Licona, Michael R. Why Are There Differences in the Gospels? What Can We Learn from Ancient Biography (Oxford University Press, 2017), 308 sivua.
Evankeliumitutkimukseen ja Jeesuksen ylösnousemukseen erikoistunut Uuden testamentin tutkija Michael Licona (s. 1961) julkaisi vuonna 2017 erityisen tärkeän kirjan. Loputtomasti keskustelua ja vääntöjä aiheuttanutta kysymystä evankeliumeista löytyvistä eroavuuksista lähestytään kerrankin erilaisesta ja raikkaasta tulokulmasta. Kirjan perusteesi voidaan tiivistää lyhyesti sanottuna näin: (a) kanoniset evankeliumit ovat genreltään eli kirjallisuuslajiltaan tyypillisiä kreikkalais-roomalaisia elämäkertoja ja (b) niistä löytyvät eroavuudet ovat samankaltaisia kuin ne eroavuudet, joita me voimme löytää muista tuon ajan kreikkalais-roomalaisista elämäkerroista ja (c) tämä käy erityisen selvästi ilmi, kun vertaamme evankeliumeja Plutarkhoksen kirjoittamiin elämäkertoihin. Loppupäätelmäksi osoittautuu, että (d) evankeliumien kirjoittajat kohtelevat lähteitään huomattavasti konservatiivisemmin kuin muut aikalaiskirjoittajat.
Annamme tässä kirja-arviossa vain lyhyen tiivistyksen kirjan sisällöstä. Pääasiallinen tarkoituksemme on tiedottaa eksegeetikkoja kyseisestä kirjasta ja sen arvosta.
Evankeliumien genre
Ehkä yksi laiminlyödyimmistä asioista evankeliumeihin liittyen on se, että Matti & Maija Meikäläiset eivät tiedosta näiden teoksien genreä. Kuten Licona johdannossaan tiivistää, vielä 1900-luvulla suurin osa tutkijoista ajatteli evankeliumien olevan sui generis eli ainutlaatuisia teoksia vailla vastaavuuksia tuon ajan maailmassa. Pian kuitenkin tapahtui paradigman muutos. Elviksen kuolinvuonna 1977 Charles Talbert ehdotti, että evankeliumit ovat tyypillisiä kreikkalais-roomalaisia elämäkertoja (kreikaksi ”bioi”, latinaksi ”vitae”). Antiikin tutkija Richard Burridge piti väitettä virheellisenä ja teki aiheesta väitöskirjan kumotakseen Talbertin ehdotuksen. Tutkimuksensa aikana Burridge kuitenkin muutti yllättäen mielensä ja hänen kirjansa What Are the Gospels? (Mitä evankeliumit ovat?) toimii edelleen tutkimuksen kivijalkana siinä, että evankeliumit ovat todella tyypillisiä aikansa elämäkertoja. Nykyään evankeliumitutkijoiden enemmistö allekirjoittaa tämän väitteen. Tämän tulisi osoittaa ainakin sen, että evankeliumien kirjoittajat ovat aidosti kiinnostuneita kirjoittamaan historiaa Jeesuksesta (eikä oman aikansa seurakunnista ja niiden ongelmista, kuten aiemmat muotokriitikot virheellisesti väittivät).
Plutarkhos
Noin vuosien 150 eKr.—150 jKr. väliseltä ajalta on säilynyt noin sata kreikkalais-roomalaista elämäkertaa. Plutarkhos (n. 45–120 jKr.) kirjoitti niitä valtavan määrän, yli 60, joista on säilynyt 50 (hänestä tarkasti kirjan luvussa 2). Plutarkhoksen teokset ovat olleet pitkään olennainen ikkuna antiikin ajan maailmaan ja häntä onkin kutsuttu yhdeksi suurimmaksi aikansa kreikkalaiseksi kirjoittajaksi.
Liconan metodologia on hyvin yksinkertainen. Hän on valinnut Plutarkhoksen teoksista yhdeksän, joissa esiintyy seuraavat yhdeksän henkilöä Rooman tasavallan loppupuolelta: Sertorius, Lucullus, Cicero, Pompeius, Crassus, Caesar, Cato nuorempi, Brutus ja Antonius. Nämä henkilöt elivät aika lailla samaan aikaan ja suurin osa heistä tunsi toisensa, joten heidän kertomuksensa limittyvät toistensa kanssa. Kirjan luvussa 3 analysoidaan tarkasti näitä yhdeksää Plutarkhoksen kirjoittamaa elämäkertaa ja niistä on valittu 36 erityistä kohtausta, joita vertaillaan keskenään. Kun analyysi on tehty, Licona kääntyy evankeliumeihin, joista hän puolestaan ottaa käsittelyyn 19 kohtausta (luvut 4 ja 5).
