Salmela, Heikki (toim.),
Jeesus Kristus - Jumala ihmisenä
(Helsinki: Aikamedia, 2022), 341 sivua.
Jeesus Kristus – Jumala ihmisenä on kolmas osa Aikamedian kustantamasta kymmenosaisesta kirjasarjasta, jonka tavoitteena on "sanoittaa helluntaiteologiaa ja vahvistaa seurakunnallista opetusta". Sarjassa ovat jo aiemmin ilmestyneet Raamattu – Jumalan pyhä Sana ja Jumala – kaikkivaltias Isä.
Jokainen sarjan kirja koostuu useammasta artikkelista, joiden kirjoittajina on helluntailiikkeeseen kuuluvia teologeja, pastoreita tai muita tunnettuja vastuunkantajia. Artikkelit on pyritty kirjoittamaan siten, että tavalliset seurakuntalaisetkin voisivat sarjan kirjoja lukea ja niistä hyötyä.
Jeesus Kristus -kirjassa artikkeleita on kymmenen. Niistä kaksi ensimmäistä ovat juuri ne, jotka lukija todennäköisesti odottaakin tämänkaltaisesta teoksesta löytävänsä. Ensimmäisessä Janne Saarela käsittelee Jeesuksen asemaa ja olemusta suhteessa (Isä-)Jumalaan, ja toisessa Markku Ojaniemi tarkastelee Jeesuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon rinnakkaiseloa yhdessä persoonassa. Molemmat hoitavat tehtävänsä laadukkaasti käytettävissä olevan tilan puitteissa.
Perinteisiin systemaattisiin lähestymistapoihin tottunut lukija saattaa näiden kahden artikkelin jälkeen ihmetellä, mitä oleellista sanottavaa aiheesta enää jää muille kirjoittajille. Kirjan edetessä alkaa kuitenkin paljastua, että kyseessä ei olekaan mikään perinteinen teologinen tapa käsitellä Jeesusta, vaan kirjoittajien näkökulmat ja lähestymistavat ovat hyvin moninaisia. Jokaiseen artikkeliin on toki sisällytetty jonkinasteinen kytkentä Jeesukseen, mutta ensisijainen tarkastelun kohde saattaa olla jokin muu.
Kolmannessa luvussa Henna Leino esittelee Jeesusta joidenkin keskeisten Vanhan testamentin esikuvien ja odotusten täyttymyksenä. Samalla lukijaa neuvotaan typologian hermeneuttisissa perusteissa. Neljännessä luvussa Matti Kankaanniemi puolestaan tarjoaa opastetun tutustumiskierroksen akateemisen Jeesus-tutkimuksen monelle tuntemattomaan maailmaan.
Kirjan keskeisin Jeesukseen liittyvä teologinen anti löytyy sen viidestä ensimmäisestä luvusta. Edellä mainitut neljä artikkelia eivät kuitenkaan ole teologisesti erityisen helluntailaisia, vaan edustavat pikemminkin hyvää (akateemista) evankelista teologiaa. Tämä on niiden aiheiden valossa täysin ymmärrettävää.
Kirjan viidenteen lukuun sen sijaan kohdistuu jonkin verran odotuksia. Siinä Jorma Saarinen käsittelee Jeesuksen julistuksen ytimessä olevaa Jumalan valtakuntaa. Juuri tähän aiheeseen kytkeytyy paljon sellaista, minkä saattaisi kuvitella olevan nimenomaan helluntailaisen identiteetin ytimessä. Hieman yllättäen Saarisen artikkeli on kuitenkin kirjan lyhyin, ja jää myös sisällöllisesti odotettua kevyemmäksi. Tämä on harmi, sillä tässä jos missä olisi (ollut) helluntailaisen teologian "iskun paikka". Vertailun vuoksi kannattaakin tutustua helluntailaistaustaisen Ari Puontin kirjaan Kuningaskunta (Päivä 2015), jossa samaa aihetta lähestytään niin eksegeettisesti kuin käytännön sovellustenkin kautta.
Kuudes luku on jälleen Kankaanniemen käsialaa. Artikkelin muodollisena aiheena on Jeesuksen sosiaalietiikka, mutta kirjan mainoksiin on poimittu tuon etiikan puitteissa käsitelty intersektionaalinen feminismi. Artikkeli on myös omiaan herättämään pohdintoja siitä, miten onnistuneesti Jeesus voidaan värvätä (post)modernien aatteiden ja ideologien edustajaksi tai kuinka hyvin hänet saadaan ottamaan kantaa nykyajan lukijoiden kysymyksiin.
