Juudaksen kirjeen Henok-lainaus ja UT:n pseudepigrafit

Tämä on nyt jälleen tällainen mutu-tuntumalta vedetty kirjoitus, jonka väitteitä en jaksa mistään tarkistaa ja siksi toivonkin tarkennuksia, keskustelua ja kommentteja asiaan perehtyneimmiltä:

Alla käsitelty Pastori Kankisen Raamatun erehtymättömyyttä käsittelevä RV-artikkeli "Sanan arvovalta ei kaadu epätarkuksiin" viittasi siihen problematiikkaan, että Juudaksen kirje lainaa pseudepigrafista Henokin kirjaa (Juud. 14-15) ikään kuin oikea Henok olisi kirjoittanut kirjan. Kuten aiemmin todettu, tuskinpa löytyy ketään vakavasti otettavaa raamatuntutkijaa joka pitäisi ko. teosta oikean Henokin kirjoittamana, vaan dokumentti on malliesimerkki toisen temppelikauden juutalaisuuden pseudepigrafisesta traditiosta. Mutta miksi Juudaksen kirjeen kirjoittaja ei tiennyt tätä? Tällä kysymyksellä on huomattava merkitys UT:n pseudepigrafioista käytävän keskustelun kannalta.

UT:n pseudepigrafeista ns. koulukunta-ajattelua edustavat mm. James Dunn ja Richard Bauckham. Käsittääkseni tämä tarkoittaa, että esimerkiksi paavalilaisen koulukunnan edustaja kirjoitti Paavalin teologian summaavan efesolaiskirjeen mahdollisimman uskollisena Paavalin ajattelulle. Kirje hyväksyttiin alunperin siksi, että koulukunnalla nähtiin olevan valtuutus kirjoittaa Paavalin nimissä hänen traditionsa uskollisina vaalijoina. Samoin 1. Pietarin kirje mm. Dunnin ja Raymond Brownin mukaan edustanee oikean Pietarin opetukseen perustuvaa luotettavaa traditiota. Vaikka 1. Pietarin kirje on pseudepigrafi, se on hyväksytty kanoniseksi varsin epäilyksettä (sen puuttuminen jäljellä olevasta Muratorin kaanonin palasesta voi hyvin johtua dokumentin repaleisuudesta). Koulukunta-ajattelun mukaan 1. Pietari hyväksyttiin alunperin kirjoittamisensa aikoihin samoista syistä kuin deuteroPaavalit. Tietyllä porukalla oli oikeus kirjoittaa hänen nimissään ainakin ensimmäisten lukijoiden/kuulijoiden mielestä.

D. A. Carsonin artikkeli pseudepigrafiasta (muistaakseni) teoksessa Dictionary of Paul and His Letters esittää terävää kritiikkiä tätä ajattelua vastaan. Hänen mukaansa UT:n jälkeisissä varhaisten kirkkoisien kirjoituksissa ei esiinny mitään viittausta siihen, että pseudepigrafioiden kirjoittelu olisi ollut missään muodossa hyväksyttävää. Päinvastoin, jos epäiltiin kirjeen olevan epäaito, sen auktoriteetti oli välittömästi kyseenalainen. Carson päätyy toteamaan deuteroPaavalin kirjeistä, että joko ne ovat huijauksia tai aitoja Paavalin kirjeitä. Hän ei usko, että hyväksyttyä pseudepigrafiaa olisi ollut olemassa.

Carsonin kritiikki on hyvää ja johdonmukaista. Meillä ei ole lähteitä, joissa pseudepigrafiasta puhuttaisiin hyvänä juttuna. Toisaalta kuitenkin:
1) Pseudepigrafinen traditio oli vahvasti olemassa juutalaisuudessa
2) Lähes kaikki UT:n tutkijat pitävät joitakin kirjeitä pseudepigrafisina, ainakin 2. Pietarin kirjettä, jonka kohdalla kirjeen epäaitouden puolesta esiintyvien argumenttien kausaalinen määrä painaa jokaisen historiallis-kriittisyyden hyväksyvän henkilön vaakakupin miinuksen puolelle. On siis vaikea perustella täysin pseudepigrafitonta Uutta testamenttia.
3. Lisäksi Juudaksen kirjeen Henok-lainaus voi viestiä jotain seuraavista:
a) tieto kirjojen pseudepigrafisuudesta ei ollut yleisesti tiedossa, Juudas luuli Henokkia oikean Henokin käsialaksi ja näin meillä on esimerkki siitä, ettei pseudojen tiedetty olevan pseudoja
b) pseudepigrafeiksi tiedettyjen kirjojen materiaalin oletettiin olevan luotettavaa suullista traditiota ja Henokin uskottiin oikeasti sanoneen Juudaksen lainaamat sanat
c) Juudas tietää Henokin olevan pseudepigrafi, mutta uskoo sen olevan oikean Henokin traditiolle uskollista teologiaa; hän ei kuitenkaan ajattele oikean Henokin sanoneen ko. sanoja

Koska Carsonin mukaan kirkkoisät korostivat huomattavasti sitä, että kirjeen tuli todella olla Paavalin/Pietarin kirjoittama (sanelema) jotta sille voitiin antaa Pietarin tai Paavalin auktoriteetti, ei b) tai c) mallit näytä todennäköisiltä kirkkoisien suhtautumisvaihtoehdoilta UT:n pseudepigrafeihin. Jäljelle jätänkin ehdotuksen, että kenties tieto tekstien pseudepigrafisuudesta ei periytynyt tekstejä kopioitaessa. Tieto tekstien alkuperästä saattoi kadota pian. Jos Juudas ei tiennyt Henokin olevan pseudepigrafi, ei ole niin ihme, etteivät kirkkoisät tienneet erottaa Paavalin ja paavalilaisia kirjeitä toisistaan.

Sanainspiraatiosta

Koska Matti aloitti sanainspiraatio-aiheen käsittelyn aiemman postauksen kommenteissa ja ilmeisesti aiheeseen on odotettavissa lisää kommentointia, näen hyväksi antaa tälle aiheelle oman tilansa. Matti viittasi usein sanainspiraatiota perusteltaessa käytettyyn raamatunkohtaan "ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto.” (Mt 5:18). Matti esitti tekstikriittisiä tosiasioita vastineeksi tälle linjaukselle, sillä usein emme tiedä minkä käsikirjoituksen piirtoja ja kirjaimia tällä kohdalla voitaisiin tarkoittaa, jos tekstit ovat erilaisia. Matti otti esimerkkinsä UT:sta. Laki eli VT on tekstikriittisesti käsittääkseni UT:akin epävarmempi, ja usein emme voi tietää alkuperäistä tekstimuotoa, sen "kirjaimia ja piirtoja". Otan tässä esimerkin VT:n tekstistä Deut. 32:43. Koska lähteeni on englanninkielinen teos, toivon että lukijoilta löytyy hieman kielentaitoa. Oma suomennokseni saattaisi pilata esimerkin.

Deut. 32:42 eri versioita:

Masoreettinen teksti (johon enimmäkseen oma VT:mme perustuu):
Praise, O nations, his people,
for he vindicates the blood of his servants.

Heprealaiskirje 1:6 (huomaa, ettei tätä lainausta ole omassa VT:ssamme = masoreettinen teksti)
And let all angels of God worship him

Septuaginta (joka oli UT:n kirjoittajien VT ja auktoriteetti):
Praise, O heavens, together with
him,
and let worship him
all sons of God

Praise, O nations, with
his people,
and let all angels of God
strenghten him
for he vindicates the blood of his children.

4QDeutq (Kuolleen meren käärö, eli jotain 1000 vuotta masoreettista tekstiä vanhempi)
Praise, O heavens, his people
and worship him,
every god,
for he vindicates the blood of his children

Teksteissä on eroja mm. sen suhteen, ketä pitää ylistää (Jumalaa vai Jumalan kansaa) ja kehotetaanko jumalanpalvontaan (vai "vahvistamaan" häntä) jumalia, Jumalan poikia vai enkeleitä. Näiden lainausten perusteella R. Timothy McLay spekuloi tekstien syntyhistoriaa, ja näkee lähinnä tarkoituksettomia vahinkoja kopioitsijoiden työssä. Toisaalta hän näkee myös, että tekstiä on saatettu muuttaa teologisista syistä.

Tässä vain yksi esimerkki siitä, että vaikka Jeesuksen sanojen mukaan yksikään piirto ei häviä VT:n tekstistä, me emme aina tiedä, mikä tuo teksti on. Emme tiedä, mitä noista teksteistä Jeesus luki. Emme edes tiedä, mitä kaikkia kirjoja kuului Jeesuksen VT:iin, koska kaanonista kiisteltiin vielä hänen aikanaan. Meillä ei ole mitään syytä pitää masoreettista tekstiä oikeana vain sen takia, että meidän VT:mme on käännetty lähinnä sen varassa. Jos yksi teksti tulisi valita kristityille Jumalan sanaksi ja auktoriteetiksi, tulisi sen olla Septuaginta, sillä UT: kirjoittajat lainaavat reilusti eniten siitä ja myös kirkkoisät luottivat sen auktoriteettiin.

Kirja-arvio: The Difficult Doctrine of the Love of God

Carson, D.A.,
The Difficult Doctrine of the Love of God
(Wheaton, Illinois: Crossway Books, 2000), 93 sivua.

D.A. Carson on Uuden testamentin tutkijaprofessori Trinity Evangelical Divinity Schoolissa. Hän on valmistunut maisteriksi Central Baptist Seminarysta (Toronto) ja UT:n tohtoriksi Cambridge Universitystä (Englanti). Hän on kirjoittanut yli 50 kirjaa ja luennoi paljon Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaa. Hän on erittäin arvostettu sekä tutkimusmaailmassa että evankelikaalien keskuudessa hänen perusteellisen tutkimusotteensa ansiosta ja toisaalta hänen seurakuntaa palvelevan ja pastoraalisen näkökulmansa ansiosta.

Kirjassaan The Difficult Doctrine of the Love of God Carson näyttää Jumalan rakkauden monimuotoisuuden Raamatussa. Luvussa yksi hän kertoo ongelmista liittyen siihen, kuinka Jumalan rakkaus on ymmärretty ja ymmärretään ihmisten ja eritoten kristittyjen keskuudessa. Useimmat ihmiset nimittävät rakkauden Jumalan ensimmäiseksi ominaisuudeksi. ”Jumala rakastaa minua, koska minä olen niin arvokas ja näin Jumalasta tulee minun kaveri.”

Kommenttipalsta: Raamatun arvovalta perustuu Kristukseen

Tämän viikon RV-lehdessä (nro. 8, 24.2.2010) on jälleen Matti Kankaanniemen kirjoitus, jossa luotaillaan Raamatun asemaa ja sen arvovaltaa kristityn elämässä. Lähestymistapa on tällä kertaa sellainen, että toimitukseen tuskin tulee runsaasti tilausten peruutuksia. Toisaalta kirjoituksessa on muutama pointti, jotka toivottavasti antavat ajattelun aihetta myös niille, jotka vain "lukevat Raamattua yksinkertaisesti niin kuin se on kirjoitettu" ja siten kyseenalaistavat kaikkien muiden tulkinnat.

Kommenttipalsta: Sanan arvovalta ei kaadu epätarkkuuksiin

RV-lehden numerossa 6 (10.2.2010) ilmestyi Raamatun erehtymättömyyttä ja arvovaltaa tarkastelevan juttusarjan ensimmäinen osa, Matti Kankaanniemen "Sanan arvovalta ei kaadu epätarkuksiin" [sic]. Artikkelissa Matti esittelee Raamatun rosoisuutta ja ottaa kantaa mm. Chicagossa vuonna 1978 laadittuun Raamatun virheettömyysjulistukseen.

Kirjoitus herättelee eittämättä monenlaisia ajatuksia Suomen helluntaikentässä. Oman mielenkiintoni herätti erityisesti kommentti siitä, että "tiettyä epätarkkuutta Raamatun ilmoitukseen tuovat jo pelkät käännös- ja kopiointiprosessit, joiden seurauksena esimerkiksi Jeesuksen opetukset poikkeavat hieman alkuperäisistä". Esimerkiksi oli annettu Matt 5:13, jossa "alkuperäinen" arameankielinen ilmaisu (תפל) voi merkitä sekä "menettää makunsa" että "tulla tyhmäksi", ja jonka kreikankielisessä käännöksessä on käytetty verbiä μωραινω, "tehdä tyhmäksi" (joka tosin kreikan leksikkojen mukaan merkitsee myös "tehdä mauttomaksi" - mutta ainoastaan tässä kontekstissa).

Tästä nousee kaksi kysymystä:

Olisi ensiksikin kiva kuulla, mihin kirjoittaja sijoittaa suuremman arvovallan: Raamatun tekstien takana oleviin historiallisiin tapahtumiin (esim. tässä tapauksessa historiallisen Jeesuksen [tod. näk.] alkuperäisiin sanoihin), vaiko Raamatun tekstien välittämään ilmoitukseen ja historiallisten tapahtumien (inspiroituun?) tulkintaan (eli tässä tapauksessa evankeliumin kirjoittajan tekstiin [toki siinä määrin kuin kuvittelemme esim. viimeisimmän eklektisen tekstin vastaavan alkuperäisiä])?

Toiseksi minua kiinnostaa tuo oletettu aramealainen (tai joidenkin kommentaattorien mukaan heprealainen) alkuperäinen ilmaisu. En tiedä, onko tuo tulkinta Blackin kirjan (jota minulla ei ole käsillä) peruja vai mistä se juontaa juurensa. Yritin etsiskellä sopivaa aramean/heprean tekstiä, jossa tuo merkitys olisi ilmeinen, mutta en äkkivilkaisulla löytänyt. Ehkäpä Matilla olisi tarjota sopiva viite?
Toisaalta en pitäisi mahdottomana sitäkään, että Matteuksen käyttämällä kreikankielisellä sanalla voisi tuossa kontekstissa olla myös kuvaannollinen/idiomaattinen merkitys "menettää makunsa" tai "tulla suolattomaksi", koska samassa virkkeessä verbillä μωραινω ilmaistu ongelma selvästi identifioidaan suolan katoamiseksi (ja sanojen merkityksen arvioinnissahan kolme tärkeintä tekijää ovat tunnetusti konteksti, konteksti ja konteksti).

Tässä siis muutama alustava reaktio Matin ansiokkaaseen kirjoitukseen. Aihetta on jo hieman puitu eri näkökulmista täällä Safarilla aikaisemminkin, mutta toivottavasti Matti ja muut jaksavat vielä jatkaa keskustelua (myös Safarin hiljaisen enemmistön kommentit ovat tervetulleita)!