Käytetyt tekniikat
Licona osoittaa, että sekä Plutarkhos että evankeliumien kirjoittajat käyttävät hyödykseen ajalleen tyypillisiä tekniikoita, joita elämäkerroissa käytettiin. Tässä muutama konkreettinen esimerkki (oikea lista on kattavampi):
- Ajan tiivistys: kirjoittaja tietoisesti kuvaa jonkun tapahtuman niin, että siinä olisi kestänyt lyhyemmän aikaa kuin siinä oikeasti kesti.
- Siirto: kirjoittaja tietoisesti kertoo, että tietty henkilö teki tietyn teon tai sanoi tietyt sanat, vaikka hän tietää, että joku toinen teki tai sanoi ne.
- Korostus/Valokeila: kirjoittaja keskittyy niin vahvasti johonkin henkilöön, että ei mainitse muita henkilöitä, jotka olivat oikeasti myös paikalla.
- Yksinkertaistaminen: kirjoittaja jättää kertomatta joitain yksityiskohtia elämäkertansa kohteesta, koska niistä kirjoittaminen monimutkaistaisi turhaan potrettia, jota hän on kertomassa päähenkilöstään.
Plutarkhos käyttää ajan tiivistystä mm. siten, että Caton elämäkerrassa Crassus ja Pompeius ehdottavat kahta eri lakia, joita Cato kuitenkin vastustaa korruption tähden. Crassuksen ja Pompeiuksen elämäkerroissa Catoa ei kuitenkaan juuri mainita ja Crassuksen ja Pompeiuksen laki tiivistetään yhdeksi ja samaksi laiksi. Samaa ajan tiivistys -tekniikkaa käytetään myös evankeliumeissa. Markuksen evankeliumin 5. luvussa Jairus pyytää Jeesusta parantamaan vakavasti sairaan tyttärensä, mutta matkalla talolle tyttö ehtii kuolla. Lopulta Jeesus saapuu paikalle ja herättää tytön henkiin. Matteuksen 9. luvussa sama kertomus on tiivistetty niin, että tytön kuoleminen matkan aikana on jätetty kokonaan kertomatta. Samantapainen tekniikka on käytössä myös Jeesuksen viimeisellä viikolla, jossa Markuksen kerronnassa (luvussa 11) Jeesus kiroaa viikunapuun niin, että se löydetään kuivuneena vasta seuraavana päivänä. Matteuksen versiossa (luvussa 21) viikunapuu kuivuu kuitenkin välittömästi. Kaksivaiheinen tapahtuma on siten tiivistetty yksivaiheiseksi.
Siirto-tekniikka näkyy Plutarkhoksen teoksissa mm. siinä, että Caton elämäkerrassa Pompeius lähettää puolustuspuheenvuoron Plancuksen oikeudenkäyntiin, jossa lähettiläs lukee sen. Pompeiuksen elämäkerrassa Pompeius puolestaan itse esittää puolustuspuheensa. Samantapainen siirto näkyy kohtauksessa, jossa Jeesus parantaa sadanpäämiehen palvelijan. Matteuksen (luku 8) kerronnassa Jeesus kohtaa itse sadanpäämiehen, mutta Luukkaan kerronnassa (luku 7) Jeesus kohtaa ainoastaan sadanpäämiehen lähettämän delegaation. Samantapainen siirto näkyy Jaakobin ja Johanneksen Jeesukselle esittämässä pyynnössä liittyen heidän saamiinsa kunniapaikkoihin (Matt. 20 / Mark. 10).
Yksi olennaisimpia tekniikoita on käyttää korostusta/valokeilaa (jota me itse asiassa kaikki käytämme melko usein). Evankeliumeissa tämä näkyy erityisesti Jeesuksen tyhjällä haudalla. Johannes on selvästi päättänyt asettaa Maria Magdaleenan valokeilaan sillä seurauksella, että muut naiset (vaikka heitä olikin paikalla, ks. 20:2) jäävät selvästi takavasemmalle. Samantapaisesti toimii Luukas (24:12), 24, joka painottaa sitä, miten Pietari lähti käymään haudalla, vaikka siellä kävi muitakin miesopetuslapsia, joihin Luukas ei juuri kiinnitä huomiota. Tällaiset valokeilapainotukset eivät ole ristiriitoja: ne ovat painotuksia.
