Kirja-arvio: Kristinuskon synty

Aejmelaeus, Lars, Kristinuskon synty (Kirjapaja: Jyväskylä, 2000), 419 sivua. Kristinuskon synty on johdantoteos Uuteen testamenttiin sekä ensimmäisen vuosisadan keskeisiin kristillisiin kehitysvaiheisiin ja ilmiöihin. Kirja lähtee liikkeelle hahmottamalla poliittis-filosofis-uskonnollista viitekehystä kristinuskon synnylle ja päättyy apostolisten isien kirjoituksiin ja Uuden testamentin kaanonin muodostumiseen. Tässä arviossa nostan esille muutamia omaa huomiotani kiinnittäneitä näkemyksiä. Pohdin teosta myös siitä näkökulmasta, että se on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan ensimmäinen tentittävä kirja, ja niinollen sen mielestäni tulisi tarjota jonkinlainen keskilinjan näkemys nykytutkimuksen tilasta. 1. Jeesus ja evankeliumit Historiallisen Jeesuksen käsittely on jokseenkin sekava, ja Jeesuksesta on vaikea saada yhtenäistä kuvaa. Tämä kenties siksi, että Aejmelaeus käyttää Jeesuksen esittelyssään vain hyvin varmaa Jeesus-materiaalia. LA nostaa Jeesuksen opetuksista esille (luterilaiseen tyyliin?) mm. valtakunnan, isä meidän -rukouksen, vuorisaarnan ja käsittelee Jeesuksen etiikkaa. Itse jäin kaipaamaan lisäkäsittelyyn kontroversiaalimpaa Jeesusta, hänen suhdettaan lakiin ja temppeliin sekä kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin. Evankeliumien yleisjohdannossa on 2000-luvulla julkaistuksi kirjaksi hieman muotokriittinen maku. LA toteaa, että ”evankeliumien tarkoituksena on synnyttää ja vahvistaa uskoa Jeesukseen Jumalan poikana ja ihmisten Vapahtajana” ja ”evankeliumit ovat uskontodistusta ristillä maailman syntien vuoksi kuolleesta, Jumalan kuolleista herättämästä ja taivaaseen korottamasta Herrasta”. Muistikuvat Jeesuksesta muokkautuivat seurakunnan tarpeiden mukaisesti, ja myös alkuseurakuntien profeettojen välittämät koroitetun Kristuksen sanat sekoittuivat historiallisen Jeesuksen sanoihin. ”Puhtaasti historiallinen näkökulma” ei kiinnostanut alkukirkkoa vaan ”Kristuksen tahto tässä ja nyt”. Tällainen lähestymistapa ei mielestäni tee oikeutta uudemmalle Jeesuksen ja evankeliumien tutkimukselle. Useat nykytutkijat näkevät evankeliumien täyttävän oman aikansa biografian piirteet. Evankeliumeissa on myös paljon aineistoa, jolle on hankala löytää mielekästä sitz im lebeniä niin, että seurakunnan (yksittäiset) tarpeet olisivat kirjoittamista hallitseva keskeinen motiivi. Lisäksi oletus varhaiskristillisen profetian sekoittumisesta Jeesus-traditioon on käsittääkseni ajatus, jonka puolesta ei löydy juuri mitään näyttöä mutta jota vastaan kyllä. Kyseessä lieneekin muotokriittinen jäännös. Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan käsittely seuraa jokseenkin normaalia tutkimuksen keskikaistaa. Linja apokryfisiin evankeliumeihin on maltillinen, LA:n mukaan ne eivät lisää meille mitään todellista tietoa Jeesuksesta. Myöskin Q-yhteisöhypoteesit hän katsoo uhkarohkeiksi ja sensaatiohakuisiksi. Papiaksen Markuksen evankeliumiin liittyvästä katkelmasta LA tekee suorasukaisen päätelmän. Koska Eusebios toteaa Papiaksen ”olleen kovin vähä-älyinen, minkä voi päätellä hänen teoksestaan”, Aejmelaeus toteaa, että ”kysymyksessä voisi siis olla vain pelkkä arvaus ja UT:n tekstien pohjalta tehty päätelmä”. Melkoinen johtopäätös Eusebioksen kommentista, jonka tarkoitus oli tuskin viitata Papiaksen historialliseen epäluotettavuuteen! Näin Papiaksen historiallisesti huomiota ansaitseva kommentti sivuutetaan varsin kevyesti. 2. Paavali ja seitsemän kirjettä LA on Paavali-tutkija, ja kenties siksi Paavali saa kirjasta paljon elintilaa, joka onkin varsin mieluista luettavaa. LA onnistuu piirtämään (liian?) johdonmukaisen kuvan apostolista, jonka koko teologian siemen istutettiin häneen Jeesuksen ilmestymisen kokemuksessa. LA keskittyy Paavalin teologian keskeisimpiin korostuksiin – kuten ”heikkouden ristinteologiaan”, vanhurskauttamiseen, ”heikon veljen periaatteeseen” ja yhteisen rakentumisen teologiaan, kristillisen kilvoittelun pääperiaatteisiin. Hän huomioi myös Kristuksen pikaisen paluun odotuksen vaikutuksen Paavalin