttänyt lähteitään oikein, hän myös torjuu hyvällä syyllä liikkeen tiettyjä ylilyöntejä. Samalla asiaan liittyvä terve opetus rakentuu ikään kuin näiden negaatioiden kautta. Ehkä pientä ironiaa on kuitenkin siinä, että sekä kirjoittaja että hänen kohteensa näkevät apostolin loppujen lopuksi hyvin samanlaisesta perspektiivistä: se on merkittävä arvo ja erityinen asema Kristuksen ruumiissa, ja siten jotenkin automaattisesti muiden yläpuolella. Tämä voi olla yksi tapa lukea Ut:n kokonaisuutta, mutta ainakin eksegeettisesti suuntautunut lukija ehkä kaipaisi tässä kohdassa vähän vahvempaa teologista otetta tämän oletuksen tueksi.

Esa Hyvönen jatkaa siitä mihin Enbuska jäi, tavoitteenaan analysoida uusapostolisen uudistusliikkeen oppia Kristuksesta, mutta tosiasiallisesti käsitellen enemmän apostolin "virkaa"/roolia. Hieman yllättäen — ja samalla Nikkasen ja Karjalaisenkin edustamasta kristologisesta linjasta poiketen — Hyvönen ei usko Jeesuksen tehneen ihmeitään ensi sijassa Pyhän Hengen voimassa ja täyteydessä, vaan näkee Jeesuksen pystyneen ihmeisiinsä siksi, että oli Jumala. Vastaavasti Enbuskan tavoin Hyvönen torjuu ajatuksen siitä, että Paavalin Efesolaiskirjeen 4. luvussa mainitsemat kaikki viisi Kristuksen täyteyttä heijastavaa ihmislahjaa olisivat edelleen olemassa hänen maanpäällisessä ruumiissaan. Tosiasiassa Paavali oli viimeinen apostoli, ja heidän seuraajiaan ovat seurakunnan kaitsijat, vanhimmat ja seurakuntapalvelijat, kun taas profeetan rooli on osittain korvautunut profetian armolahjalla.

Jaan Hyvösen huolen uusapostolisen uudistusliikkeen ylilyönneistä ja ajoittain huonosta eksegeesistä. Hän ei myöskään ole yksin väitteessään, että apostoleja ja profeettoja ei enää ole, vaan heidät on korvannut joko Raamattu tai jotkut muut roolit, "virat" tai lahjat. Raamatuntutkijana näen tämän asian toisin, mutta teoriaa enemmän olen huolestunut nykypäivän länsimaisesta kristinuskosta. Voisiko Kristuksen ruumiin yhteyden, ykseyden, kypsyyden ja Kristuksen täyteyden puute olla osittain selitettävissä sillä, että emme ole oikealla tavalla — ja se on hyvin erilainen kuin se, mitä NAR ehdottaa ja minkä Enbuska ja Hyvönen syystäkin torjuvat — tunnustaneet ja tunnistaneet kaikkia niitä lahjoja, joita Paavali väittää Kristuksen ruumiilleen antaneen?

Pasi Turunen on tullut tunnetuksi tasokkaista analyyseistään eikä karismaattisen kvanttimystiikan tarkastelu tee tästä poikkeusta. Hän lähestyy aihettaan mm. (Suomessakin keskustelua herättäneen) David Herzogin opetusten kautta ja päätyy toteamaan, että kvanttimystiikka on "sekä huonoa tiedettä että huonoa teologiaa" (222).

Reijo Kuokkanen käsittelee afrikkalaista kristillisyyttä ja erityisesti sen äärikarismaattisia ilmiöitä, joissa synkretismi kukkii ja lampaat ovat helposti kaikenlaisten paimenten nyljettävinä. Artikkeli on sinänsä ansiokas, mutta ei välttämättä kovinkaan merkittävä tavallisen suomalaisen lukijan kontekstissa.

Toisen osan viimeisessä tekstissä Tapio Lohikko luo erinomaisen katsauksen kristilliseen fundamentalismiin. Artikkeli on pitkä, mutta toisaalta erittäin mielenkiintoinen sellaiselle, jolla on ennestään jotain tietoa aiheesta. Vaikka fundamentalismi on alun perin amerikkalainen liike, siinä voidaan havaita tiettyjä yhtymäkohtia myös suomalaisten kristittyjen parissa ajoittain esiintyvään ajatteluun.

John E. Reichardtin toinen kirjoitus on kokemustarina, jonka otsikko kertoo kaiken: "Lain alta armon suojaan". Tämä on kristillisyydessä niin tuttu todistuspuheenvuorojen ja saarnojen aihe, että kirjoittajan olisi ehkä ollut hyvä hieman terävämmin alleviivata sitä, miksi tämä tarina ansaitsee paikkansa juuri nykyajan hengellisiä ilmiöitä käsittelevässä kirjassa.