Joskus kirjoittajat saattavat myös siirtää jonkun tapahtuman ajankohtaa. Klassinen esimerkki liittyy Julius Caesariin, jonka kerrotaan itkeneen Aleksanteri Suuren patsaan äärellä, koska hän ymmärsi, ettei ollut saavuttanut vielä juuri mitään, vaikka Aleksanteri oli hänen iässään jo valloittanut koko maailman! Kaikki historioitsijat sijoittavat tapahtuman Espanjaan, mutta Suetonius ja Dio Cassius ajoittavat sen vuosiin 69–68 eKr., kun taas Plutarkhos sijoittaa sen seitsemän vuotta aiemmaksi, vuoteen 62 eKr. Plutarkhos on uudelleensijoittanut tapahtuman, koska se sopii paremmin hänen kerrontaansa. Liconan mukaan samantapainen tekniikka selittää sen klassisen ongelman, miksi Johannes ajoittaa Jeesuksen ristinkuoleman päivää aiemmaksi suhteessa synoptikkoihin: Johannes haluaa tehdä ristinkuolemasta teologisen pointin, koska Jeesus kuolee ristillä todellisena pääsiäislampaana.
Johtopäätöksiä
Liconan pitkän analyysin mukaan evankeliumit käyttävät lähes kaikkia olemassa olevia elämäkerroissa käytettyjä tekniikoita (s. 198). Kreikkalais-roomalaisissa elämäkerroissa oli tietty vapaus (elasticity) siinä, miten tapahtumat kerrottiin. Yksi asia kuitenkin erottaa evankeliumit suhteessa Plutarkhoksen teoksiin. Gerald Downing on itsenäisesti huomioinut evankeliumien väliset samankaltaisuudet. Downing painottaa sitä, että tuona aikana oli valtavan tyypillistä esittää tapahtumat tai puheet omin sanoin (paraphrase). Tässä suhteessa onkin hyvin merkittävää, miten paljon evankeliumeissa samat sanat toistuvat hyvin usein. Downingin mukaan merkittävää ei siis ole evankeliumeista löytyvät eroavuudet, vaan niiden hämmentävä samankaltaisuus (s. 199–200). Isona lopputuloksena on se, että Liconan mukaan evankeliumit kohtelevat lähteitään paljon konservatiivisemmin kuin esimerkiksi Plutarkhos tai Josefus. (s. x, 199). Toisin sanoen, ”evankeliumeissa näkyvä editoiminen on minimaalista suhteessa tuon ajan standardeihin” (s. 199).
Kirjan arvo
Mikä on Liconan kirjan arvo? Mielestämme ensisijaisesti tämä teos muistuttaa evankeliumikeskustelussa molemmilla laidoilla olevia ryhmittymiä keskittymään olennaiseen. Niin fundamentalistien (tai konservatiivien) kuin skeptikoidenkin leireissä tulisi ottaa korjaavia askeleita. On esimerkiksi liikaa vaadittu (oikealta), että Jeesuksen kastesanoissa taivaasta kuuluu useita ääniä, että saamme harmonisoitua ”sinä olet” ja ”tämä on” lausahdukset, tai että meidän tulisi löytää sopusointu hiilivalkean lähettyvillä laulavan kukon kieunnan lukumääriin. Samaan hengenvetoon on todettava, että skeptikkojen leirissä (vasemmalla) olisi otettava hieman takapakkia yltiöpäisen kritiikin suhteen, koska on yksinkertaisesti anakronistista arvioida evankeliumien kerrontaa suurennuslasilla ja täikammalla ottamatta huomioon tuon ajan elämäkerroissa tyypillisesti käytettyjä tekniikoita. Kuten Licona mielestämme hienosti kiteyttää, todellinen korkea näkemys (high view) evankeliumeista on sitä, että me otamme ne vastaan niin kuin Jumala ne on meille antanut, emmekä pakota niitä sellaiseen muotiin, johon ne eivät sovi (s. 201).
Kaiken kaikkiaan teos on raikas tuulahdus ikiaikaisen keskustelun keskellä. Liconan yksittäistapausten johtopäätöksistä voi olla montaa mieltä, mutta kokonaisuutena kirja toimii kuin junan vessa. Suosittelemme kirjaa lämpimästi opiskeltavaksi evankeliumien lukemisen rinnalle.
* Liconan kotisivut löytyy täältä ja YouTube-kanava löytyy täältä.
- Janne Saarela & Tommi Lenho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti