Näkemys Jumalasta uusiksi: runo Kristuksesta (Fil. 2:5-11)

Johdantoa
Kun me siirrymme Vanhan Testamentin (VT) maailmasta Uuden testamentin (UT) maailmaan, moni asia pysyy edelleen samana (kyseessä on sama kertomus), mutta samaan aikaan moni asia muuttuu. Yksi asia, joka kokee UT:ssa tarkennusta, on Jumala itse: nyt Jumala on paljastunut Isäksi, joka on lähettänyt maailmaan sekä Poikansa että Poikansa Hengen (Gal. 4:4-6). Jeesus on Jumalan lopullinen itseilmoitus (Ef. 1:3-11; Hepr. 1:1-4) ja Uudessa testamentissa Jumalasta ei enää yksinkertaisesti voida puhua ilman Jeesusta (ks. aiheesta laajasti Hurtado 2010).  Tässä tekstissä tarkastellaan Filippiläiskirjeen jakeita 2:5-11, koska tämä on yksi tärkeimpiä tekstejä aiheeseen liittyen. 

Fil. 2:5-11

Tarkoitukseni on osoittaa miten Paavali kuvaa Jeesusta aikana ennen kuin hän oli vielä syntynyt ihmiseksi. Hänellä oli Jumalan “muoto”, hän oli Jumalan kanssa yhdenvertainen, mutta hän ei käyttänyt tätä asemaa omaksi edukseen, vaan sen sijaan hän tulkitsi asemansa kutsumuksena kuuliaiseen nöyrtymiseen, joka johti lopulta häpeälliseen ristinkuolemaan. Jumala hyväksyi tämän päätöksen ja Hän korotti Jeesuksen korkeammaksi kaikkea muuta, antaen hänelle Jumalan nimen, JHVH. Tässä meillä on siten käsissämme kohta, jossa Jeesuksen jumaluus on erittäin selvästi esillä, mutta samaan aikaan painotetaan hänen todellista ihmisyyttään. (Näin Wright 1993, 97; Fee 2013, 10.) Kyseinen tekstijakso on tässä:

5. Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli,

6. joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto,

ἁρπαγμός olla Jumalan kanssa yhdenvertainen,

7. vaan tyhjensi itsensä

ja otti orjan muodon,

tuli ihmisten kaltaiseksi,

ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen;

8. hän nöyryytti itsensä

ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.

9. Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut

ja antanut hänelle nimen,

kaikkia muita nimiä korkeamman,

10. niin että Jeesuksen nimeen

kaikkien polvien pitää notkistuman,

sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat,

11. ja jokaisen kielen pitää tunnustaman

että Jeesus Kristus on Herra

Isän Jumalan kunniaksi.

Kuten lukija huomaa, yksi sana on edelleen kääntämättä, koska sen merkityksestä ollaan kinasteltu rajusti. Kokonaisuudessaan tämä jaejakso on itse yksi kaikkein eniten kommentoiduista tekstikohdista Paavalin kirjeissä ja samalla koko UT:ssa. Jo varhaisina kristillisinä vuosisatoina tämä jaejakso yhdessä Kolossalaiskirjeen jakeiden 1:15-20 kanssa oli kaikkein lainatuinta maaperää kristologiseen pohdintaan liittyen. Tutkijat ovat itsekin valittaneet kohdasta julkaistujen tutkimustan lukumäärää ja niiden kaikkien lukeminen olisi vaativa urakka kovimmallekin kaverille. Esimerkiksi vuoden 1992 artikkelissaan Gordon Fee toteaa laskeneensa noin 550 tutkimusta tästä tekstikohdasta! (Ks. Martin 2004, 99; Ehrman 2015, 262; Fee 1992, 29; 1995, 40; Hurtado 1984, 113.)

Ennen kuin sukellamme yksityiskohtiin tarkemmin, on hyvä tiedostaa, että ehdoton enemmistö tutkijoista on aina nähnyt tässä jaejaksossa vahvan viittauksen Jeesuksen ennaltaolemiseen ja siten hänen inkarnaatioonsa ja tämä on taatusti kohdan luontevin lukutapa. (Omassa selailussani vastaan tuli sellaisia nimiä kuin F. F. Bruce, Ralph Martin, Larry Hurtado, N. T. Wright, Gordon Fee, Richard Bauckham, Martin Hengel, Ben Witherington, Frank Thielman, Michael Gorman, Michael Bird, John P. Meier ja Anthony Thiselton, ks. Chester 2011, 34). Kohdan tulkinta tässä mielessä on melko selvää, vaikka James Dunn on yrittänytkin tätä näkökohtaa vastustaa – joskin heikoilla argumenteilla (ks. alla). Erityisen merkittävää tällaisessa väitteessä on tietenkin se, että Jeesus ei ollut merkittävä hahmo, joka olisi elänyt satoja vuosia aiemmin, vaan hän oli miltei Paavalin aikalainen! Vaikka tutkimuksessa oli joskus aika, kun jaejakson taustalla nähtiin voimakkaasti gnostilainen lunastajamyytti (Käsemann, Bultmann), tällainen näkemys on tutkimuksessa nyttemmin hylätty. Kuten tulemme näkemään, Paavalin ajatukset on ankkuroitu tiukasti toisen temppelin ajan juutalaisuuteen ja erityisesti Vanhan testamentin ydinteksteihin — eritoten Jesajaan. 

Onko kyseessä hymni?
Yksi näkemys on hallinnut jo kauan meneillään olevaa tutkimusta: näkemys, jonka mukaan tämä jaejakso on hyvin varhainen kristillinen hymni, jota seurakunnissa laulettiin liturgisessa tarkoituksessa. Muutamat melko suuretkin nimet ovat vakavissaan ehdottaneet, että Paavali oppi tämän hymnin jo 30-luvulla pian kääntymyksensä jälkeen!

Tämän näkemyksen tutkimukseen toi aikoinaan Ernst Lohmeyer vajaa sata vuotta sitten, vuonna 1928. Jos kohta todella on varhainen hymni, tämä ainakin osoittaisi, että jaejakson sisältöä juhlittiin liturgisesti varhaisissa seurakunnissa laajasti. Uusi testamentti itse asiassa viittaa monesti siihen, että kristityt lauloivat jumalanpalveluksissaan (Kol. 3:16; Ef. 5:19), mutta tähän viittaa myös tunnettu Plinius nuoremman kirje keisari Trajanukselle vuonna 111:

He [kuulusteluissa olleet kristityt] vakuuttivat kuitenkin, että heidän suurin rikoksensa tai erehdyksensä oli ollut se, että heillä oli ollut tapana kokoontua määränpäivänä ennen aamunkoittoa ja esittää vuorolauluna hymni Kristukselle ikään kuin Jumalalle.

Tutkijat ovat esittäneet jopa noin kolmeakymmentä eri kohtaa Uudesta testamentista hymneiksi, mutta vain kourallinen niistä on saanut laajempaa kannatusta. Richard Bauckham on kuitenkin todennut, että tässä kohden tutkijat ovat ”löytäneet” näitä hymnejä aivan liian herkästi. Onkin rehellisyyden nimessä todettava, että läheskään kaikki eivät ole olleet vakuuttuneita siitä, että kyseinen jaejakso olisi hymni. Esimerkiksi varhaisen kristinuskon musiikin asiantuntija Charles Cosgrove pitää teksiä liian hankalana ollakseen musiikillinen hymni ja Benjamin Edsallin ja Jennifer Strawbridgen tutkimus väittää, että varhaiset kristilliset ajattelijat eivät koskaan pitäneet kohtaa hymninä. Gordon Fee on ollut hymni-teorian kovaääninen vastustaja ja hänen mukaansa kaikki sitä tukevat argumentit ovat ongelmallisia. Eritoten jakeet 9-11 eivät ole hymnimäisiä ja kohta on läpikotaisin Paavalimaista teologiaa ja kielikuvien käyttöä. Luke Timothy Johnson kuitenkin kykenee kohtelemaan kohtaa hymninä vaikka se olisikin Paavalin itsensä kasaama eli nämä kaksi asiaa - tekstijakso on hymni ja Paavali oli sen sisällöstä vastuussa itse - eivät siis sulje toisiaan pois! 

Sellaiset tunnetut nimet kuin Richard Bauckham ja I. Howard Marshal edustavat näkemystä, jonka mukaan Paavali itse kokosi tämän tekstin kirjeeseen ja Paavali-tutkija Michael Gorman ei näe tällaisessa ehdotuksessa mitään ongelmaa. Viimeaikoina hymni-teoria ole enää saanut niin laajaa kannatusta kuin aiemmin (näin Gorman 2017, 492, viite 5.)  Gorman itse kutsuu jaejaksoa kertomukselliseksi runoksi (narrative poem). Mielestäni yksi argumentti sen puolesta, että Paavali olisi itse vastuussa jaejakson kasaamisesta on Gormanin (2017, 489-91) esiinnostama pitkä lista siitä, miten paljon jaejaksossa esiintyvät kreikankieliset termit esiintyvät muualla kirjeessä. Jaejakso on siten sidottu temaattisesti koko kirjeen sisältöön. Tässä mielessä Ehrmanin väite siitä, että jaejakso ei sovi kirjeen kontekstiin, on mielestäni kummallinen. Meitä kiinnostaa tässä kohden nyt kuitenkin enemmän jakson sisältö teologisesti, joten siirrymme tekstin sisällön käsittelyyn. (Aiheesta Hurtado 1984, 114; 1993, 745; 2005b, 84; 2015; Fee 1992; 1995, 40, 192, 219-20; Ehrman 2015, 253-54; Bauckham 2008, 41 [tiedostaa edustavansa tässä vähemmistönäkemystä]; Marshall 2004, 347-48; Johnson 2010, 330; Wright 1993, luku 4; Gorman 2017, 125-26, 505-06.)

Analyysi

Jae 5

Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli.

Suomenkielisistä käännöksistä ei tule ilmi jakeen 5 hankaluus alkukielellä. Jae voidaan kuitenkin kääntää ajatuksella ”teidän asenteenne/mielenlaatunne tulee olla sama kuin Kristuksella Jeesuksella.” Toisin sanoen Filippin uskovien käytös toinen toistaan kohtaan tulee heijastaa samaa asennetta ja mielenlaatua, joka oli ja on Jeesuksella Kristuksella. Se mitä tämä todella tarkoittaa, tulee esiin seuraavissa jakeissa. Juuri Filippin uskovien käytöksen korjaaminen johtaa Paavalin kirjoittamaan tämän valtavan rikkaan tekstipätkän seuraavissa jakeissa. (Martin 1987, 99; Fee 1995, 197.) 

Jae 6

Tässä jakeessa on sellainen miina, johon iso joukko tutkijoita ja käännöksiä on menettänyt raajojaan. Lyhyesti sanottuna sen kääntämisessä on – yhden sanan kohdalla! – valtavia ongelmia. Mutta koska haluan pitää asiat järjestyksessä, sanon ensin muutaman sanan jakeen alusta, jonka jälkeen siirryn ongelmallisemman termin käsittelyyn. Katsomme jaetta nyt ensin useampien erilaisten käännösten kautta, jotta lukija voi nähdä niiden eroavuudet:

Kreikka kuuluu näin, ja alleviivattu sana on ongelmallinen:

• ὃς ἐν μορφῇ θεοῦ ὑπάρχων οὐχ ἁρπαγμὸν ἡγήσατο τὸ εἶναι ἴσα θεῷ.

Eri käännökset kääntävät jakeen eri tavoilla:

• Joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen. (1938-käännös) 
• Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei katsonut saaliikseen olla Jumalan kaltainen. (Raamattu Kansalle -käännös.)
• Who, being in the form of God, thought it not robbery to be equal with God. (King James -käännös) 
• Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen.” (1992-käännös)
• Who, although he was in the form of God, did not regard being equal with God something to be grasped after. (Bart Ehrman 2014, 254.)
• Who being in the form of God, did not regard this divine equality as something to be used for his own advantage // Who, though in God’s form, did not regard his equality with God as something he ought to exploit. (N. T. Wright 1993, 83 // 2013, 685)
• …He did not regard being equal with God as something to take advantage of // He did not regard being equal with God as something to use for his own advantage. (Roy Hoover 1971, 118)
• Who, being in the form of God, did not regard this being equal to God as something to be exploited. (Larry Hurtado 2005b, 89)
• Who, being in very nature God, did not consider equality with God something to be grasped // Who, though in God’s form, did not regard his equality with God as something he ought to exploit. (Gordon Fee 1995, 198.)
• Although Jesus the Messiah was in the form of God, he did not regard equality with God as something to be exploited for his own advantage. (Michael Gorman 2017, 125, 502, 489)
• Though he was in the form of God, did not regard equality with God as something to be used for his own advantage. (Richard Bauckham 2008, 43)

Ennen kuin menemme eteenpäin, todettakoon, että jakeen loppu pitäisi kääntää ajatuksella “…omasta yhdenvertaisuudestaan Jumalan kanssa”. 1938- ja RK-käännökset ovat jostain kumman syystä täysin virheellisesti kääntäneet kreikankielen sanan ἴσα sanalla “kaltainen”, vaikka se tarkoittaa "yhdenvertaista", "samalla viivalla olemista" (ks. esim. Matt. 20:12). (Kreikankielen sana ὁμοιώματι tarkoittaa "kaltaisuutta" ja se esiintyy kyllä jakeessa 7, mutta ei jakeessa 6!) Näin ollen 1992-käännös on ainoa suomenkielinen käännös, joka osuu tässä asiassa asian ytimeen. Tämä on vakava virhe näiden nk. “tarkkojen käännösten” osalta, koska tällainen käännös pimentää lukijoiden silmät huomaamasta miten Paavali todella kuvaa Jeesusta yhdenveroisena Jumalan kanssa. Siksi englanninkielisissä käännöksissä tässä käytetään sanaa equal/equality eli tasaveroinen tai yhdenveroinen.

Miksi sana μορφῇ, “muoto”?

Joku voi ihmetellä, että miksi Paavali on käyttänyt tässä lauseessa ajatusta muodosta (“hänellä oli Jumalan muoto"). Mitä se ylipäätään tarkoittaa? Itse asiassa vastaus ei ole kovinkaan hankala. Kuten Fee on aivan oikein huomauttanut, Paavali on järkevästi valinnut käyttää sanaa ”muoto” jakeissa 6 ja 7, koska ainoastaan tällä tavalla hän kykenee yhtä ja samaa sanaa käyttäen toteamaan, että Jeesus oli aiemmin Jumalan vertainen (hänellä oli Jumalan muoto), mutta samaan aikaan hän voi painottaa metaforisesti hänen orjaksi tulemistaan (hän otti orjan muodon). Toisin sanoen, jos Paavali olisi jakeessa 6 valinnut käyttää “luonto”-sanaa, se ei olisi toiminut lainkaan orja-esimerkin kohdalla jakeessa 7, vaikka se olisi ollut kuitenkin periaatteessa se mitä Paavali tarkoittaa Jeesuksen olotilasta ennen hänen inkarnaatiotaan. Muoto-sana oli siten ainoa järkevä ja saatavilla oleva vaihtoehto saada tämä Jumala-Orja -pari toimimaan. Paavali haluaa siten rinnastaa Jeesuksen jumalallisen taivaallisen kirkkauden hänen maalliseen asemaansa ihmisenä. (Fee 1995, 204-05; 2013, 378; Bauckham 2008, 42.)

Sanan ἁρπαγμός kääntäminen

Tutkijat ovat taistelleet pitkään ja hartaasti jakeessa 6 esiintyvän sanan ἁρπαγμός kääntämisestä. Jokainen, joka yrittää lukea edes osan siitä materiaalista, jota tähän sanaan liittyen on kirjoitettu, joutuu keittämään paljon kahvia, mutta buranapurkki on hyvä pitää vierellä mahdollisen pääkivun yllättäessä. Kyseessä on tekninen ja hankala debatti ja se osoittaa mitä tapahtuu, kun joskus ei vain kovin helposti ymmärretä miten jokin sana tulee kääntää. Sana ἁρπαγμός esiintyy UT:ssa vain tässä kohden, ei koskaan LXX:ssä ja vain harvoin muissa kreikankielisissä teksteissä. Aloitetaan nyt purkamaan asiaa, mutta valitettavasti joudun jättää paljon sanomatta, koska asiaa on paljon ja se on todella teknistä (olen valinnut olennaisimmat).

1938-, Raamattu kansalle- ja King James -käännökset yrittävät ikävä kyllä olla sanatarkkoja ja ne johtavat tilanteeseen, joka jättää lukijan vain raapimaan päätään. Miten vanha käännös tulisi edes ymmärtää? Tämä kuulostaa ainakin minulle siltä, että Jeesus ei ole Jumalan kaltainen, eikä hän edes katso sitä “ryöstö-saalikseen”. Bart Ehrman tuo käännöksessään esiin vahvan ajatuksensa, jonka mukaan Jeesus ei ollut Jumalan vertainen, eikä hän myöskään halunnut tavoitella tällaista asemaa. Tässä käännöksessä pointti on siis se, että Jeesus ei tavoittele jotain sellaista mitä hänellä ei ole. Mielestäni 1938- ja King James -käännökset viittaavat tähän suuntaan, mutta kuten Fee (2013, 381) toteaa tällaisesta “ryöstämis-käännöksestä”, se ei käy millään tavalla järkeen.

(Mainittakoot, että yksi Ehrmanin suurista ongelmista tässä kohdassa on se, että hän sivuuttaa täydellisesti tutkimusta, joka olisi pitänyt ottaa huomioon, kuten hieman aiemmin ilmestyneen Feen [2007/2013] käsittelyn. Tämä on asia, josta mm. Tilling [2014] Ehrmania kovaäänisesti syyttää.)

1992-käännös on jo erilainen, koska se painottaakin nyt sitä, että Jeesus ei pidä kiinni jostain sellaisesta mikä hänellä jo on. Jeesuksella on jo Jumalan vertaisuus. Sanon jo nyt, että mielestäni tämä käännös on suomenkielisistä lähimpänä sitä ajatusta, jota seuraan tässä tekstissäni.

Itse asiassa Roy Hooverin (1971) tutkimuksen jälkeen ja N. T. Wrightin yksityiskohtaisen artikkelin jälkeen (1993, luku 4) tutkimuskenttään levisi laajalle ajatus siitä, että kyse on idiomista, jonka vuoksi sanatarkka käännös johtaa ikävästi harhaan. (“Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan” on esimerkki suomenkielisestä idiomista, jota ei voi ottaa kirjaimellisesti.) Näin ollen, kuten Wrightin, Hooverin, Hurtadon, Feen ja Bauckhamin käännökset osoittavat, lauseessa on kyse siitä, että Jeesus todella on Jumalan kanssa samalla viivalla, Hänen vertaisensa, mutta hän ei käytä tätä asemaa omaksi edukseen, vaan luopuu siitä (syntymällä ihmiseksi). Kuten Bauckham (2008, 41) tiivistää, "hänellä oli asema Jumalan rinnalla, eikä ole pelkoa siitä, että hän menettäisi tämän aseman; aiheena on hänen suhteensa tähän asemaan". Wright (2013, 686) myös tarkentaa, että Jeesus ei sinänsä hylkää tätä asemaa, jossa hän on Jumalan kanssa tasaveroisena, vaan hän vain tulkitsee asemansa siten, että hänen on synnyttävä ihmiseksi. Mainittakoon, että ainakin Ben Witherington (1993, 107), Frank Thielman (2002, 356) ja Richard Bauckham (2008, 207) ovat samoilla linjoilla tämän joukon kanssa, kuten myös Takeshi Nagata, joka teki Princetonissa aiheesta väitöskirjansa (jota mm. Hurtado seuraa ja siteeraa monin paikoin). Wrightin (2013, 686) omia sanoja lainatakseni tämä tulkinta on nyt laajasti edustettuna nykykommentaareissa.

Tätä huomiota tukee kaiken lisäksi yksi kontekstuaalinen ja yksi teknisempi huomio. Ensinnäkin lauseen 7 alku alkaa tiukalla vastakkainasettelulla, sanalla ἀλλὰ (“mutta”, “vaan”). Pointti on se, että tässä asetetaan tiukasti vastakkain Jeesuksen aiempi olomuoto ja hänen maanpäällinen elämänsä (Hurtado 2005a, 123; 2005b, 96.) Toiseksi Fee (2013, 380) on kiinnittänyt huomiota jakeen sanajärjestykseen ja vaatinut, että lausetta ei voi kieliopillisesti ymmärtää mitenkään muuten kuin siten, että Jeesus oli yhdenvertainen Jumalan kanssa. Hän mm. syyttää James Dunnia, joka ui tässä kohden vastavirtaan, siitä, että hän ohittaa nämä kysymykset kokonaan. (Dunniin palaamme kohta.)

Rautalangasta: kohdan pointti ei siis ole siinä, tavoitteleeko Jeesus jotain mitä hänellä ei ole, vaan siinä, mitä hän tekee sen asian kanssa, joka hänellä jo on. Michael Gorman (2017, 507) toteaa, että “huolimatta jakeen 2:6 pitkästä tulkintahistoriasta, nyt yleisesti tunnustetaan, että teksti viittaa johonkin joka Kristuksella oli ennen inkarnaatiotaan, mutta jota hän kieltäytyi käyttämästä omaksi edukseen.” 

Mitä siis todella tarkoittaa olla Jumala? Jeesus valitsi syntyä ihmiseksi, eikä hän siten käyttänyt jumalallista asemaansa omaksi edukseen. On mielenkiintoista huomata, että Johanneksen evankeliumin jakeen 17:5 sisältö löytyy siten jo Paavalilta tai Paavalia varhaisemmasta traditiosta (missä jaejakson sisältö ajallisesti ottaen sitten onkaan). Filippiläiset tietävät varsin hyvin, että Jeesus on osoittanut täydellisesti erilaista mielenlaatua kuin mitä ihmiset jumalalta odottaisivat. Kuten Fee toteaa, tämä sanamuoto vastaa jaetta 2:4, jossa Paavali sanoo ”älkää katsoko vain omaa etuanne”. Miksi? Koska Jumala/Jeesus ei toiminut tällä tavalla! Vaikka Jeesus oli Jumalan muodossa, hän ei ottanut siitä itsekästä hyötyä. Kuten pian näemme, hän valitse tien, joka kulki pimeyteen, ristille.

Gregory Boyd (2017, 38) tiivistää uudessa kirjassaan asian näin: 

Sen sijaan, että Jeesus olisi jatkanut nauttien etuuksistaan Jumalan kanssa yhdenvertaisena, Jumalan Poika tyhjensi itsensä etuoikeuksistaan tullakseen meidän kaltaiseksemme.

Jakeet 7-8

…vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; 8. hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.

Näissä jakeissa kohtaamme radikaalin väitteen siitä, että Jeesus päätti olla käyttämättä hyväkseen sitä, että hän oli “Jumalan muodossa”. Loppujen lopuksi Paavalin mukaan Jumala oli Jeesuksessa kun hän kuoli ristillä (2. Kor. 5:19). Jokaisen meidän tulisikin kysyä Jeesuksen ristin edessä: onko tämä todella se mitä tarkoittaa olla Jumala? Onko Jumala todella näin epäitsekäs, joka tekee kaikkensa juuri siksi, että hän rakastaa meitä? Koko jakson tarkoitus on siis yksinkertaisesti painottaa Jumalan todellista olemusta eli sitä, että Jumala on hyvin epäitsekäs — kuten Jeesuksen ihmiseksisyntyminen osoittaa. Jeesus ristillä on shokeeraava kuva Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan ihmiskuntaa kohtaan. Samalla jae on myös yksi osoitus siitä, että Jeesuksen on täytynyt olla aiemmin enemmän kuin vain ihminen. (Fee 2013, 384-85.)


Tyhjensi itsensä

Mutta miten meidän tulisi ymmärtää verbi "tyhjentää" (κενόω)? Onko tässä kyse kirjaimellisesta tyhjentämisestä (hän todella tyhjensi itsensä jostain) vai metaforisesta kielikuvasta (hän teki itsestään ”ei-mitään” tulemalla orjaksi)? Feen (2006; 1995, 210) mukaan asiaa ei voida ratkaista (edes kieliopillisesti) varmuudella, mutta hän kannattaa tässä kohden metaforista merkitystä: Jeesus tyhjensi itsensä tulemalla ihmiseksi ja tulemalla kuuliaiseksi. Kyse on puhtaasta ja yksinkertaisesta metaforasta. Samalla ladulla hiihtää Wright (1993, 84), joka toteaa, että nyt ei ole kyse siitä, että Jeesus jättää taakseen joitain jumalallisia attribuutteja, vaan kyse on heikoksi tulemisesta. Veli-Matti Kärkkäinen (2003, 55) toteaakin, että todellinen tyhjentyminen leikkaisi liikaa pois ennaltaolleen Kristuksen ja inkarnoituneen Jeesuksen väliltä. Tyhjentyminen tässä kontekstissa on nimenomaan sitä, että Kristus ei käytä jumalallista asemaansa itsekeskeisesti, vaan syntyy ihmiseksi ja elää kuuliaisen elämän. Gormanin (2017, 508) mukaan metaforinen tulkinta onkin nykyään yleisin tapa lukea jakeen sisältö. Tapa, jolla Paavali käyttää tätä sanaa muualla, tukee tätä tulkintaa:

• Room. 4:14: “Sillä jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi [κεκένωται].”
• 1. Kor. 1:17: “Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan – ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi [κενωθῇ].”
• 1. Kor. 9:15: “Mutta minä en ole ainoatakaan näistä oikeuksistani hyväkseni käyttänyt. Enkä kirjoitakaan tätä siinä tarkoituksessa, että niitä minuun sovitettaisiin, sillä mieluummin minä kuolen. Ei kukaan ole minun kerskaustani tyhjäksi tekevä [κενώσει].”
• 2. Kor. 9:3: “Lähetän nyt kuitenkin nämä veljet, ettei kerskaamisemme teistä tässä kohden näyttäytyisi tyhjäksi [κενωθῇ], vaan että olisitte valmiit, niinkuin olen sanonut teidän olevan…”

Kyse näissä esimerkeissä ja tällä sanalla on heikoksi tai mitättömäksi tulemisesta. Toisin sanoen “todellinen inkarnaation ja ristin nöyryytys oli siinä, että hän joka oli itse Jumala, ja joka ei koskaan lakannut olemasta Jumala, kykeni ottamaan harteilleen tällaisen kutsumuksen”. Kyse on uudesta ymmärryksestä koskien Jumalaa! (Wright 1993, 84; Fee 1995, 211.)

Itse asiassa Richard Bauckham (2008, 44-45) on kirjoittanut tästä hyvin mielenkiintoisen kokonaisuuden. Hän aloittaa toteamalla, että koko jaejakson tarkoitus on pohtia hyvin korkeaa ja hyvin matalaa statusta, herruutta ja palvelijana/orjana olemista. On selvää, että hän, joka on Jumalan kanssa täysin samanarvoinen, ja joka jakaa Jumalan identiteetin, syntyy ihmiseksi, mutta kohdan pätarkoitus ei ole pohtia jumalallista ja inhimillistä luontoa sinänsä. Toisin sanoen Paavali ei ole nyt kiinnostunut myöhemmistä kysymyksistä kuten “miten rajaton Jumala voi tulla rajalliseksi ihmiseksi?” ja “miten kuolematon Jumala kuolee?”: nämä kysymykset nousivat esiin myöhemmin. Tässä kohdassa kyse on yksinkertaisesti statuksesta. Voiko hän, joka on korkeimmassa mahdollisessa todellisuudessa, valtaistuimella kaiken yläpuolella, tulla alas maailmaan, eikä elää ainoastaan ihmisenä, vaan jopa orjana, kulkien kohti ristin kuolemaa? Voiko hän jättää taakseen jumalallisen statuksen ja astua palvelijaksi, joka menettää asemansa? Kyse on siten korkeimmalta tasolta matalimmalle tasolle siirtymisestä. Ja Paavalin mukaan näin kävi ja juuri siksi Jumala korotti Jeesuksen (jakeiden 9-11 pointti). Juuri tästä on kokonaisuudessaan kyse jakeen 6 käännöksestä. Jumala, joka on korkein, voi myös olla alhaalla, koska Jumala on Jumala, joka ei etsi omaa etuaan, vaan antaa pois, muiden hyväksi.

Jokaisen tulisi ottaa huomioon, että Paavali sanoo jotain hyvin samantapaista Jeesuksen ennaltaolemisesta ja inkarnaatiosta 2. Korinttilaiskirjeen jakeessa 8:9: 

Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte.

Huomaa kaksi asiaa. (1) Tässä Paavali sanoo jotain minkä korinttilaiset kyllä tietävät eli ajatus oli levinnyt laajalle varhaiseen seurakuntaan. (2) Korinttilaisten antaminen niille, joilla ei ole, perustuu lopulta Kristuksen omaan esimerkkiin, kun hän jätti taivaallisen olotilan ja syntyi ihmiseksi, köyhäksi (jälleen metafora). Ajatus Jeesuksen inkarnaatiosta on siten hyvin Paavalimainen ajatus. (Ks. Fee 2013, luku 12; Guthrie 2015, 406; Wright 1993, 95; 2013, 688-89; Thiselton 2009, 44-45; Hurtado 2005a, 118-26.)

A) Otti orjan muodon…

Jakeissa 7-8 on kreikankielellä kolme partisiippia, jotka selittävät tarkemmin mitä tämä kaikki tarkoittaa. Paavali siis sanoo ensin, että Jeesus tyhjensi itsensä, mutta tätä seuraa kolme partisiippilausetta seuraavasti: (1) ja otti orjan muodon, (2) tuli ihmisten kaltaiseksi, (3) ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen. Näiden kohtien tarkoitus on selventää sitä mitä Jeesuksen tyhjentyminen tarkoittaa. Kyse on nyt siitä, että Jeesus syntyi ihmiseksi ja hän oli todellinen ihminen. Jeesus havaittiin ihmisten kaltaiseksi juuri siksi, että tämä oli hänelle uusi olomuoto. (Fee 2013, 385-89.)

Mainittakoot, että Paavalin maininta Jeesuksesta orjana (suhteessa Jumalaan) on sisällöltään positiivinen (ei negatiivinen). Paavali nimittäin käyttää paljon orjuus-kielikuvaa puhuessaan laajemmin kristillisestä elämästä, jota siis kuvaa palveleva asenne. Ensiksikin hän soveltaa orjuus-kielikuvaa itseensä: hän on Kristuksen orja (Room. 1:1; Gal. 1:10; Fil. 1:1). Toiseksi hän käyttää tätä kielikuvaa kehottaessaan uskovia palvelemaan Jumalaa (Room. 6:19). Verbinä (“palvella”) se viittaa hyvin usein kristilliseen elämään ylipäätään (Room. 7:6, 25; 12:11; 14:18; 16:18; Gal. 5:13; Fil. 2:22; Kol. 3:24; 1. Tess. 1:9). Mielenkiintoista on, että me kohtaamme tämän haasteen tunnetusti evankeliumeissa juuri Jeesuksen itsensä esittämänä (Mark. 10:43-45 par.; Mark. 9:9:35; Matt. 23:11; Joh. 13:5-17). Emme siis voi välttyä ajatukselta, että Jeesus toimii tässä jakeessa uskoville mallina: hänen palveleva asenteensa vaatii uskovilta seuraamista. Joku voisi sanoa, että Paavali tunsi Jeesuksen omat opetukset näistä aiheista. (Hurtado 1984, 122-24; 2010, 57; Blomberg 2016, 430-31.)

B) Ihmisten kaltaiseksi…

Tämä toinen maininta edelleen tehostaa ja korottaa Jeesuksen uutta olomuotoa. (Se myös päättää lauseen ja uusi lause alkaa jakeen 8 alusta.) Paavalin on painotettava Jeesuksen ihmisyyttä, koska hän juuri painotti sitä, että hänellä oli “Jumalan muoto”. Se, että Paavali ei vain sano “Jeesus tuli ihmiseksi”, vaan “hän tuli ihmisten kaltaiseksi” näyttää painottavan varhaisten seurakuntien näkemystä, jonka mukaan Jeesus kuitenkin oli edelleen jumalallinen/Jumala. Roomalaiskirjeen jakeessa 8:3 käytetään itse asiassa samaa kaltaisuus-sanaa ("Jumala lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa"). Tässä painotetaan kolmea asiaa: (1) Jeesuksella oli todella nyt ruumis, jota hänelle ei ollut ennen inkarnaatiota, (2) Jeesus on Jumalan ikuinen Poika (hän ei vain tule Hänen pojakseen kasteessa tai ylösnousemuksessa) ja (3) Jeesus ei ollut synnin turmelema kuten ihmiset yleensä. (Wright 2002, 577-80; Fee 1995, 211-12; 2013, 387-88.)

C) Nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen ristinkuolemaan saakka…

Kuuliaisuuden painottaminen on kolmas aspekti, jolla Paavali korostaa Jeesuksen inkarnaatiota. Jeesus sekä eli kuuliaisen elämän suhteessa Jumalaan ja hänen ajautuminen ristille (ks. alla) oli hänen oma valintansa. Huomaa, että tämä jae on melko selvästi vastakkainen jakeessa 3 mainittujen asioiden kanssa, eli itsekkyyden ja turhan kunnian pyytämisen kanssa.

Mitä tulee Jeesuksen ristinkuolemaan, niin se on historiallisesti ottaen yksi niistä varmimmista asioista, joita me tiedämme antiikin ajan maailmasta. Jeesus Nasaretilainen todella kuoli ristillä. Mutta jos lainaamme Koraania niin huomaamme, että kaikille tämä ei ole helppo asia niellä:

…Ja sanoivat: ´Me tapoimme Messiaan, Jeesuksen, Marian pojan, Jumalan lähettilään’. Mutta eivät he surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä. Heistä vain näytti siltä.” (4:157.)

Tämä on yksi massiivisimpia historiallisia virheitä Koraanissa (ks. aiheesta tarkemmin täältä). Mutta pointti on se, että tällainen väite perustuu muslimien ennakko-oletukseen, jonka mukaan Jumalan profeetta ei voi koskaan kokea näin häpeällistä kuolemaa (Hämeen-Anttila 2004, 147). Stephen Neil (1971, 84) toteaa saman asian: 

[Islaminuskossa] On mahdotonta, että Jumala antaisi tällaisen palkkion lähetystehtäväänsä täyttämässä olleelle profeetalle. Olisi hänen oikeamielisyyttään vastaan, että hän sallisi syyttömän miehen kärsiä toisten puolesta. Olisi hänen kaikkivaltiuttaan vastaan, ettei hän pystyisi pelastamaan vaarassa olevaa profeettaansa. Siksi Jeesus ei voinut jäädä avuttomana vihollistensa käsiin.

UT selvästi osoittaa, että monilla muillakin oli ongelmia Jeesuksen ristinkuoleman kanssa jo ennen muslimeita (Pietari ei ainakaan pitänyt ajatuksesta, että Jeesus kuolisi, ks. Mark. 8). Itse asiassa 1. Korinttilaiskirjeen luku 1 on hyvää taustaa sille miten ihmiset jo tuolloin reagoivat sanomaan ristiinnaulitusta messiaasta: se oli hullutusta! Hullutusta tai ei, näin Jumala ja Jeesus päättivät toimia. Se oli ainoa tapa sovittaa Israelin (ja siten) ihmiskunnan ongelmat Jumalan kanssa. Kaikki eivät tietenkään pidä tästä sanomasta. Jo toisella vuosisadalla elänyt kristinuskon kovaääninen vastustaja Kelsos valitti, että “Jumala ei voi kärsiä, eikä Häntä voi nöyryyttää” (sit. Thielman 2002, 356). Ennakko-oletustemme tulisi kuitenkin muuttua sen edessä mitä maailmassa todella tapahtuu.

Maininta ristinkuolemasta on aiheuttanut jonkun verran keskustelua, koska se vaikuttaa olevan ikään kuin irrallinen osa tässä kokonaisuudessa, ainakin kun sitä tarkastellaan runollisissa mitoissa. Esimerkiksi Ehrman (2015, 257-58) ja Hurtado (1984, 123) toteavat, että tämä linja on pidempi kuin tekstin muut osat ja monien tutkijoiden mukaan Paavali itse lisäsi sanat ”aina ristinkuolemaan saakka” vanhempaan hymniin/traditioon. Wright (2013, 687-88) kääntää ajatuksen kuitenkin toisinpäin painottaen, että ajatus on keskellä jaksoa juuri siksi, että se tuo sille sen kunnollisen merkityksen. Hän toteaa, että lause on ikään kuin jaejakson sydän, kaiken keskellä osoittamassa häpeää ja tulevaa kirkkautta. Jeesuksen risti on kaiken keskipiste, se on kuin kiila joka jakaa kaiken muun oikealla ja vasemmalle.

Lukija voi nyt tarvittaessa nyt siirtyä jakeisiin 9-11. Mutta jos kiinnostaa, voit myös katsoa miten James Dunn on haastanut tutkijoiden konsensus-tulkinnan, joskin hyvin ongelmallisella tavalla.

Extra: James Dunn ja Adam-tulkinta
Ennen jakeisiin 9-11 siirtymistä joudumme hieman pysähtyä ja ottaa esiin tunnetun tutkijan James Dunnin (1989, 114-21; 1998, 281-88) kauppaamaa materiaalia, jossa hän on haastanut edelläesitetyn ajatuksenkulun. Hän on nimittäin yksi niistä harvoista joiden mukaan kohdassa ei puhuta siitä miten Jeesus oli ennaltaolevana Jumalan kanssa samalla viivalla ennen ihmiseksi syntymistään. Sitä vastoin hän lukee koko jaejakson ns. Adam-teologian kautta, jossa Jeesus on vain pelkkä ihminen: rinnastus asetetaan Jeesuksen ja Adamin välille. Siinä kun Adam pyrkii havittelemaan kiellettyä, Jeesus ei tee näin ja siksi hänet korotetaan. Dunn tekee mm. seuraavia huomioita linkittäen jokaisen kohdan viitteellä luomiskertomukseen:

• 2:6a Jumalan muodossa (1. Moos. 1:27)
• 2:6bc kiusattu havittelemaan tasaveroisuutta Jumalan kanssa (1. Moos. 3:5)
• 2:7 otti orjan muodon (korruptio ja synti) (Salomon Viisaus 2:23 + Room. 8:3, 18-21; 1. Kor. 15:42 jne. —> kohdat joissa puhutaan Jumalan luoneen ihmisen kuvakseen)
• 2:8 uskollinen kuolemaan saakka (1. Moos. 2:17; 3:22-24 ja Sal. Viis. 2:24)
• 2:9-11 korotettu ja kirkastettu (Ps. 8:5-6, jossa puhutaan ihmiskunnasta, ei vain Adamista)

Dunn jatkaa sanoen, että Paavali voi käyttää sanoja εἰκὼν (kuva), vaan μορφῇ (muoto) synonyymeina eli ne tarkoittavat samaa asiaa. (Dunn nojaa tässä leksikaaliseen todistusaineistoon, jonka mukaan sanat ovat todella joskus toistensa kanssa vaihtelevia.) Se, että Jeesuksella oli “Jumalan muoto” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että hän oli Jumalan kuva, kuten Adam luomisessa! Dunnin mukaan Jeesus oli tekstissämme (vain) ihminen, joka ei lähtenyt tavoittelemaan tasaveroisuutta Jumalan kanssa. Tässä siis sana ἁρπαγμός käännetään siten, että Jeesus ei lähtenyt yrittämään saada tasaveroisuutta Jumalan kanssa, vaan nöyrtyi palvelijaksi. Hän toki myöntää, että Adam-teologian ei tarvitse välttämättä tarkoittaa sitä, etteikö Jeesus silti voisi olla ennaltaollut. Wright (mm. 2013, 686) on tunnetusti puolustanut Adam-tulkintaa tässä kohden vaikka hän näkeekin Jeesuksen ennaltaolleena ja inkarnoituneena eli nämä tulkinnat eivät sulje toisiaan automaattisesti pois. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Kritiikkiä

Iso osa tutkijoista ei ole ollut vakuuttunut Dunnin tulkinnasta, eikä ole allekirjoittanutkaan. Seuraavista syistä.

(1) Jos Paavali haluaisi tehdä suoran linkin Jeesuksen ja Adamin välille – jonka hän todella tekee esimerkiksi Roomalaiskirjeessä (luku 5) ja 1. Korinttilaiskirjeessä (luku 15) – hän olisi voinut tehdä sen paljon selvemmin. Miksi linkki luomiseen ei ole tämän selvempi? Tai miksi hän ei yksinkertaisesti sano Jeesuksen olevan Jumalan “kuva”, kuten hän muualla sanoo?

(2) Luomiskertomuksessa Adam ei ole se, joka haluaa olla Jumalan kaltainen, vaan Eeva (1. Moos. 3:5). Linkki ei siis tässä tapauksessa toimi.

(3) Paavali tekee muualla hyvin selväksi sen, että Jeesus on ennaltaollut (1. Kor. 8:6; 10:4; Gal. 4:4), mutta hän myös on selvä siinä, että Adam muovattiin tomusta (mm. 1. Kor. 15:47). Koska ajatus Jeesuksen ennaltaolemisesta ja inkarnaatiosta ovat selvästi esillä Paavalin teologiassa, ei ole mikään yllätys löytää nämä asiat juuri tästä kokonaisuudesta.

(4) Kuten olen itse asiassa jo maininnut, niin jakeissa 6-8 Paavalin painotus on ennen kaikkea siinä miten suuri eroavuus oli ennaltaolleessa Jeesuksessa ja hänen ihmisyydessään inkarnaation jälkeen. Jos Paavali olisi todella halunnut vain sanoa, että Jeesus ihmisenä otti toisen Adamin roolin, hän sai kaikin puolin aikaan hyvin ontuvaa jälkeä! (Fee jopa sanoo, että kuulijat eivät voisi mitenkään seurata Paavalin logiikkaa ilman Dunnin apua.)

(5) Raskasta kritiikkiä Dunnille on antanut Larry Hurtado. Hän on osoittanut, että Dunnin leksikaalinen temppu sanojen ”kuva” ja ”muoto” kanssa ei itse asiassa onnistu. Kyse ei nimittäin nyt ole siitä voivatko nämä yksittäiset sanat olla joskus keskenään vaihtelevia, vaan kyse on siitä voiko ilmaisua ἐν μορφῇ θεοῦ (Jumalan muoto) käyttää vaihtoehtona ilmaisulle ἐἰκων θεοῦ (Jumalan kuva). Vastaus on selvästi ”ei”.

Kun juutalaisissa teksteissä viitataan luomiskertomuksessa esitettyyn ajatukseen Jumalan kuvana olemisesta, kirjoittajat käyttävät aina ilmaisua ἐἰκων θεοῦ (Sal. Viis. 2:23; 7:26; Siir. 17:3; 1. Kor. 11:7; Kol. 3:10). Sen sijaan ilmaisua μορφῇ θεοῦ (Jumalan muoto) ei koskaan käytetä, kun viitataan Adamiin. (Tämä muoto ei esiinny kreikankielisessä VT:ssä eli LXX:ssä, eikä kreikankielisessä kirjallisuudessa ennen Paavalia.)

Tämän lisäksi sanamuotoa τὸ εἶναι ἴσα θεῷ (olla yhdenvertainen Jumalan kanssa) ei koskaan käytetä Adamista, ei missään. Kun kirjallisuudessa harvoin viitataan jonkun olevan Jumalan vertainen, asialle nauretaan. Näin tapahtuu Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen kohdalla (5:18). Feen mukaan näkemys, jonka mukaan sana ”muoto” on synonyymi ”kuvalle”, on tutkijoiden luoma myytti, joka pitäisi laskea lopullisesti haudanlepoon. Jos ainoa kielellinen linkki luomiskertomukseen on sana ”Jumala”, olemme melko heikoilla jäillä... 

(6) Tulemme pian huomaamaan miten selvästi jakeissa 9-11 viitataan tiettyihin Vanhan testementin teksteihin, kuten Jesajan kirjan jakeeseen 45:23. Näin ollen jos jakeissa 6-8 haluttaisiin viitata Adamiin, tämä olisi tehty äärimmäisen huonosti ja epäselvästi suhteessa myöhempiin jakeisiin.

(7) Kohdan logiikka on hyvin hankala Dunnin näkökulmasta luettuna. Pikemminkin Paavali tarkoittaa, että Jeesus oli olemassa ennalta Jumalan muodossa, mutta hän jätti sen taakseen ottaen orjan muodon (eli syntyi ihmiseksi). Jakeiden 7-8 partisiippirakenteet painottavat nimenomaan Jeesuksen eroavaa olotilaa ennen ja jälkeen inkarnaation. Kyseessä ei ole muutos inhimillisestä olotilasta toiseen, vaan muutos jumalallisesta olotilasta inhimilliseen. Nämä syyt yhdessä vakuuttavat minut siitä, että Dunnin näkemys on väärä.

(Ks. Bruce 1983, 45; Ehrman 2015, 261-62; Bauckham 2008, 203-06. Erityisesti Hurtado 2005a, 121-23; 2005b, 98-101 ja Steenburg 1988. Fee 2013, 19, erit. s. 370-401 antaa Dunnille rajua kritiikkiä käytännössä koko ajan omaa eksegeesiä tehdessään, ks. eritoten s. 390-93, mutta myös Fee 2006, 30-35; Meier 1985, 186.)

Jakeet 9-11

Lukijan kannattaa huomata yksi asia: jakeissa 9-11 tapahtuu hyvin selvä muutos. Eritoten alkukielestä voi huomata miten jakeissa 6-8 Jeesus on päätoimija (eli subjekti) verbeille ja partisiipeille, mutta jakeissa 9-11 Jumalasta tuleekin kaiken päätoimija (eli subjekti) ja Jeesuksesta objekti. Jumala ensinnäkin korottaa Jeesuksen (Jeesus saa jumalallisen nimen) ja koko luomakunta tulee osoittamaan hänelle kunniaa (Jeesus saa kaiken palvonnan). Näin ollen jaejaksossa on kieliopillisesti kaksi selkeästi erilaista osaa: jakeet 6-8 ja 9-11. Tämä on varmin analyysi jakaa tämä kokonaisuus osiin.

9. Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, 10. niin että Jeesuksen nimeen kaikkien polvien pitää notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, 11. ja jokaisen kielen pitää tunnustaman että Jeesus Kristus on Herra Isän Jumalan kunniaksi.

On tärkeää tiedostaa, että jae alkaa sanalla ”διὸ” (”sen tähden”) eli kaikki linkittyy siihen mitä edellisissä jakeissa on sanottu. Tämä kokonaisuus seuraa edellistä kokonaisuutta. On huomattava, että Paavali ei käytä sanaa ἀλλὰ (“vaan”, “mutta”), joka olisi tarkoittanut sitä, että Jeesuksen nöyryytys ja kuolema (jakeissa 6-8) olisi jotenkin vastakkainaseteltu hänen korotuksensa kanssa (jakeet 9-11). Ei. Nimenomaan pointti on nyt siinä, että Jeesuksen nöyryys ja kuolema ovat jollain tavalla se pohja ja perusta sille, että hänet on nyt korotettu. Ne ovat molemmat tärkeä osa yhden ja saman kokonaisuuden sisällä. (Hurtado 2005b, 90.)

Paavali käyttää korottamisesta verbiä ὑπερυψόω, joka esiintyy ainoastaan tässä koko UT:ssa. Kyse ei ole vain korotuksesta, vaan korkealle korotuksesta (huomaa etuliite ὑπερ [hyper]). Tässä on todennäköisesti linkki Jeesuksen ylösnousemukseen, joka oli hetki, jossa Jumala korotti tuomitun Jeesuksen osoittaen hänet ”oikeaksi”. Esim. Apostolien teoissa Pietari sanoo näin: 

Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme. Koska hän siis on Jumalan oikean käden voimalla korotettu ja on Isältä Pyhän Hengen lupauksen, on hän vuodattanut sen, minkä te nyt näette ja kuulette. (Ap.t. 2:32-33.)

Ylösnousemus on siten Jeesuksen korotus. Roomalaiskirjeen alussa Paavali tunnetusti argumentoi juuri samalla tavalla (1:1-4).

Bart Ehrman (2015, 257, 263-65) on väittänyt, että jae 6 opettaa näkemystä, jonka mukaan Jeesus ei ollut Jumalan kanssa samanarvoinen ja hän toteaa jakeen 9 tukevan tätä ajatusta. Miksi? Koska nyt Jeesus korotetaan jopa korkeammalle kuin mitä hän oli! (Kreikankielessä Paavali käyttää tavallista korottamista tarkoittavaa sanaa, mutta kuten jo totesin, hän on laittanut siihen etuliitteen “hyper”. Jurvassa tämä tarkoittaisi sitä, että Matti ei sanokaan “pää on kipiä!”, vaan “pää on ylikovaa kipiä!”.) Tämä logiikka siis ajaisi meidät tilanteeseen, että Jeesus ei voinut olla Jumalan rinnalla tasaveroisena. (Samanlaisen tulkintavirheen näyttää tekevän kuuluisa E. P. Sanders 2001, 96.)

Tämä kuulostaa äkkiseltään hyvältä huomiolta, mutta siinä on kaksi perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Ensinnäkin Simon Gathercole (2014, 115, viite 31) huomauttaa tällaisen näkemyksen olevan tekstin väärinkäsitys. Kyseessä ei ole Jeesuksen korottaminen korkeammalle kuin hän alunperin oli, vaan hänen korotuksensa tapahtuu tilanteesta, jossa hän on tyhjentänyt itsensä ja mennyt kuolemaan ristille. Gathercole painottaa siis sitä, että Jeesus ottaa uudenlaisen roolin, jota hänellä ei ollut maan päällä toimiessaan (Mark. 8:38; Luuk. 12:8-9; Joh. 5:26-27). Paavali käyttää itse asiassa samaa sanaa, joka esiintyy Psalmissa 97:9: ”Sillä sinä, Herra, olet Korkein yli kaiken maan, sinä olet ylen korkea, [korotettu] ylitse kaikkien jumalain.” Tekstissä ei voi olla kyseessä Jumalan korotus vielä suuremmaksi, koska Hän on jo Jumala! (Ks. myös Bauckham 2008, 208.)

Toiseksi Feen (1995, 221; 2013, 395-96) mukaan Ehrmanin kauppaama näkemys on ainoastaan korotus-verbin väärinymmärrys. Paavali käyttää ὑπερ-sanoja paljon enemmän kuin muut UT:n kirjoittajat ja kun katsomme näitä esimerkkejä, niin me huomaamme, että Paavalilla painopiste on yleensä ylettömyydessä/kohtuuttomuudessa, eikä asemassa. Esimerkkeinä voivat toimia nämä kolme jaetta: 

• ”ὑπερπερισσεύω” = Room. 5:20 [“armo on tullut ylenpalttiseksi”] 
• “ὑπερπερισσεύομαι” = 2. Kor. 7:4 [“ylenpalttinen ilo”] 
• ”ὑπερνικῶμεν” = Room. 8:37 [saamme “ylenpalttisen voiton”].) 

Näin ollen, samalla tavalla kuin Paavalin mukaan Jumalan armo oli tullut “ylenpalttiseksi”, hänen oma ilonsa suhteessa korinttilaisiin oli eräässä vaiheessa “ylenpalttinen” ja me saamme lopulta “ylenpalttisen voiton”, niin samalla tavalla sana tulee tulkita tässä Filippiläiskirjeen kohdassa. Pointti on siis siinä, että Jumala on yksinkertaisesti korottanut Jeesuksen korkeimmalle mahdolliselle paikalle, ylenpalttisesti. (Ks. myös Gorman 2017, 509.) Lainatakseni Richard Bauckhamin (2017, 516) huomiota, Paavalin pointti on sanoa seuraavaa:

Koska Jeesus on “tasaveroinen Jumalan kanssa” ikuisuudessa, hän on aina kantanut jumalallista nimeä ja jakanut jumalallisen valtaistuimen, ja tästä syystä hänen korotuksensa ei ole jonkunlainen jumalallinen ylennys. Se tarkoittaa sitä, että hänen inhimillisen kuolemansa jälkeen hänet on nyt korotettu hänen inhimillisessä identiteetissään ja hän jakaa jumalallisen suvereenisuuden ihmis-Jeesuksena kuten myös hänen jumalallisessa identiteetissään. …Täten, Jumala korottaa Jeesuksen ja antaa hänelle jumalallisen nimen (jota hän ei ole aiemmin jakanut ihmisenä) juuri samoin kuten Matt. 28:18:ssa hän saa Jumalalta “kaiken vallan taivaassa ja maan päällä” (jota hän ei ole aiemmin omannut ihmisenä).

Jeesuksen korottaminen on tapahtunut siten, että Jumala on antanut (alkukielessä tässä on armoon perustuva sana ἐχαρίσατο) Jeesukselle nimen kaikkia muita nimiä korkeamman. Kokemukseni mukaan hyvin monesti tämä lause luetaan seurakunnissa väärin, olemmehan me tottuneet laulamaan laulua “nimi yli kaikkien on Jeesus”. Paavali ei kuitenkaan nyt tarkoita, että nimi ”Jeesus” on jotenkin parempi nimi kuin ”Janne” (vaikka se tietenkin on sitä ainakin etymologisesti, koska Jeesuksen nimi tarkoittaa "Jahve pelastaa”, toisin kuin Janne). Olemme nyt tekemisissä paljon radikaalimman asian kanssa. Nimi jonka Jeesus on nyt saanut on itse Jumalan nimi, JHVH!

Tässä kohden tulemme siis hyvin paavalimaiseen perusteluun, koska hän soveltaa Jeesukseen vanhatestamentillisen termin κύριος, joka kreikankielisessä VT:ssa on käännös Jahvelle (JHVH). Paavali tekee tätä paljon jo aiemmissa kirjeissään, kuten Tessalonikalaiskirjeissä ja 1. Korinttilaiskirjeessä hän kykenee asettamaan Jeesuksen jopa juutalaisten tärkeimpään uskontunnustukseen eli Shemaan (1. Kor. 8:6). Juuri tämä on se nimi, johon Paavali nyt viittaa. (Alkukielessä nimeä edeltää artikkeli ”τὸ ὄνομα”.)

Kuten Bauckham (2008, 199), Wright (2013, 684), Fee (1995, 222; 2013, 396-98, 564), Laato (2018, 752) ja Hurtado (2010, 43-44; 2015b, 94-95, 101) toteavat, juutalainen ei voisi tarkoittaa tässä kohden mitään muuta kuin JHVH:ta. Tässä vielä muutama nopea perustelu tulkinnalle. 

(1) Paavalin kirjeiden lukeminen kokonaisuudessaan (kuten erit. Fee [2013, 396] painottaa) osoittaa, että Paavalille nimi “Jeesus” viittaa erityisesti Jeesukseen historiallisena juutalaisena henkilönä, eikä sillä ole samaa painopistettä enää hänen korotuksensa jälkeen. Paavalin kokonaisteologia tukee siten ajatusta siitä, että nimi, josta nyt puhutaan, on Jumalan itsensä nimi, eikä "Jeesus". 

(2) Paavali käyttää nimen edessä artikkelia (τὸ ὄνομα) eli se viittaa hyvin erityiseen nimeen ja tämä on luntevinta tulkita Jumalan omaksi nimeksi. Näin ollen nimi, joka VT:ssa kuuluu Jumalalle (2. Moos. 3:13-15; 5. Moos. 6:4), joka “asusti” Jerusalemin temppelissä (5. Moos. 12:5), tämä nimi κύριος (Herra) on nyt annettu Jeesukselle. Jo aiemmin esillä ollut Takeshi Nagata toteaa, että jakeet 10-11 “make the exalted Jesus virtually God” (sit. Hurtado). Tämä ei ole tietysti ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu Paavalin kirjeissä. Wright tiivistää:

Jakeissa 1. Kor. 8:6 ja Fil. 2:11 Paavali lainaa kahta eniten päivänselvää monoteistista kohtaa Israelin Kirjoituksista (Shemaa ensimmäisessä ja Jesajan kirjan lukua 45 toisessa). Hän selvästi tarkoittaa, että Kyrios, joka alkuperäisissä kohdissa viittaa JHVH:n itseensä, pitää nyt ymmärtää viittauksena Jeesukseen. (2013, 702.)

1. Korinttilaiskirjeen jakeen 8:6 tarkka käsittely tässä kohden veisi liikaa tilaa (olen tehnyt sen muualla, ks. aiemmin ollut linkki), mutta totean vain (kolmantena perustelunani), että siinä Paavali lainaa Israelin tärkeintä uskontunnustusta Shemaa (5. Moos. 6:4), ja soveltaa sanan θεός (Jumala) Isään ja sanan κύριος (Herra) Jeesukseen. Juuri sama logiikka on esillä tässä käsittelemässämme kohdassa. Jeesus ei “ota” (Isä)Jumalan paikkaa, vaikka hän todella jakaa Jumalan nimen. Kyse on edelleen monoteismista! (Tällaiset kohdat yksinkertaisesti pakottivat teologit muotoilemaan kolminaisuusopin.) 

Lisätodisteet tästä kaikesta tulevat heti seuraavaksi tässä jaejaksossa, jossa Paavali lainaa Jesajan kirjan jakeita 45:22-23. Mutta ennen tätä, meidän on syytä katsoa hieman tarkemmin Jesajan sanojen laajempaa kontekstia:

18. Sillä näin sanoo Herra [κύριος], joka on luonut taivaan – hän on Jumala – joka on valmistanut maan ja tehnyt sen; hän on sen vahvistanut, ei hän sitä autioksi luonut, asuttavaksi hän sen valmisti: Minä olen [Herra] eikä toista ole. 19. En ole minä puhunut salassa, en pimeässä maan paikassa; en ole sanonut Jaakobin jälkeläisille: etsikää minua tyhjyydestä. Minä Herra [κύριος] puhun vanhurskautta, ilmoitan, mikä oikein on. 20. Kokoontukaa ja tulkaa, lähestykää kaikki, te henkiinjääneet kansakunnista. Eivät ne mitään ymmärrä, jotka kantavat puukuviansa ja rukoilevat jumalaa, joka ei voi auttaa. 21. Ilmoittakaa ja esiin tuokaa – neuvotelkoot keskenänsä – kuka on tämän julistanut hamasta muinaisuudesta, aikoja sitten ilmoittanut? Enkö minä, Herra! Paitsi minua ei ole yhtään jumalaa; ei ole vanhurskasta ja auttavaa jumalaa muuta kuin minä. 22. Kääntykää minun tyköni ja antakaa pelastaa itsenne, te maan ääret kaikki, sillä minä olen Jumala, eikä toista ole. 23. Minä olen vannonut itse kauttani, minun suustani on lähtenyt totuus, peruuttamaton sana: Minun edessäni pitää kaikkien polvien notkistuman, minulle jokaisen kielen valansa vannoman. 24. Ainoastaan Herrassa – niin pitää minusta sanottaman – on vanhurskaus ja voima. Hänen tykönsä tulevat häveten kaikki, jotka ovat palaneet vihasta häntä vastaan. 25. Herrassa [κύριος] tulee vanhurskaaksi kaikki Israelin siemen, ja hän on heidän kerskauksensa. (Jes. 45:18-25, 1933-käännös)

Jumala on siis ainoa Jumala ja koko maailma tulee vielä kerran tunnustamaan sen. Israelin Jumala on automaattisesti koko maailman Jumala. Ja niin: siksi Israelin kuningas Jeesus on myös koko maailman Herra! Piste. Mutta mitä Paavali tekee? Hän lainaa juuri tätä jaejaksoa kun hän kirjoittaa:

…niin että Jeesuksen nimeen kaikkien polvien pitää notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, 11. ja jokaisen kielen pitää tunnustaman että Jeesus Kristus on Herra Isän Jumalan kunniaksi. (Jakeet Fil. 2:10-11 = Jes. 45:23)

Kreikankielessä samankaltaisuus on selkeä, joskin sanajärjestys on hieman eri (kreikankielellä sanajärjestys ei ole olennaista; Paavali lainaa kohtaa ehkä muistinvaraisesti):

• (Fil. 2:10): πᾶν γόνυ κάμψῃ… [jokainen polvi tulee notkistumaan] (2:11) καὶ πᾶσα γλῶσσα ἐξομολογήσηται [ja jokainen kieli tulee tunnustamaan]
• (Jes. 45:23): κάμψει πᾶν γόνυ καὶ ἐξομολογήσεται πᾶσα γλῶσσα… [jokainen polvi notkistuu ja kieli tunnustaa]
• (Jes. 45:18): οὕτως λέγει κύριος [näin sanoo Herra]

On vaikea liitoitella sitä mitä Paavali tässä tekee. On yksinkertaisesti täydellisen ”Kova Temppu” ottaa jae tästä Jesajan jaejaksosta ja osoittaa se Jeesus Nasaretilaiselle! (Olen muualla osoittanut, Paavali linkittää Jeesuksen Jesajan kirjan samaan kohtaan myös Roomalaiskirjeen luvussa 14. Lukiessani Jehovan todistajien Uuden maailman käännöstä netissä, en nähnyt heidän laittaneen ainoatakaan linkkiä tässä kohden Jesajan kirjaan, joka on suuri ongelma. Heidän käännöstään ohjaa tässä kohden muutenkin ikävän vahvat teologiset ennakko-oletukset.) Jesajan kohdan asiyhteydessä Jumala pitää huolen siitä, että Hänen kunniansa ei tule joutumaan muille jumalille, vaan se tulee jatkossakin kuulumaan yksin Hänelle (42:8; 48:11). Mutta nyt kunnia, jota Jumala ei jaa kenenkään kanssa, on jaettu Jeesuksen kanssa! Lisäksi asia, jonka Jumalan piti hoitaa, on hoitanut Jeesus. Koko luomakunta tulee kerran tunnustamaan tämän totuuden. Tämän ei pitäisi jättää mitään epäselvää siinä, että Paavalille Jeesus tulee lukea sisään sanaan Jumala.

Polvien notkistuminen on kuva siitä miten henkilö ymmärtää kumartavansa tahon arvokkuuden (esim. Ps. 95:6; Mark. 15:19; Luuk. 5:8; 22:41; Ap. t. 7:60; 9:40; Ef. 3:14). Kyseessä on siis eskatologinen tapahtuma, joka on nyt (mutta ei vielä) toteutunut Jeesuksessa. Siksi Wright (2013, 681-83) ja Bauckham (2008, 200-02) painottavat kohdan eskatologista monoteismia. Jesajan jakso painottaa tulevaa uutta Exodusta, joka tapahtuisi koko maailman silmien edessä (52:10) ja “kaikki liha” saisi nähdä Jumalan kunnian (40:5). Juuri tästä on kyse luvussa 45, jota juuri lainasin melko pitkästi. Jumalan kunnia on nyt paljastettu ja se on paljastunut Jeesuksessa ja hänen työssään. Profeettojen eskatologiset (eli lopunajalliset) lupaukset ovat toteutuneet. Jumalasta on toiminut. Ja Hänestä on paljastunut uusia puolia. Teknisesti sanottuna: eskatologinen monoteismi on nyt kristologista monoteismia.

Maininta siitä miten ”jokaisen kielen täytyy tunnustaa” on siis myös lainaus Jesajan jaejaksosta. Ja kaikki tulevat polvistumaan, myös ne jotka eivät ole aiemmin ymmärtäneet Jumalan pelastussuunnitelmaa. Tämä koskee kaikkia niin taivaassa (enkeliolentoja), maassa olevia (hänen paluunsa hetkellä elossaolevia) kuin myös maan alla olevia (jo poisnukkuneita). Juutalaisessa ajattelussa koko luomakunnan palvonnan vastaanottaminen kuului tietenkin yksin Jumalalle. Suvereenisuus yli kaiken kuului Jumalan identiteettiin, jota ei jaettu muille. Nyt Jeesus on sen keskiössä. Ilmestyskirjan jae 5:13 on kuin kaksonen tämän jaejakson kanssa! Kristillinen uskontunnustus “Jeesus on Herra” syntyi varmuudella aivan varhaisimpina aikoina ja usein tässä vedotaan jakeeseen 1. Kor. 16:22, jossa Paavali lainaa arameankielistä huudahdusta “Marana tha”. (Fee 2013, 398-99; Bauckham 2008, 197-99.)

Paavali kirjoittaa myös olennaisen tärkeän lauseen todeten, että Jeesuksen tunnustaminen tapahtuu “Isän Jumalan kunniaksi”. Tämä tarkoittaa ensinnäkin vahvasti sitä, että kristityt eivät sekoittaneet Isä-Jumalaa ja Jeesusta keskenään, vaikka Jeesus oli saanut JHVH:n nimen. (Jostain käsittämättömästä syystä Ehrman [2015, 263] sortuu kirjoittamaan, että Paavali ei uskonut Jeesuksen olleen Isä-Jumala. Kuka tutkija tällaista on koskaan edes uskonut tai väittänyt?!) Vaikka varhaiset kristityt palvoivat sekä Isä-Jumalaa että Jeesusta, se ei yksinkertaisesti johtanut heitä diteismiin (oppiin kahdesta jumalasta), vaan he pysyivät tiukasti monoteisteina. Juuri tämä huomio läpi UT:n takasi pohjan nykyiselle kolminaisuusopille. Lisäksi kohta osoittaa, että kieltäytyminen tunnustamasta Jeesusta Herraksi on itse asiassa jumalanpilkkaa, Jumalan tahdosta kieltäytymistä. Juuri Jumala itse tahtoo, että Jeesus asetetaan tällä tavalla keskiöön ja palvonnan kohteeksi. Jeesuksen ristin vihollisuus takaa ihmisille kadotuksen (3:18-19). (Hurtado 1999, luku 3; 2010, 107; 2015b, 127; Wright 2013, 684; Fee 1995, 226.)

Kuten Wright (1993, 94-95) asian esittää, meillä on vain kolme vaihtoehtoa jakeiden 2:9-11 kohdalla. (1) Nyt on olemassa kaksi Jumalaa, (2) Jeesus, joka on ollut vain ihminen, tavalla tai toisella muuttuu Jumalaksi, tai (3) Jeesus saa nyt sen mitä hän on aina ollut: Jumala. Päivänselvästi väite 1 ei pidä Paavalin kohdalla paikkansa, eikä vaihtoehto 2 tee oikeutta teksteille, kuten olemme nähneet. Näin ollen ainoa järkevä ja Paavalin kokonaisteologiaan sopiva vaihtoehto on numero kolme.

Jeesus Jesajan kirjan kärsivänä Palvelijana

Olemme nyt käytännössä käyneet läpi jaejakson kokonaisuudessaan, mutta yksi iso asia on vielä sanomatta. Säästin aiheen käsittelyn tähän, koska sen esiintuominen omana kokonaisuutenaan painottaa paremmin sen merkitystä. Jotkut tutkijat (mm. Dodd 1952, 92-93, Bauckham 2008, 42-45) ovat argumentoineet, että kyseisessä jaejaksossa näkyy taustalla Jesajan kirjan tunnettu kärsivä Palvelija -teksti (Jes. 52-53). Selvyyden vuoksi laitan tähän kuvana listan Bauckhamin esiintuomista kielellisistä linkeistä:

Kuten todettu, on selvää, että jakeissa 10-11 Paavali lainaa Jesajan kirjan jakeita 45:22-23, mutta jakeissa 7-9 hänellä näyttää todella olevan mielessään Jesajan kirjan kärsivä Palvelija -jaejakso. Bauckhamin mukaan Paavalin teologinen tulkinta on tämä: tapa, jolla ainutlaatuinen Jumala tekee itsensä tiettäväksi kaikille kansoille on toimia kärsivänä Palvelijana, joka kärsii, nöyryytetään, kuolee ja korotetaan. Avainjae on Jes. 53:12, koska tässä Jumala korottaa kärsivän Palvelijan siksi, että hän antoi itensä vapaaehtoisesti kuolemaan. Tämä on juuri se mistä Filippiläiskirjeen jaejaksossa on kyse! Näin ollen tässä meillä on yksi teksti lisää siihen pitkään UT:n tekstien joukkoon, joissa Jesajan kirjan kärsivä Palvelija -jakso on tulkittu Jeesuksen elämän, kuoleman ja korotuksen kautta (Mark. 14:22-24; Luuk. 22:37; Ap.t. 8:30-35; 1. Piet. 2:22-25; Hepr. 9:28 jne.). (Kärsivästä palvelijasta UT:ssa ks. Craig 2020, luku 3.) 

Lopetus

Olemme nyt räpeltäneet läpi tämän rikkaan jaejakson ja huomanneet miten korkeaa kristologiaa Paavali tekee. Monet tutkijat ovat viime aikoina painottaneet, että tällainen näkemys Jeesuksesta palautuu itse asiassa aina kristinuskon aamunkoittoon saakka. Otan lainauksen Martin Hengeliltä, jota on pidetty yhtenä merkittävimpänä Uuden testamentin tutkijana edellisen sukupolven keskuudessa. Hän aloitaa kirjansa The Son of God (Jumalan Poika) viittamalla käsittelemäämme jaejaksoon ja sen merkitykseen:

Vuonna 30 pääsiäisjuhlan aikana Jerusalemissa galileainen juutalainen naulittiin ristille, koska hän väitti olevansa messias. Noin 25 vuotta myöhemmin entinen fariseus Paavali lainaa hymniä ristiinnaulitusta miehestä kirjoittaessaan kirjettä yhdelle niistä messiaanisista yhteisöistä, jonka hän oli perustanut Rooman koloniaan Filippiin. [Lainaus jakeista 2:6-8.] Se valtava eroavuus, joka on näiden kahden totuuden välillä — häpeällinen kuolema juutalaisten keskuudessa ja tunnustus, jossa tämä teloitettu mies kuvataan ennaltaolevana jumalallisena hahmona, joka tulee ihmiseksi nöyryyttäen itsensä kulkemalla orjana kohti kuolemaa — on minun tietojeni mukaan täysin vailla analogiaa antiikin ajan maailmassa. Se myös osoittaa miten arvoitukselliseksi kristologian alku varhaiskirkossa muodostuu [koska juuri ristiinnaulittu mies korotetaan tähän asemaan].

Paavali perusti Filippin seurakunnan noin vuonna 49 ja hän kirjoitti heille kirjeensä noin kuusi tai seitsemän vuotta myöhemmin, mutta hän oli esittänyt tämän saman Kristuksen heille jo perustamisvaiheessa. Tämä osoittaa, että ristiinnaulitun Jeesuksen korotus on täytynyt tapahtua jo 40-luvulla ja olen taipuvainen sanomaan, että tänä parina vuosikymmenenä tapahtui teologisesti enemmän kuin seuraavina seitsemänä vuosisatana yhteensä, jonka aikana kristillinen teologia muodostui nykyiseen muotoonsa. Joku voisi jopa kysyä, onko tämän opin muotoutuminen vain täydellistymä niille ajatuksille, jotka vaikuttivat kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana Jeesuksen kuoleman jälkeen. (Hengel 1976, 1-2.)

On Hengel oikessa siinä onko kyseessä hymni vai ei, hänen tiivistyksensä tuo erinomaisesti esiin kristologiaan liittyvän ongelman — joka samalla koskettaa varhaisen kristinuskon syntyä ylipäätään — nostamalla esiin sen seikan, että juuri ristiinnaulittu messiasehdokas(!) korotetaan tällaiseen asemaan. Ja kaikki tämä tapahtuu aivan kristinuskon alun vuosikymmeninä, ei satoja vuosia myähemmissä kirkolliskokouksissa. Asian merkityksellisyyttä on siten hankala painottaa liikaa. 

Hengelin kaltaisen argumentin on tehnyt mm. myös Larry Hurtado ja jokaisen asiaa miettivän tulisi lukea hänen loistava opuksensa Lord Jesus Christ (2005a). Samantapaisesti on argumentoinut hiljattain yksi tämänhetken tunnetuimpia Paavali-tutkijoita, N. T. Wright, hänen 1600-sivuisessa jättiteoksessaan Paavalin teologiasta. Wright kirjoittaa korkeaan kristologiaan liittyen:

Tämä aihe ei aiheuttanut erimielisyyksiä varhaisessa kristinuskossa. Se mitä me tarkoitamme “korkealla kristologialla” oli vakiintunut viimeistään 20 vuotta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen… me voimme olettaa, että se vakiinnutti asemansa jo paljon aiemmin, koska jos näkemys oltaisiin hyväksytty vasta – sanotaanko 40-luvulla – me odottaisimme näkevämme erimielisyyksiä ja riitoja aihetta koskien Paavalin kirjeissä. Ja tällaisesta ei ole jälkeäkään. Jeesus identifioitiin JHVH:n kanssa kristinuskossa aika lailla heti alusta saakka. (Wright 2013, 709.)

Summa summarum. Paavalin mukaan Jeesus oli ennen ihmiseksi tuloaan ”Jumalan muodossa”, Jumalan kanssa samanvertainen. Mutta Jeesus ei katsonut parhaimmaksi pysyä tässä olotilassa, vaan hän luopui asemastaan ja syntyi ihmiseksi ottaen orjan muodon ja tehtävän. Palveltava tuli palvelemaan. Hänet havaittiin ihmisten kaltaiseksi ja hän eli elämänsä kuuliaisena, aina ristinkuolemaansa saakka. Mutta Jeesus ei jäänyt hautaan, vaan Jumala korotti hänet ylen korkealle antaen hänelle Jumalan ainutlaatuisen nimen JHVH. Kerran kaikki luodut tulevat tunnustamaan tämän ja kumartamaan Jeesusta Isän Jumalan kunniaksi (kuten Johannes sanoo Ilmestyskirjansa jakeissa 5:13-14). Jesajan kirjan suuret näyt ja lupaukset olivat lähteneet toteutumaan Jeesuksessa. Kärsivä Palvelija oli saapunut ja hänet oli korotettu. Jeesuksen toiminnan tulisi nyt myös toimia eräänlaisena mallina Filippin uskoville: heidän ei tule pudota riitoihin ja keskinäisiin taisteluihin, vaan heidän on seurattava Kristuksen mieltä ja uhrauduttava palvelemaan toisia. Esimerkki ei voisi olla haastavampi. Kun luemme kirjettä kokonaisuudessaan, Filippin uskovien tulee kestää paineen alaisuudessa ja kärsiä, koska heitä odottaa tuleva korotus, ruumiin ylösnousemus (3:20-21). Eskatologinen korotus onkin läsnä läpi kirjeen (1:6, 10-11, 21-23; 3:1-4, 20-21). Tässä mielessä heidän polkunsa on sama kuin Jeesuksella. Jae 3:10 on teologisesti äärimmäisen rikas, mutta paradoksaalinen: me tunnemme Jeesuksen ylösnousemuksen voiman, mutta samalla hänen seuraamisensa tuo mukanaan kärsimyksen.

KIRJALLISUUTTA

Bauckham, Richard.

• 1992. ”Jesus, Worship of.” Teoksessa The Anchor Bible Dictionary, Volume 3. Ed. David Noel Freedman. New York: Doubleday. (Sivut: 812-19.)
• 2008. Jesus and the God of Israel: God Crucified and Other Studies on the New Testament’s Christology of Divine Identity. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.
• 2017. ”Is ’High Human Christology’ Sufficient? A Critical Response to J. R. Daniel Kirk’s A Man Attested by God.” Bulletin for Biblical Research 27.4: 503-25.

Bird, Michael F. 2017. Jesus the Eternal Son. Answering Adoptionist Christology. Grand Rapids: Eerdmans.

Blomberg, Craig L. 2016. The Historical Reliability of the New Testament. Nashville: B&H Academic.

Boyd, Gregory A. 2017. Cross Vision: How the Crucifixion of Jesus Makes Sense of Old Testament Violence. Minneapolis: Fortress Press.

Brown, Raymond. 1997. An Introduction to The New Testament. New York: Doubleday.

Bruce, F. F. 1983. Philippians. A Good News Commentary. San Francisco: Harper & Row Publishers.

Chester, Andrew. 2011. “High Christology – Whence, When and Why?” Early Christianity 2. (Sivut 22-50.)

Craig, William Lane. 2020. Atonement and the Death of Christ: An Exegetical, Historical, and Philosophical Exploration. Texas: Baylor University Press. 

Dodd, C. H. 1952. According to the Scriptures: the Sub-structure of New Testament Theology. Lontoo: Nisbet & Co.

Dunn, James. D. G.

• 1989. Christology in the Making: A New Testament Inquiry into the Origins of the Doctrine of the Incarnation. 2. editio. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.
• 1998. The Theology of Paul the Apostle. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 

Ehrman, Bart. D. 2015 [2014]. How Jesus Became God: The Exaltation of a Jewish Preacher from Galilee. New York: HarperCollins.

Fee, Gordon. D.

• 1992. ”Philippians 2:5-11: Hymn or Exalted Pauline Prose?” Bulletin for Biblical Research. (Sivut 29-46.)
• 1995. Paul’s Letter to the Philippians. NICNT. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 
• 2006. ”The New Testament and Kenosis Christology.” Teoksessa Exploring Kenotic Christology: The Self-Emptying of God. Ed. C. Stephen Evans. Oxford: Oxford University Press. (Sivut 25-44.) 
• 2011 [1994]. God’s Empowering Presence: The Holy Spirit in the Letters of Paul. Grand Rapids: Baker Academic.
• 2013 [2007]. Pauline Christology: An Exegetical-Theological Study. Grand Rapids: Baker Academic. 

Gathercole, Simon J. 2014. “What Did the First Christians Think About Jesus?” Teoksessa How God Became Jesus: The Real Origins of Belief in Jesus’ Divine Nature. Ed. Michael F. Bird. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut 94-116.)

Gorman, Michael J. 2017. Apostle of the Crucified Lord. A Theological Introduction to Paul & His Letters. 2. edition. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Guthrie, George H. 2015. 2 Corinthians. Baker Exegetical Commentary on the New Testament. Grand Rapids: Baker Academic.

Hawthorne, G. F. 1993. ”Philippians, Letter to the.” Teoksessa Dictionary of Paul and His Letters. Ed. Gerald F. Hawthorne ja Ralph P. Martin. Downers Grove: IVP. (Sivut 707-13.)

Hengel, Martin. 1976. The Son of God. Eugene, Oregon: Wipf & Stock Publishers.

Hill, Charles E. 2014. “An Exclusive Religion: Orthodoxy and Heresy, Inclusion and Exclusion.” Teoksessa How God Became Jesus: The Real Origins of Belief in Jesus’ Divine Nature. Ed. Michael F. Bird. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut 151-68.)

Hoover, Roy. W. 1971. ”The Harpagmos Enigma: A Philological Solution.” Harvard Theological Review 64. (Sivut 95-119.)

Hurtado, Larry. W.

• 1984. ”Jesus as Lordly Example in Philippians 2:5-11.” Teoksessa From Jesus to Paul: Studies in Honor of Francis Wright Beare. Ed. P. Richardson ja J. C. Hurd. Waterloo, Ontario: Wilfrid Laurier University Press. (Sivut 113-26.) Luettavissa netissä.
• 1993a. ”Pre-Existence.” Teoksessa Dictionary of Paul and His Letters. Ed. Gerald F. Hawthorne ja Ralph P. Martin. Downers Grove: IVP. (Sivut 743-46.) 
• 1993b. ”Lord.” Teoksessa Dictionary of Paul and His Letters. Ed. Gerald F. Hawthorne ja Ralph P. Martin. Downers Grove: IVP. (Sivut 560-68.) 
• 1999. At the Origins of Christian Worship. The Content and Character of Earliest Christian Devotion. Grand Rapids / Cambridge: William B. Eerdmans Publishing Company 
• 2005a [2003]. Lord Jesus Christ: Devotion to Jesus in Earliest Christianity. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 
• 2005b. How on Earth Jesus Become a God? Historical Questions about Earliest Devotion to Jesus. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 
• 2010. God in New Testament Theology. Nashville: Abingdon Press, 2010. 
• 2015. ”Are Philippians 2:6-11 and Colossians 1:15-20 Christ-Hymns?” Blogiteksti.
• 2015b. One God, One Lord. Early Christian Devotion and Ancient Jewish Monotheism. 3. painos. Lontoo: Bloomsbury T&T Clark. 

Hämeen-Anttila, Jaakko. 2004. Islamin käsikirja. Helsinki: Otava.

Johnson, Luke Timothy. 2010. The Writings of the New Testament. 3. painos. Minneapolis: Fortress Press.

Kirjeitä keisariajan Roomasta. Valikoima Plinius Nuoremman kirjetuotannosta. 1974. Marja Itkonen-Kaila (toim.). Helsinki: Gaudeamus.

Kärkkäinen, Veli-Matti. 2003. Christology: A Global Introduction. Grand Rapids: Baker Academic.

Laato, Antti. 2018. Vanhan testamentin selitysraamattu osa 1: Laki. Kauniainen: PerusSanoma.

Licona, Michael. 2010. The Resurrection of Jesus: A New Historiographical Approach. Grand Rapids: IVP Academic.

Martin, Ralph P. (Hawthorne, Gerald. F.) 2004. Philippians. World Biblical Commentary (Volume 43, Revisited Edition). Thomas Nelson Publishers.

Marshall, I. Howard. 2004. New Testament Theology. Downers Grove: IVP.

Meier, John P. 1985. ”Structure and theology in Heb 1:1-14.” Biblica 66.2: 168-89.

Neil, Stephen. 1971. Kristillinen usko ja muut uskonnot. Suom. Leena Brummer. Suomen Lähetysseura.

Sanders, E. P. 2001. Paul: A Very Short Introduction. Oxford University Press.

Silva, Moisés. 2007. “Philippians.” Teoksessa Commentary on the New Testament Use of the Old Testament. Ed. G. K. Beale & D. A. Carson. Grand Rapids: Baker Academic / Apollos. (Sivut 835-40.)

Stanton, Graham N. 2004. Jesus and Gospel. Cambridge: University Press.

Steenburg, Steve. 1988. “The Case Against the Synonymity of Morphè and Eikôn.” Journal of the Study of the New Testament, 34. (Sivut 77-86.)

Thielman, Frank. 2002. ”Philippians.” Teoksessa Zondervan Illustrated Bible Backgrounds Commentary, Volume 3. Ed. Clinton E. Arnold. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut: 342-69.)

Thurén, Jukka. 1993. Galatalaiskirje & Filippiläiskirje. Sley-kirjat. 

Thiselton, Anthony C. 2009. The Living Paul: An Introduction to the Apostle’s Life and Thought. Downers Grove: IVP.

Tilling, Chris. 2014. “Misreading Paul’s Christology: Problems with Ehrman’s Exegesis.” Teoksessa How God Became Jesus: The Real Origins of Belief in Jesus’ Divine Nature. Ed. Michael F. Bird. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut 134-50.)

Witherington, Ben. III. 1993. ”Christology.” Teoksessa Dictionary of Paul and His Letters. Ed. Gerald F. Hawthorne ja Ralph P. Martin. Downers Grove: IVP. (Sivut 100-15.)

Wright, N. T.

• 1993. The Climax of the Covenant. Christ and the Law in Pauline Theology. Minneapolis: Fortress Press.
• 1996. Jesus and the Victory of God. Christian Origins and the Question of God, osa 2. Minneapolis: Fortress Press. 
• 2002. “Romans.” New Interpreter’s Bible, volume 10. Edited by L. E. Keck. Nashville: Abingdon.
• 2003. The Resurrection of the Son of God. Christian Origins and the Question of God, osa 3. Minneapolis: Fortress Press.
• 2008. ”Paul’s Gospel and Caesar’s Empire.”
• 2013. Paul and the Faithfulness of God. Osat 3-4. Christian Origins and the Question of God. Volume 4. Minneapolis: Fortress Press.