Tapio Puolimatka keskittyy hengellisissä yhteisöissä harjoitettuun propagandaan, sen lähtökohtiin, riskitekijöihin ja ehkäisyyn. Hän tuo esille, kuinka propaganda koostuu tyypillisesti tunnepitoisista puolitotuuksista, osatotuuksista ja asiayhteydestään irrotetuista totuuksista. Perimmäisenä ongelmana ja propagandan "polttoaineena" kirjoittaja näkee ihmisessä olevan halun pyrkiä välttämään syyllisyyden tunnetta. Puolimatkan artikkeli on laadukas ja sopisi hyvin otteensa puolesta (tosin pienillä muutoksilla) jopa täysin sekulaariin julkaisuun. Pienenä puutteena näkisin sen, että kirjoituksessa ei lainkaan käsitelty sitä sangen yleistä vaihtoehtoa, että ihmistä manipuloidaan vetoamalla juuri hänen syyllisyydentuntoonsa (minkä seuraava kirjoittaja onneksi tuo esille).

Heidi McKendrick käy laajasti läpi hengellisen väkivallan sielunhoidollisia haasteita. Tällä muuten ansiokkaalla artikkelilla on vain kaksi puutetta. Toinen on (yleensäkin kristilliselle sielunhoitokirjallisuudelle tyypillinen) tapa lukea Raamatun teksteihin hieman erilaisia merkityksiä kuin raamatuntutkijat niissä näkevät. Toinen on se, että käytännössä kaikki jollain tavalla tervettä kristinuskoa mistä tahansa syystä vastustava tai vaikeuttava toiminta leimautuu hengelliseksi väkivallaksi: ensimmäisen vuosisadan juutalaiset liikkeet edustivat hengellistä väkivaltaa, Jeesus oli hengellisen väkivallan uhri, Paavali harjoitti hengellistä väkivaltaa, jne. Perspektiivi on ehkä ymmärrettävä terapeutin näkökulmasta, mutta ei välttämättä paras lähestymistapa ensimmäisen vuosisadan uskonnollisiin ja hengellisiin ilmiöihin ja ongelmiin.

Ulla Dahlen kertoo lyhyesti mutta viisaasti väärästä jumalakuvasta eheytymisen prosessista.

Petri Välimäki käsittelee suomalaisen sielunhoidon hengellisiä ali- ja ylilyöntejä. Suurin osa artikkelista keskittyy ammatillisen auttamisen haasteisiin, vaikka lopuksi käsitellään myös vapaaehtoista sielunhoitoa ja erityisesti sille tyypillistä ongelmaa eli rajojen asettamisen vaikeutta. Välimäki kirjoittaa pitkän kokemuksen pohjalta, mutta lukijalle voi olla vaikeaa saada otetta aiheeseen, jos ei itse ole ollut sielunhoitajana tai -hoidettavana.

Viimeisessä artikkelissa Elina Rautio tuo lyhyesti mutta ytimekkäästi esille monia sellaisia perusasioita, joihin tutustumisen pitäisi kuulua jokaisen kristityn opetuslapseuttamisprosessiin. Jo kahden keskeisen asian ymmärtäminen säästäisi monelta murheelta: 1) Kukaan meistä ei tee havaintoja maailmasta (mukaan lukien Raamatun teksti) täysin objektiivisesti, vaan jokaisella on ikään kuin erilaiset, monen tekijän muokkaamat silmälasit, joiden kautta hän ymmärtää ja tulkitsee asioita. 2) Jokainen ihminen on erilainen jo pelkästään persoonallisuudeltaan ja luonteenpiirteiltään — Jumalan antamista armoituksista puhumattakaan — ja se vaikuttaa monin eri tavoin siihen, miten elämme todeksi elämäämme Jumalan lapsina, sekä yksin että yhdessä muiden Jeesuksen seuraajien kanssa.


Tunnustan, että tartuin kirjaan hieman skeptisesti, mutta yllätyinkin positiivisesti. Vaikka kaikki artikkelit eivät suoraan vastaakaan kirjan otsikkoa, ne muodostavat — muutamasta edellä esitetystä teologisesta varauksesta huolimatta — silti toimivan, terveen kokonaisuuden. Toivottavasti kirjan aavistuksen suolainen hinta (45 €) ei estä sen päätymistä tavallisten seurakuntalaisten käsiin, jonne se ehdottomasti kuuluu.


PS. Kirja-arvioinnin henkeen kuuluu, että teosta arvioidaan sen perusteella, kuinka hyvin se on onnistunut esittämässään tavoitteessa, eikä sen perusteella, mitä sen olisi arvioijan mielestä pitänyt pyrkiä tekemään. Kirjan nimi Koetelkaa kaikki kuitenkin herättää kysymyksen siitä, miksi siinä ei lainkaan käsitelty monia sellaisia epäterveitä hengellisiä ja teologisia ilmiöitä, jotka ovat tehneet maassamme vahinkoa jo pitkän aikaa (ja huomattavasti laajemmalla rintamalla kuin eräät kirjassa käsitellyt marginaaliset amerikkalaisilmiöt). Vastausta tähän voi kukin tykönään pohtia — aivan ilmaiseksi.

Artikkelia muokattu 3.10. vastaanotetun palautteen pohjalta; ks. kommentit alla.