opetuksessa. LA:n pohdinta Paavalin vanhurskauttamiskäsityksen kehittymisestä ja suhteesta lakiin on tiivistettyä ja mielekästä luettavaa ja näyttää ottavan ”new perspective”-tutkimuksen tehokkaasti huomioon. Luterilaisessa maassa kun eletään, myös kaste ja ehtoollinen saavat oman lukunsa. Tuttuun tapaan LA laskee Paavalin kirjoittaneen tunnetuista kirjeistään vain seitsemän. Hän kuitenkin pysähtyy hetkeksi esittämään senaikaista kirjeenkirjoitustapaa, sen ongelmia ja siihen mahdollisesti sisältyneitä väliaikoja, jolloin uutta informaatiota saattoi tulla ovesta sisään. Tällainen informaatio on mielekästä tutkimukseen tutustuvalle, ja antaa välineitä arvioida itse kirjeiden sisällön yhtenäisyyttä. Historian tapahtumista LA päättelee muun muassa, että vaikka Paavali oli jo kaukana Euroopassa apostolista dekreettiä laadittaessa (Ap.t. 15:29), sillä sen laatiminen ei tule näkyviin Galatalaiskirjeestä eikä sen linjanvedot 1. Korinttilaiskirjeen lihansyömisohjeista. Paavalin ja Pietarin Antiokian välikohtauksen hävittyään Paavalilla meni hermot, pakkasi telttamiehen pakkinsa ja lähti omille lähetyskentilleen. 3. Johannes-kirjallisuus ja ”kirkollinen redaktori” Johanneksen evankeliumin kohdalla LA korostaa ”kirkollisen redaktorin” roolia, joka on kirjoittanut myöhemmin luvut 15-17 ja 21. Kirkollinen redaktori on lähentänyt tekstiä kohti ”turvallisempia ja vakiintuneempia kristillisen uskonopin muotoiluja”, mutta toisaalta ”hänenkään peruslinjauksensa” eivät sittenkään ”ole kaukana varsinaisen evankelistan korostuksista”. Luvuissa 15-17 redaktori siis korostaa Kristuksen takaisintuloa Pyhän hengen muodossa, joka jää uskovien luokse asumaan. Hommaa sekoittaa se, että LA:n mukaan redaktorilla on ollut teologinen vaikutus Johanneksen 1. kirjeen eskatologiaan, jossa odotetaan Kristuksen tulemista perinteisessä mielessä (2:28). Siis mitä ihmettä? Ensin ”perinteistä uskonoppia” korostava redaktori esittelee evankeliumin luvuissa 15-17 Pyhän Hengen tulemisen muodossa tapahtuvaa realisoitua eskatologiaa, sitten redaktorin teologia vaikuttaa Johanneksen kirjeeseen niin että siinä korostetaan tulevaisuudessa tapahtuvaa Jeesuksen paluuta. Ilmeisesti LA siis katsoo, että redaktorin lisäyksiä evankeliumissa ovat myös Jeesuksen ei-vielä-tapahtuneeseen tulemukseen ja kuolleiden ylösnousemukseen liittyvät kohdat, ja niiden teologia on vaikuttanut Johanneksen kirjeen eskatologiaan. Mutta tästä sopasta nousee kysymys, onko järkeä erottaa koko hommasta kaksi erilaista teologista leveliä, jossa oltaisiin siirrytty realisoidusta eskatologiasta (joka yleensä katsotaan myöhemmäksi kehitykseksi) futuuriseen eskatologiaan (joka yleensä katsotaan ”alkuperäisemmäksi” odotukseksi)? 4. Ilmestyskirja ja metodien moninaisuus Ilmestyskirjan kohdalla tarjotaan mielekäs malli eri metodien soveltamisesta (omaan tyyliinsä tämän tekee myös Olavi Kokkonen Ilmestyskirja-kirjassaan :-). Ajatusta tuhatvuotisesta valtakunnasta voidaan tutkia esimerkiksi profeetallis-apokalyptisestä traditiohistoriallisesta näkökulmasta käsin. Lohikäärmeen roolia (12:3) voidaan pohtia uskonnonhistoriallisesta näkökulmasta vertaamalla olentoa ei-juutalaisiin myytteihin. Ilmestyskirjan petoa tarkastellaan aikahistoriallisesta näkökulmasta, jonka perusteella 666 näyttäisi viittaavan jo kuolleen mutta uudelleen historian näyttämölle ilmaantuvan Keisari Neron odotukseen. Teosta katsotaan myös historioivasta näkökulmaa, joka on ”fundamentalistien piirissä suosittu”. LA pitää nimenomaan oppia yhtäkkisestä uskovien ylöstempauksesta villinä spekulaationa. Lopuksi käsitellään ilmestyskirjan ”aitoa tulkintaa”. 5. Yliluonnollisen aineksen käsittely LA on kirjoittanut kolmiosaisen teossarjan Jeesuksen ylösnousemuksesta, jota hän pitää historiallisena tapahtumana. Tämä tulee selväksi myös käsittelemässämme kirjassa, mutta kaikkiin ihmeellisiin juttuihin ei suhtauduta samalla plausibiliteetillä. Neitseestäsyntymiskertomusten LA katsoo syntyneen kolmesta tekijästä: i) VT:n profetioiden vaikutus erityisesti Matteuksen tarinan sepittämiseen, ja Septuagintan Jes. 7:14 sanan parthenos myöhempi tulkinta, josta pääteltiin että Messiaksen tuli syntyä neitseestä (vaikka hepreankielinen alma ei tähän viittaisikaan), ii) antiikin käsityksistä suurmiesten syntymään liittyvistä ilmiöistä, kuten tähti , iii) sirpalemaiset historiantiedot kuten veronkeräys ja Herodeksen julmuus. LA:n esitys tarinoiden sirpalemaisesta synnystä on vakuuttava, mutta pelkkä Jes. 7:14 neitseestäsyntymisajatuksen synnyttäjänä tuntuu riittämättömältä. (Aiheesta lisää täällä.) Jeesuksen ihmeisiin LA suhtautuu optimistisesti: ”[U]usimman tutkimuksen valossa onkin ilmeinen historiallinen tosiasia se, että Jeesus on suorittanut ihmetekoja...” LA toteaa, että riivaajien karkoittaminen ja sairauden parantaminen tarkoittivat antiikissa pitkälti samaa asiaa. Myös kokemuksiin näyistä, kuten Paavalin kääntymyksessä kohtaamaan Kristukseen ja Johanneksen ilmestykseen, LA suhtautuu mielekkäinä: ”Damaskon tien kokemuksessa Paavali luotiin uudelleen. Hänen elämänsä pimeyteen ja kaaokseen koitti uusi järjestys ja valo” ja Ilmestyskirjassa ”on hyvin aidon kokemuksen sävyä”. Korinttilaisen kielilläpuhumisen LA uskoo olevan pitkälti samankaltainen ilmiö mitä nykykarismaattisuudessa tavataan. Vaikka ilmiötä voidaan selittää psykologisesti, ei LA halua redusoida Jumalan mahdollista vaikutusta pois kuvasta. Turhan yksioikoisesti LA olettaa Korintissa kyseessä olleen vain ”taivaallisen kielen” (1. Kor. 13:1), ja sen, että "Luukas" apostolien tekoja 80-90 luvulla kirjoittaessaan ymmärsi väärin mitä kielilläpuhuminen oli vuosikymmeniä sitten ollut, ja siksi esittää helluntaina ilmenneen oikeita, puhuttuja kieliä. Mielestäni kuitenkin esim. 1. Kor. 14:10 perusteella ei ole syytä itsestäänselvästi olettaa, että Korintissa kyse oli vain ”enkelikielestä”. 6. Pseudepigrafia LA katsoo 10 kirjettä UT:ssa pseudepigrafeiksi, jotka ovat kuusi Paavalin nimissä kirjoitettua kirjettä ja lisäksi Pietarit, Jaakob ja Juudas. Hänen linjauksensa on kovin itsevarmaa verrattuna siihen, minkälaista vääntöä monen kirjeen autenttisuudesta käydään tutkijoiden kesken. Pseudepigrafian perustelu nojaa esimerkiksi Jaakobin kirjeen kohdalla pitkälti hiljaisuusargumentteihin, eli asioihin, joita LA:n mielestä kirjeessä tulisi käsitellä, jos se olisi aito. Vahvin argumentti löytyy siitä, että Eusebios sanoo Jaakobia sanottaneen epäperäiseksi. Kuitenkin kirjeen vähäinen huomio alkukristillisyydessä voidaan selittää pitkälti paavalilaisen kristinuskon levinneisyyden seurauksena. Yleisimpänä pseudepigrafi-argumenttina esitetään hyvä kreikka. Pseudepigrafiaan olisikin kaivannut jonkinlaisen metodikappaleen, jossa esiteltäisiin lyhyesti ne perusteet painoarvoineen, joilla tutkijat arvioivat kirjeiden aitoutta. Esimerkiksi Kuula-Nissinen-Riekkisen oppikirjassa Johdatus Raamattuun tällainen kappale on, ja Kuula hieman varoittaa lukijaa ottamasta hänen kantojaan itsestäänselvyyksinä. 7. Ti oun eroumen? Itse olisin kaivannut teokselta enemmän systemaattisuutta perinteisten UT:n johdantoteosten malliin, jossa olisi selkeästi a) kirjoittaja b) paikka c) vastaanottajat. Nyt eri kirjojen käsittely tapahtuu ei-säännöllisellä tavalla kummallisten otsikoiden alla kuten ”karavaanietiikan ankaruus”. Mielekkänä pidin sitä, että kirjoittaja ei yritä pukeutua teko-objektiivisuuden kaapuun vaan jokseenkin avoimesti esimerkiksi diggailee Paavalin teologiaa ja pitää johanneslaisia kapeakatseisina ”sisäistyneen hengellisyyden” lahkona. Joskus häiritsee itsevarma linja, joka ei kuitenkaan eroa peruseksegeetikoiden tavasta käsitellä asioita. Entä millaisen näkemyksen tutkimuksesta sitten kirja tarjoaa uudelle opiskelijalle? Mielestäni enemmän oikean kuin väärän. Eniten kenkääni hiersi evankeliumien autenttisuuden käsittely sekä pseudepigrafia, joissa olisin toivonut esiteltävän myös ”konservatiivisempien” argumenttien olemassaoloa ja esimerkiksi ajoituksiin liittyvät epävarmuudet oltaisiin huomioitu. Kirja kuitenkin onnistuu tiivistämään reiluun neljäänsataan sivuun sellaisen annoksen, jonka osaaminen tarjoaa rautaisen pohjan syvempään tutustumiseen UT:n tutkimukseen.

Miksi opiskella teologiaa?

Tämän(kin) blogin kommenttiketjuissa on viime päivinä syytetty teologiaa, teologian opiskelua ja teologian opettajia yhdestä jos toisestakin asiasta (eikä kaikkia kommentteja ja syytöksiä ole edes julkaistu). Purkauksen taustoja ja todellisia syitä voi vain arvailla, mutta esille nostettu kysymys on silti pohtimisen arvoinen. Millaiset motiivit ja päämäärät saavat Jeesuksen seuraajan opiskelemaan teologiaa?

Toistaiseksi tarjottuja motiiveja ovat mm. vallanhalu, kinastelun ja pätemisen tarve sekä pyrkimys helluntaikansan hajoittamiseen ja hallintaan - tai peräti vallankaappauksen suorittamiseen helluntaikirkossa. Tämän kritiikin mukaan teologeilla ei myöskään ole aitoa rehellisyyttä tai halua totuuden etsimiseen (poikkeuksena tosin Kärkkäinen ja Ruohomäki). 

Tällaiset päämäärätkö kiiltävät teologiaa opiskelemaan lähtevän nuoren silmissä siinä vaiheessa, kun he astuvat raamattuopiston (tai pahemmassa tapauksessa, teologisen tiedekunnan) ovesta sisään? Tämän blogin lukijoissa on runsaasti niitä, joilla on omakohtaista kokemusta asiasta tai jotka ehkä vasta harkitsevat teologian opiskelua. Kommentoikaapa ja kertokaa, miksi opiskella teologiaa...! 

PS. Tässä helluntaiteologeja ahkerasti kritisoineelle ystävällemme kilpailevassa puljussa toimivan "maallikon" näkemys teologiasta ja teologisesta koulutuksesta.

Liian korkean raamattunäkemyksen opettaminen on epäeettistä

Helsingin yliopiston teologian laitos tunnetaan seurakuntapiireissä paikkana, jossa Jumalan sanan ja protestanttisten isien traditioiden puolesta ankarasti kiivaileva nuorukainen voi helposti menettää uskonsa. Onkin sanomatta selvää että Raamattukoulu Räisänen edustaa kansainvälisissä mittasuhteissakin katsottuna sitä eksegetiikan "liberaalimpaa" laitaa, ainakin jos oppilaitosta tarkastellaan sen nimekkäimpien opettajien kirjoitusten pohjalta.

Joitain kristittyjä on vain niin vaikea ymmärtää

Tässä uutislinkissä eräs Pohjois-Carolinalainen baptistiporukka kertoo järjestävänsä saatanallisten kirjojen rovion Halloweenina. Rovioon pääsee mukaan mm. Billy Grahamin ja Rick Warrenin teoksia, sekä myös Raamattuja, jotka eivät ole KJV-käännöksiä - ennen kaikkea NKJV! Vaikka viime jouluna myös Keskisuomalaisen mielipidekirjoituksessa julistettiin KR33/38 olevan ainoa Jumalan Sana, KJV:llä on järkyttävän suuri merkitys järkyttävän monelle amerikkalaiselle. Kaikkein kummallisimpia lienevät ne tutkijat, jotka puolustavat KJV:n lähteenä olevaa "majority text":iä (eli byzanttilainen tekstiperhekö se oli?) ohjeellisena UT:n tekstinä.

Kirja-arvio: Troubled Waters – Rethinking the Theology of Baptism

Witherington, Ben III,
Troubled Waters: Rethinking the Theology of Baptism
(Waco: Baylor University, 2007), 153 sivua.

Uusia kasteteologisia haasteita kaipaavana päätin tarttua nimenomaan Ben Witheringtonin aihetta käsittelevään kirjaan, sillä kirjoittaja on aikaisemminkin säväyttänyt yllättävillä tulkinnoillaan. Näissä odotuksissa ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, sillä heti johdannossa kirjoittaja kertoo tutkineensa kastekysymystä 70-luvulla ja huomanneensa sekä sylivauvakasteen että uskovien kasteen harjoittajien yhtä lailla poikenneen teologisesti kasteopissaan UT:n opetuksesta. Näin rohkean väitteen jälkeen lukija jää mielenkiinnolla odottamaan, millaista on se valo jota BW on melkein kolme vuosikymmentä meiltä muilta pantannut.

Johdanto antaa jo muutaman vinkin siitä, minkätasoista keskustelua kirjassa on odotettavissa. Kaikki päälähteet ovat nimittäin kastetta käsitteleviä kirjoja vuosilta 1950-78 - ainoana poikkeuksena James Dunnin Baptism in the Holy Spirit (1979), johon BW tosin nojaa paikoittain vahvasti. Vaikeissakaan tekstikohdissa ei lukijan kannata odottaa dialogia eksegeettien tai kommentaarien kanssa, sillä kirjoittajan mielestä kastekysymys on "teologinen ja historiallinen" kysymys, jota ei ratkaista eksegeesillä.

Johdannon lisäksi kirjassa on kahdeksan lukua. Ensimmäisessä luvussa tutkitaan kristillisen kasteen mahdollisia edeltäjiä ennen UT:n aikaa: ympärileikkausta, juutalaisten proselyyttikastetta ja Qumranin yhdyskunnan peseytymisriittejä. Ympärileikkauksen suhteen BW päätyy siihen näkemykseen, että sen ja kasteen välillä voi olla osittaista jatkuvuutta. Samoin hänen mukaansa ei voida täysin sulkea pois sitä mahdollisuutta, että kristillinen kaste olisi saanut vaikutteita proselyyttikasteesta, jossa käännynnäisen sylivauvakin kastettiin, vaikkakin varhaisin todiste tästä on peräisin noin kolmannen vuosisadan puolestavälistä. Qumranin puhdistautumiset puolestaan saattavat olla relevantteja siksi, että kyseistä riittiä edellytettiin yhdyskuntaan liittyviltä, vaikka erilaisia pesuja saattoi jäsenillä olla kolmekin päivässä.

Qumranin merkitys tulee esiin myös toisessa luvussa, joka käsittelee Johanneksen kastetta. BW:n mielestä Johannes Kastajan palvelutyö oli todennäköisesti saanut vaikutteita qumranilaisilta, joiden parissa Johannes oli mahdollisesti kasvanut. Luonteeltaan Johanneksen kaste oli eräänlainen "uudelleenympärileikkaus", valmistautuminen sekä tulevaan vihaan että Pyhän Hengen tuloon. Tämä sopii myös Jeesuksen kohdalla, joka luultavasti näki kasteensa kuoleman kuvana tai symbolina. Pyhän Hengen tulo kasteen jälkeen viittaa myös siihen, että vesikaste tulee nähdä henkikasteeseen valmistavana askeleena tai riittinä. Luvun loppupuolella BW tekee pari pientä ekskursiota, joiden tuloksena on että (a) Mark. 10:13ff ja sen rinnakkaiskohdat eivät sovi sylivauvakasteen perusteluksi, ja (b) 1. Kor. 7:14 perusteella ei voida sanoa, hyväksyikö Paavali sylivauvakasteen.

Kolmannessa luvussa käsitellään Apostolien tekoja, josta monien mielestä löytyvät ne ratkaisevat tekstit. BW liittyy tähän samaan joukkoon. Ns. perhekuntakasteista hän ei löydä tukea tai todisteita sylivauvojen kasteelle. Sen sijaan hänen käsittelyssään ratkaisevaksi osoittautuu hänen näkemyksensä siitä, että erilaiset viittaukset Pyhän Hengen osuuteen kuvaavat henkikastetta, joka on yhtä kuin uudestisyntyminen. Tämän perusteella BW tuleekin siihen tulokseen, että koska Apostolien teoissa vesikaste välillä tulee ennen PH:llä täyttymistä ja välillä vasta sen jälkeen, niin usko/uudelleensyntyminen ei selvästikään ole välttämätöntä ennen kastetta. Paavalin oman kokemuksen perusteella hän myöskin järkeilee, että "jos kerran Paavalin kääntymisprosessi alkoi hänen vielä ollessaan ei-uskova, niin eikö seurakunta myös voi aloittaa sylivauvan kääntymisprosessin kastamalla hänet hänen vielä ollessaan uskosta osaton?".

Seuraavassa luvussa tutustutaan Paavalin omiin näkemykseen kasteesta. BW:n oleellisin havainto on se, että kaste on Paavalille ympärileikkausta vastaava ja sen korvaava "alustava" (initiatory) riitti, joka kuvaa tai edeltää uudestisyntymistä eli henkikastetta. Vesikaste ei siis suinkaan ole uskoa seuraava confirmation ritual, eivätkä usko ja vesikaste Paavalilla muutenkaan liity läheisesti toisiinsa. BW myös argumentoi, että jos kerran Paavali hyväksyi kasteen ottamisen kuolleiden puolesta, niin eikö hän paljoa ennemmin olisi hyväksynyt myöskin uskoville vanhemmille syntyneiden vauvojen kastamisen.

Viidennessä luvussa käydään lyhyesti läpi Johanneksen tekstejä, joissa kirjoittajan mukaan ei viitata vesikasteeseen vaan ainoastaan käytetään sakramentaalista kieltä.

Luvussa kuusi käydään läpi Heprealaiskirjeen (luvut 6 & 10) ja 1. Pietarin kirjeen (luku 3) näkemyksiä kasteesta. Luvussa hyödynnetään jälleen myös Dunnin kirjaa, jota BW (s. 104) siteeraa hyväksyvästi: "The popular idea that conversion precedes baptism... is not to be found in the New Testament." Hänen mukaansa UT ei myöskään vastaa kysymykseen siitä, pitäisikö uskovien vanhempien lapsia kastaa sylivauvoina, joilloin päätös asiasta pitää tehdä muilla perusteilla kuin UT:n esimerkkien ja mallien valossa.

Seitsemännessä luvussa kirjoittaja tiivistää olennaisimman vesikasteen teologiasta UT:ssa: se symboloi (a) hengellistä puhtaaksipesua, (b) kuolemaa (joka tulee ymmärtää ennen kaikkea Jumalan tuomiona), ja (c) henkikastetta. Samassa luvussa heitetään myös nopea katsaus UT:n jälkeiseen aikaan. BW huomauttaa, että jos ensimmäisen kristitillisen sukupolven sylivauvoja kastettiin, niin on outoa, että tämä ei mitenkään heijastu myöhemmin kirjoitetuista UT:n dokumenteista, joissa esiintyy ainoastaan "lähetyskasteita". Hän myös siteeraa Kurt Alandia, joka oli teologisista syistä sylivauvakasteen kannattaja mutta jonka oman tutkimuksen mukaan todisteita sylivauvakasteen harjoittamisesta löytyy vasta kolmannelta vuosisadalta.

Viimeisessä luvussa esitellään kymmenen asiaan liittyvää suositusta, joista puolet on baptistisia ja puolet paedo-baptistisia kristittyjä varten. Ehkäpä mielenkiintoisimpia ovat seuraavat teesit:
1) Sylivauvakastetta ei löydy UT:sta, mutta se on silti hyväksyttävää UT:n pohjalta kehitetyn teologian valossa.
2) UT:ssa vesikaste edeltää henkikastetta (eli uudelleensyntymistä) ja tämän tulisi näkyä tämän päivän seurakuntien käytännössä.
3) Vesikaste ei ole Jumalan teko - eikä se liitä ketään Kristuksen ruumiiseen - vaan Jumalan suorittaman teon eli henkikasteen kuva, jonka seurakunta toimittaa kastettavalle.
4) Seurakunnan tulisi harjoittaa kastekuria, eli "sakramentteja" ei saa jaella kenelle tahansa vaan ainoastaan todellisten Jeesuksen seuraajien vauvoja tulisi kastaa.


Tämän kirjan suhteen lukukokemus varmaan riippuu ainakin osittain siitä, minkälaisesta taustasta lukija itse tulee. Esimerkiksi suomalaista yleisöä tuskin miellyttää se, että kirjoittaja päätyy kannattamaan sylivauvojen kastetta mutta ilman luterilaisille rakasta teologista sisältöä. Toisaalta kirjassa on tiettyjä ominaisuuksia, joista useimmat lukijat voivat omasta vakaumuksesta huolimatta olla yhtä mieltä. 

Itse kiinnitin huomiota erityisesti seuraaviin kolmeen seikkaan:

1) Kirjoittajan teesiin vaikuttaa ratkaisevasti hänen näkemyksensä siitä, että Apostolien teoissa kaste PH:llä/ssä, PH:llä täyttyminen, PH:n lahja, PH:n tuleminen henkilön "päälle", jne. kuvaavat kaikki "Pyhän Hengen kastetta", jonka hän ymmärtää uudestisyntymiseksi. Tätä ei kuitenkaan missään vaiheessa kirjaa argumentoida, vaan oletetaan itsestäänselvyydeksi.

2) Kirjoittaja kumoaa heikkoja argumentteja puolin ja toisin, mutta ajoittain myös ratsastaa niillä. Lisäksi muutamassa kohdassa kirjoittajan tutkimusote on aika huolimaton. Lukijana olisin kaivannut dialogia nimenomaan eksegeettisen tutkimuksen kanssa, sillä hän esittää useita väitteitä, jotka esim. kulloiseenkin tekstiin liittyvien kommentaarien valossa ovat hyvin kyseenalaisia.

3) Hyvin pitkään oli vaikea nähdä, millä tavalla kirjoittajan käsittelemät asiat liittyvät toisiinsa. Tämä ja muutama muu seikka saivat minut muodostamaan sellaisen hypoteesin, että kirja on pitkälti kokoelma 30 vuotta vanhoja, hieman sekalaisia muistiinpanoja, eikä kirjoittaja ole vaivautunut paneutumaan asiaan tarpeeksi huolella hioakseen niistä selkeän kokonaisuuden ja huomioidakseen asiaan liittyvän tuoreemman tutkimuksen.

Kirjan ansioiksi voitanee lukea BW:lle tyypillinen nokkelien otsikkojen käyttö sekä se, että kirja tosiaan lähestyy kohdettaan ajoittain hyvin mielenkiintoisella tavalla, joka avasi uusia näkökulmia ainakin tämän lukijan mielessä.

Kaiken kaikkiaan rohkenen sanoa, että Troubled Waters ei jätä ketään kylmäksi. Sen sijaan se, lämmittääkö kirja lukijaa sisäisesti vai lähinnä takassa, riippuu lukijasta.