Seuraavassa luvussa Elli Meklin esittelee nykyaikaisen psykoterapian käsitystä hyvinvointia tukevasta vuorovaikutuksesta ja sen yhtäläisyyksistä siihen, miten Jeesus kohtasi ihmisiä. Tässä hän on osa kristittyjen terapeuttien pitkää ketjua, jossa on vuosikymmenten ajan löydetty erilaisille terapiamuodoille tukea myös Raamatusta.
Kirjan suurin yllätys löytyy kahdeksannesta luvusta, jossa Sanna Urvas tutustuttaa lukijansa mariologiaan ja sen kehitykseen. Artikkeli on laadukas ja todennäköisesti lisää keskivertolukijan yleissivistystä, vaikka ei olekaan sen enempää kirjan aiheen kuin tavallisen (helluntai)seurakuntalaisen intressien kovassa ytimessä.
Yhdeksännessä luvussa Juan Castillo herättelee lukijaa pohtimaan sitä, miten sanomaa Jeesuksesta julistetaan erilaisissa kulttuurisissa konteksteissa niille sopivilla tavoilla. Viimeisessä luvussa Pasi Parkkila puolestaan opettaa rukouksesta ja sen eri ulottuvuuksista muun muassa Isä meidän -rukouksen pohjalta.
Jeesus Kristus – ja arvatenkin koko kirjasarja – on tavallaan eräänlainen tilannevedos suomalaisesta helluntailiikkeestä. Parikymmentä vuotta sitten sitä ei useammastakaan syystä olisi voitu kirjoittaa, ja toisaalta muutaman vuosikymmenen päästä sisältö olisi jo hieman toisenlainen. Teologista laatua ja osaamista alkaa jo olla, mutta rimaa on vielä mahdollista korottaa.
Teologeille kirjan suurin anti lienee joidenkin artikkelien lähdeluetteloista bongatuissa teoksissa, mutta monille seurakuntien vastuunkantajille ja tavallisille seurakuntalaisille kirjalla on paljonkin annettavaa. Olisi erittäin toivottavaa, että mahdollisimman moni helluntailiikkeen jäsen lukisi kirjan. Tätä omalta osaltaan edistää hyvä hinta-laatusuhde, eli 32 euroa tämänkokoisesta kovakantisesta kirjasta ei ole paljon. Lisäksi kirja on painettu Suomessa, mistä iso plussa kustantajalle!
Sisällöllisesti kirjassa ei juuri ole kritisoitavaa suhteessa kirjasarjan tarkoitukseen ja kohdeyleisöön. Ulkoasussa sen sijaan kiinnitti huomiota tilankäyttö ja tekstin eri osien koko. Otsikot olivat aika isoja ja paksuja, samoin pääteksti oli erittäin väljää. Ainoa mieleen tuleva selitys tälle oli se, että on yritetty ajatella vanhempia lukijoita, joiden on vaikea lukea sillä tavalla aseteltua tekstiä, mihin yleensä teologisissa kirjoissa törmää. Tämä teoria piti kuitenkin hylätä, koska lähdeluettelo oli melko pientä tekstiä, ja alaviitteiden lukeminen alkoi olla hankalaa jo tällekin lukijalle. Ulkoasun muotoilua ohjanneet seikat jäivät siis osittaiseksi mysteeriksi.
Ulkoasun lisäksi huomio kiinnittyi yllättävän moniin virheisiin ja epäjohdonmukaisuuksiin lähdeluetteloissa. Tavallinen lukija näitä tuskin huomaa, mutta akateemiseen julkaisuprosessiin tottuneella tilanne voi olla toinen. Epäjohdonmukaisuuksia oli myös jonkin verran erisnimien kirjoitusasussa artikkelien välillä, ja alkukielen translitteroinneissa oli muutama virhe. Näihinkään tavallinen seurakuntalainen tuskin kiinnittää huomiota. Muita virheitä tekstissä oli kiitettävän vähän.
Tätä kirjaa on helppo lämpimästi suositella niille, joita varten se on kirjoitettu. Erittäin suurella mielenkiinnolla jäämme odottelemaan sarjan seuraavaa osaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti