Iteratiivinen preesens ja rukous

Tämä kirjoitus mukailee aikaisempaa blogittamistani muualla, mutta se on jälleen minulle ajankohtainen kysymys. Oletko koskaan pohtinut Paavalin käskyjä rukouksesta? "Rukoilkaa lakkaamatta" (1. Tess 5:7 ADIALEIPTWS PROSEUXEQE). Useasti tämä tulkitaan niin, että rukous on jatkuvasti tapahtuva suorite. Kirkkoisät käytännössä huomasivat, että jatkuva rukous on mahdotonta ja alkoivat opettamaan rukouksesta elämäntapa valintoina. Jos elän hyvää elämää, teen hyviä tekoja lähimmäiselle ja muut hyvät asiat kirjautuivat moniin selitysteoksiin esimerkkinä jatkuvasta rukouksesta. Tämänkaltainen ajattelu ei tee kuitenkaan Paavalille oikeutta. Paavalin käsky koskee Jumalaan kohdistunutta rukoustapahtumaa. Kreikankieli antaa sen mahdollisuuden, että lakkaamaton rukous on säännöllisesti tapahtuva rukoushetki. Verbi rukoilkaa on preesensissä, jota vahvistaa adverbi lakkaamatta. Tällöin on tulkinnallisesti erittäin todennäköistä, että verbi tulisi ymmärtää iteratiivisena preesensinä. Se tarkoittaa hetkittäin, mutta toistuvasti tapahtuvaa tapahtumaa. Tällöin rukous muistuttaisi seuraavan laista toisintoa * * * * * * * * *, jossa jokainen tähti kertoo säännöllisesti pidetystä rukoushetkestä. Miten on hyvät akateemiset veljet, oletteko samaa mieltä? Ja jos olette, onko rukous meille yhtä tärkeää tai tärkeämpää kuin teologia? Rukoushan on Raamatun mukaan ainut tapa kommunikoida Jumalan kanssa.

Markus 1:2, tekstikritiikki ja raamattunäkemys

Markuksen evankeliumi 1:2 on mielenkiintoinen monella tapaa. Sen haasteet ovat merkittäviä käsiteltäessä raamattunäkemystä. Tässä suhteessa eräs keskustelluimmista aihepiireistä on sen tekstikriittinen ongelma, sillä jakeen alku kuuluu: "Niin kuin on kirjoitettu profeetta Jesajassa..." Tätä formelia seuraa lainaus Vanhasta testamentista: "Katso minä lähetän enkelini (vaihtoehtoisesti: sanansaattajani) sinun edelläsi ja hän on valmistava tien sinulle. Ääni huutaa erämaassa: 'Valmistakaa Herralle tie, tehkää polut hänelle (vaihtoehtoisesti: hänen polut) tasaiseksi" (Mark 1:2-3). Lukija tänäkin päivänä olettaa, että lainaus on otettu Jesajasta, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa, että Vanhan testamentin teksti on yhdistelmä Exodusta (23:20) ja Malakia (3:1). Vasta jakeessa kolme on pari riviä Jesajalta (40:3). Lainauksen sisältö on eri, mitä formeli lupaa. Kuinka tämä vaikuttaa raamattunäkemykseemme? Lainausformelin ja varsinaisen Vanhan testamentin lainauksen sisältö loi jännitteen jo antiikin käsikirjoituksissa, joten edellä esitetty huomio ei ole modernin, kriittisen eksegetiikan tuotos. Lukutavat jakaantuvat kahteen merkittävään ja yhteen vähemmän merkittävään, conflaation kärsineeseen lukutapaan: 1) niin kuin on kirjoitettu profeetta Jesajassa (KAQWS GEGRAPTAI EN TW PROFHTW HSAIA; 01 B D L W 2427 Irenaeuskreik, Origenes, Serapion) 2) niin kuin on kirjoitettu profeetoissa (KAQWS / WS GEGRAPTAI EN TOIS PROFHTOIS; A W fam13 Maj Vulgata Syh Copbo Irenaeuslatt Asterius) Ensimmäinen vaihtoehto saa laajemman tuen käsikirjoituksilta. Erityisesti koodeksien Vaticanus, Sinaiticus ja Bezae ristikkäinen tuki yhdessä kirkkoisien enemmistön kanssa antaa ymmärtää, että ensimmäinen lukutapa on aikainen ja näin myös alkuperäinen. Toinen lukutapa on ensisilmäyksellä bysanttilainen lukuun ottamatta Irenaeuksen latinankielisiä viitteitä (Adversus haereses 3.10.5 ja 3.16.3). On ehdotettu, että alun perin kreikaksi kirjoitetun Irenaeuksen tekstin latinankielinen kääntäjä korjasi Irenaeuksen tekstin vastamaan yleisemmin tunnettua lukutapaa (Fee). Kuitenkin asiayhteydessään Irenaeus puolustaa Markionia ja valentinialaisia vastaan profeetoista, että Vanhan testamentin Jumala, maan ja taivaan Luoja, on sama kuin Uuden testamentin Herra ja Isä. Siksi nominin monikko profeetoissa on olennainen osa Irenaeuksen teologista argumenttia ja täytyi joko olla Irenaeukselle tunnettu lukutapa tai hänen keksimänsä. Tämä johtaa siihen, että bysanttilaisessa tekstitraditiossa säilynyt teksti on peräisin myöhäisintään 200-luvun alkupuoliskolta. Irenaeus kreikankielinen fragmentti on myös merkittävä todistaja profeetta Jesajassa -lukutavan puolesta (Adversus haereses 3.11.8.). Tällä kertaa yksikkö nominista profeetta tukee Irenaeuksen argumentointia neljän evankeliumin tarpeellisuudesta Jeesuksen todistajana. Näin ulkoinen evidenssi ohjaa meitä toteamaan, että molemmat lukutavat ovat todistettavasti 200-luvulta. Suuret koodeksit eivät auta meitä arvioitaessa lukutapojen aitoperäisyyttä. On käännyttävä sisäisen (intrinsic) todisteaineiston pariin. Tekstikritiikin kultainen sääntö on, että lukutapa, joka selittää toisen synnyn on todennäköisemmin aito. Tässä tapauksessa on vaikea kuvitella, että kopioitsijat olisivat vaihtaneet profeetoissa -lukutavan profeetta Jesajassa - lukutapaan, koska he myös kopioivat Vanhan testamentin tekstin. He tunsivat Vanhan testamentin ja olivat hämmentyneitä siitä, että lainausformelia seurasi Exoduksen ja Malakian lainaukset. Tästä seuraa se, että he palasivat lainausformeliin ja korjasivat sen. Tämä selitys on mahdollinen, varsinkin kun Matteus ja Luukas ovat rinnakkaisteksteissään myös poistaneet Jesajan. Hekin tunnistivat Markuksen evankeliumin sisäisen jännitteen olettaen, että he käyttivät Markusta omana lähteenään. Evankeelinen tekstikriitikko ja Dallas Theological Seminary Uuden testamentin professori Daniel Wallace pohtii tätä samaa Markuksen evankeliumin kohtaa ja sen yhteyttä raamattunäkemykseemme täällä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan, että uskomukset siitä, mitä Raamattu on, ei saa hallita ymmärrystämme. Raamatun tekstien ja niiden sisältö tulee ratkaista raamattunäkemyksemme sisältö. Itselläni on ns. korkea näkemys Raamatusta. Sanon uskovani Raamatun erehtymättömyyteen ja sen inspiraatioon. Tätä käsitystä ei kuitenkaan määritä meidän modernit konventiot erehtymättömyydestä. Esimerkiksi eksakti historiankirjoitus on vasta viimeisen 250-vuoden tulos. Suhteutettuna tämä Markuksen evankeliumiin 1:2 en koe sitä ongelmallisena, että Markus ei palannut tekstiinsä ja tarkistanut lähteitänsä. Todennäköisesti hän otti vastaan (paradosis) opetuksen Johannes Kastajan urasta luotettavana perinteenä, jota hänellä ei ollut tarve epäillä. Lisäksi nykyaikaiset lainauskonventiot eivät olleet käytössä alaviitteineen ja tarkkoine määrityksineen kuinka lainattuihin lähteisiin tulisi viitata. Kuinka Markuksen evankeliumin 1:2 tekstikriittinen ongelma vaikuttaa sinun raamattunäkemykseesi? Kuinka selität sen?

Millä eväillä maisteriksi?

Mielessäni aina välillä pyörii kysymys siitä, miksi Suomessa(kin) koulutetaan teologian maistereita ja mihin ko. koulutuksen tulisi valmistaa. Tästä on varmasti erilaisia näkemyksiä, mutta on ollut mielenkiintoista esim. kuulla, kuinka ev.lut. kirkon papeiksi valmistuvat valittavat, että koulutus ei antanut työhön riittäviä valmiuksia, tai että "kreikka ja heprea tuli kyllä opittua, mutta mitä se eksegeesi on?".

Vapaiden suuntien puolella painopiste on puolestaan ollut pääasiassa käytännön työhön valmistamisessa, jolloin esim. kielten tai syvällisemmän teologian opiskelu on jäänyt vähemmälle. Siinä missä luterilaisen kirkon (ja sitä ennen katolisen kirkon) puolella pappissääty on opiskellut vuosisatojen ajan yliopistossa, vapaalla puolella on jopa seurakunnan johtoon viime vuosisadan puolella päässyt välillä hyvinkin tuoreena uskovana, "pelkän" PH:n kanssa ilman mitään alan koulutusta. Historiikeista päätellen tämä on kaiken lisäksi toiminut välillä ihan hyvin.

Malleja on siis monenlaisia. Vaan mitä pitäisi (erityisesti vapaiden suuntien) teologian maisterin osata tänä päivänä? Kreikkaa? Hepreaa? Englantia, tuota nykypäivän latinaa? Onko hyvä, jos maisteriksi pääsee esim. ilman kirkkohistorian tai vaikkapa systemaattisen teologian kursseja? Jne.

Kysymykseni ei siis koske sitä, mitkä ovat vaatimukset esim. seurakunnan pastoriksi tulemiselle, vaan sitä, mitä akateemisen opiskelun tuloksena saavutettu teologian alan maisterintutkinto viestii killan muille jäsenille. (Vai onko tällaisen tutkintonimikkeen edes tarkoitus viestiä mitään tai olla vertailukelpoinen muiden samanlaisten nimikkeiden kanssa?)

Eli erästä viimevuosisadan lopun "skandaalia" muistellen: onko ameriikantohtori tai kirjeyliopistosta valmistunut samalla viivalla kuin esim. Turun yliopistosta, Oxfordin yliopistosta tai vaikkapa Dukesta valmistunut "oikea" tohtori? Miksi tai miksi ei?

Kommentteja?

Varmasti kerran vai ei koskaan varmasti

Tuli tuossa yhdessä Dr Markin kommentissa esille aihe "kerran pelastettu, aina pelastettu". Se on itselleni aika läheinen aihe, sillä tällä hetkellä taidan olla omaksunut uskonelämääni sellaisen näkökannan hyvine ja huonoine puolineen. Adventismissa minut opetettiin tuntemaan käskyt, vaatimukset ja pelastuksen ehdollisuus. Adventismin jälkeen vietin jonkin aikaa Raamattu Puhuu -seurakunnassa sekä Kristillisessä keskuksessa. Niissä tehtiin selväksi, että pelastusta ei menetetä. Tuossa kommentissa Dr Mark esitti aika yleisen tavan käsitellä aihetta. Jos olet peloissasi, sinulle luvataan rauhaa, jos taas olet huoleton, sinua pelotellaan. Itse sielunhoitoa harjoittaneena ajattelen, että niinhän se menee. Kuitenkin kai jonkinlainen teologinen ratkaisu asiasta pitäisi tehdä, jos ihmisiä aiheesta opettaa. Itselleni mielenkiintoisin kysymys tuossa "kerran pelastettu, aina pelastettu" jutussa on ollut se, mitä Uudessa testamentissa sanotaan Pyhän Hengen pysyvyydestä uskovassa. Omassa herätysliikkeessä on tullut kuultua aika paljon mainintoja siitä, että "älä saata Pyhää Henkeä murheelliseksi" (Ef. 4:30a), mutta en ole kertaakaan kuullut voimallista julistusta aiheesta "Pyhä Henki on annettu pelastuksen sinetiksi lunastuksen päivään saakka (Ef. 4:30b) ja on pysyvä teissä iankaikkisesti" (Joh. 14:16. 17). Yhtään kohtaa ei taida olla, jossa sanottaisiin, että kyllä se Pyhä Henki hylkää ja jättääkin. Itse olen huomannut sen, että kun paaduttaa itsensä, niin ei kyllä koe sitä PyHää Henkeä, mutta kun sen jälleen kokee, ei kuitenkaan tunnu siltä, että se olisi ollut välillä poissa. Aikamoista eksegeesiä. Tämä on kuitenkin sellainen aihe, että en ole löytänyt siihen ratkaisua Raamatun äärellä, joten on ollut pakko turvautua omien kokemusten eksegeettiseen analysointiin. Analyysin lopputulos on se, että uskon ja uskon olevani pelastettu, vaikka itse en ole sitä liiemmin edesauttanut. Franz Pieper sanoo dogmatiikassaan, että pelastuksen pysyväisyys on totta, mutta se on erikseen uskottava omalle kohdalle. Ehkä se kelvannee itselleni selitykseksi omasta tilastani, mutta se ei auta muodostamaan Raamatulla perusteltua teologiaa, jonka voisi välittää eteenpäin. Nykyinen malli "pelastuksen voi menettää" on muuttunut käytännössä kristillissävyiseksi jälleensyntymisopiksi: synnyt, synnyt uudesti, kuolet hengellisesti, uudistut (kuolleen kyllä pitää syntyä uudesti) eli synnyt uudesti, kuolet hengellisesti, synnyt uudesti jne. Johonkin tuohon väliin mielestäni kuuluisi silloin myös uudelleen kastaminen, mutta niitä riittää yleensä kuitenkin yksi uskossa suoritettu, ihme kyllä.

Paavali vs. Jaakob - koodi

Aikoinaan jättäessäni adventismin painiskelin kovastikin Paavalin ja Jaakobin välisen jännitteen kanssa. Paavali opettaa että ihminen pelastuu yksin uskon, ei ollenkaan tekojen kautta (Ef. 2:8-9), kun taas Jaakob opettaa että ihminen ei pelastu yksin uskon, vaan myös tekojen kautta (Jaak. 2:14, 17, 24). Ongelmana minulla oli, että miten saisin molemmat kaverit pysymään erehtymättöminä Jumalan sanan välittäjinä. En silloin löytänyt asiaan ratkaisua. Yleinen selitys, että Paavali kirjoitti legalisteille ja Jaakob lusmuilijoille ei vakuuttanut tahi tyydyttänyt mieltäni. Kun tein Isoon kirjaan Ison Kirjan tutkinnon päättötyötä (joka jäi tosin tekemättä, koska Global University ei silloin vaatinut sitä B.A:han) päädyin tekemään sitä Jaakobin kirjeen kohdasta "sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme" ja sen merkityksestä kysymykseen Raamatun erehtymättömyydestä. Kun sitten tein Jaakobin kirjeestä kontekstianalyysia, rakenneanalyysia ja pyrin hahmottamaan, mikä on kirjeen punainen lanka, päädyin siihen, että koko Jaakobin kirjeellä on yksi selvä tarkoitus: lopettaa riitely aiheesta "tarvitseeko minun antaa puutteenalaiselle omastani" ja antaa tukkapöllyä lompakostaan kiinni pitäville, jotka puolustelivat rahojaan Paavalin "yksin armosta"-opilla (koko 2. luku). Jaakob ei siis ymmärtääkseni pyri kirjoittamaan teologiaa vaan vaikuttamaan asenteisiin. Jos Jaakob tekee juuri tätä eikä muuta, ei hän suinkaan ole yksin saati eri leirissä Paavalin kanssa. Nimittäin yhtä voimakasta tekstiä samasta aiheesta löytyy sekä Jeesukselta (Matt. 25:41-46), Paavalilta (1. Kor. 6:8-10) että Johannekselta (1. Joh. 3:17, 18). Päädyin seuraavaan kolmeen johtopäätökseen, jotka laukaisivat minun kognitiivisen dissonanssini: 1. Sellainen usko/oppi/teologia, joka oikeuttaa rakkaudettomuuden ja piittaamattomuuden, ei ole Jumalasta – ei Jeesuksella, Paavalilla, Johanneksella tai Jaakobilla. Pelastuuko sellainen uskova, joka kiittää Jumalaa siitä, ettei hänen tarvitse rakastaa lähimmäisiään? Minä en usko. 2. On ihan okei puhua vastoin pelastusoppia, jos on tarkoitus vaikuttaa ihmisten koviin asenteisiin eikä hoitaa taakoitettuja sieluja. Kunhan se tapahtuu suhteessa, jossa on mahdollista paikata myöhemmin sanansa. 3. Paavali vs. Jaakob ongelma on ainoastaan niillä, jotka pyrkivät muodostamaan systemaattista teologiaa tarkoitusperiltään eriävien kirjeiden sanallisesti yhteneväisistä lausumista. Eli sinällään tuossa ei ollut mitään ihmeellistä, mutta itselleni tuo Jaakobin kirjeen tarkoitusperä oli se puuttuva palanen, joka teki UT:n palapelistä jälleen kasaamiskelpoisen. Kysymys kuuluu, että onko tullut vastaan samanlaista tekstiä aiheesta jossakin ja että mitä tästä tuumataan?