torstai 25. helmikuuta 2010

Kuukauden kirja: The Difficult Doctrine of the Love of God

Carson, D.A.,
The Difficult Doctrine of the Love of God
(Wheaton, Illinois: Crossway Books, 2000), 93 sivua.


D.A. Carson on Uuden testamentin tutkijaprofessori Trinity Evangelical Divinity Schoolissa. Hän on valmistunut maisteriksi Central Baptist Seminarysta (Toronto) ja UT:n tohtoriksi Cambridge Universitystä (Englanti). Hän on kirjoittanut yli 50 kirjaa ja luennoi paljon Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaa. Hän on erittäin arvostettu sekä tutkimusmaailmassa että evankelikaalien keskuudessa hänen perusteellisen tutkimusotteensa ansiosta ja toisaalta hänen seurakuntaa palvelevan ja pastoraalisen näkökulmansa ansiosta.

Kirjassaan The Difficult Doctrine of the Love of God Carson näyttää Jumalan rakkauden monimuotoisuuden Raamatussa. Luvussa yksi hän kertoo ongelmista liittyen siihen, kuinka Jumalan rakkaus on ymmärretty ja ymmärretään ihmisten ja eritoten kristittyjen keskuudessa. Useimmat ihmiset nimittävät rakkauden Jumalan ensimmäiseksi ominaisuudeksi. ”Jumala rakastaa minua, koska minä olen niin arvokas ja näin Jumalasta tulee minun kaveri.”

Carsonin teesi on, että Jumalan rakkaudella Raamatussa on erilaisia tapoja (ways) näyttäytyä ja rakkaus ei ole sidottu yhteen sanaan (agape) tai konseptiin. Hän erottelee Jumalan rakkauden viiteen eri tapaan:
1. Erityinen rakkaus, jolla Isä rakastaa Poikaa ja Poika Isää kolmiyhteisen Jumalan ekonomiassa (Joh. 3:35; Joh. 5:20)
2. Jumalan huolehtivainen ja kaitselmuksellinen (providential) rakkaus koko luomakuntaa kohtaan (Matt. 6)
3. Jumalan pelastuksellinen asenne turmeltunutta maailmaa kohtaa. (Joh. 3:16; 1. Joh. 2:2; Hes. 33:11)
4. Jumalan erityinen, vaikuttava, riippumaton ja valikoiva rakkaus hänen valittujaan kohtaan. (5. Moos. 7:7-8; 10:14-15; Mal. 1:2-3; Ef. 5:25)
5. Jumalan rakkaus, joka on riippuvainen ihmisten kuuliaisuudesta (Juuda 21; Joh. 15:9-10; 2. Moos. 20:6; Ps. 103:9-11, 13, 17-18)
Luvussa kaksi Carson kertoo, kuinka meidän tulisi opiskella Raamatusta käsitettä Jumalan rakkaus. Hän varoittaa sana-opiskelun (word-studies) vaaroista, koska ne johtavat vääristymiin (esimerkkinä Anders Nygren: agape ja eros), keskittyen liikaa sanan etymologiaan ja sanaperheeseen. Carson yrittää osoittaa, että nygresmainen rakkauden jakaminen seksuaaliseen (eros), emotionaaliseen ja ystävyyteen liittyvään (filos), ja tahdolliseen tai uhrautuvaan (agape) rakkauteen ei ole lingvistisesti perusteltua, eikä Raamatunkaan tutkiskelussa paikkansapitävää. Tästä todistusaineistosta esimerkkinä voisi mainita sanojen agapaō ja fileō ristikkäiskäytön (Joh. 3:35; 5:20), agapaō-verbin käytön raiskauksesta Septuagintassa (2. Sam. 13), rakkaus (agape) ei ole pelkkää uhrautuvaa tunteetonta epäitsekkyyttä (1. Kor. 13:3).
Oikeampi tapa tehdä tutkimusta on katsoa jokaista rakkaus-kohtaa kontekstissaan tuomatta siihen valmista määritelmää rakkaudesta.
Sitten Carson keskittyy tekstikatkelmaan Joh. 5:16-30 (Joh. 15) josta hän vetää seuraavat johtopäätökset: 1) Isän ja Pojan rakkaus ja asema keskenään on kolmiyhteisen Jumalan luontainen iankaikkisuudessa, ei vain inkarnaatiossa. 2) Isän rakkaudessa Poikaa kohtaan ja Pojan rakkaudessa Isää kohtaan on eroa: Isä käskee, lähettää, valtuuttaa ja demonstroi rakkautensa Poikaa kohtaan; Poika on kuuliainen, sanoo ja tekee mitä Isä on käskenyt. Näin Isän ja Pojan suhteessa on iankaikkinen sama luonto (homoousias), mutta funktionaalinen alisteisuus. 3) Kristittyjen suhde (rakkaus) Kristukseen peilaa Jeesuksen omaa (rakkautta) suhdetta Isään (Joh. 17 myös).
Luvussa kolme Carson käsittelee Jumalan rakkauden suhdetta Jumalan suvereeniuteen. Hän korjaa usein kristittyjen keskuudessa vallitsevaa väärinymmärrystä Jumalan rakkauden tunteettomuudesta (impassibility; affectionless), vakuuttaen että Jumalan rakkaus on itse asiassa tunteeltaan rikasta (Hoosea 11; vrt. 1. Kor. 13:3).
Sitten hän keskustelee Jumalan suvereeniuden suhteesta hänen rakkauteensa ihmiskuntaa kohtaan ja puhuu siitä kompatalismina (compatalism). Jumalan suvereenius kaikissa asioissa ylettyy valintaan pelastuksessa, kuitenkin vähentämättä ihmisen vastuullisuutta Jumalan edessä omasta elämässään (kristinusko ei siis ole fatalistinen; esim. 1. Moos. 50; Apt. 4:23-29). "This is compatilism: The same components recur: God remains sovereign over everything, and his purposes are good; he interacts with human beings; human beings sometimes do things well, impelled by God’s grace, and he gets the credit we frequently do things that are wicked, and although we never escape the outermost bounds of God’s sovereignty, we alone are responsible and must take the blame." (s. 56)
Luvun lopussa hän keskustelee Jumalan suvereeniuden ja hänen tunteellisuutensa (rakkaus mukaan luettuna) välisestä jännitteestä. Hän ei halua erottaa niitä toisistaan ja jättää mysteerin Jumalan suvereeniuden, kaiken ulkopuolella olevan ja henkilökohtaisen Jumalan välille.
Viimeisessä luvussa Carson käsittelee Jumalan rakkauden ja vihan välistä suhdetta. Jumalan viha on seurausta Hänen pyhyytensä loukkaamisesta. Hän pitää ”Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä”-ajattelua ei-raamatullisena dikotomiana (vrt. Psalmit; Room. 1:18; Joh. 3:36), samoin sellaista käsitystä että VT:n Jumala on vihainen ja UT:n Jumalan on rakastava. Päinvastoin, ristillä sekä Jumalan viha että rakkaus tulevat parhaiten näkyviin (Room. 3:21-26).
Viimeisenä Carson keskustelee mielenkiintoisesti Jeesuksen sovituksen ulottuvuudesta. Hän erottautuu perinteisestä arminiolais-kalvinistista sanastosta (limited/unlimited atonement) ja puhuu yleisestä (general) ja tietystä (definite) sovituksesta. Hän liittää tähän Jumalan rakkauden 3. ja 4. erilaisuuden. Toisin sanoen, samalla tavalla kuin Jumala rakastaa koko maailmaa ja haluaa sen pelastuvan, Jeesus on kuollut koko maailman puolesta (1. Joh. 2:2). Mutta hänen erityinen rakkautensa valittuja kohtaan on ymmärryksessä Jeesuksen effektiivisesti ja erityisestä kuolemasta seurakunnan ja pelastettujen puolesta (Ef. 2:15-16; Mark. 10:45; Ef. 5:25).
Tässä kohdin hän varoittaa siitä, että kristityillä on taipumus painottaa jotakin näistä Raamatun näyttämistä Jumalan rakkauden muodoista erityisesti ja jättää toiset vähemmälle. Kalvinismin vaara on ”toitottaa” erityisestä rakkaudesta valittuja kohtaan, ja unohtaa tai tuntea ”epämiellyttäväksi” sanoa että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä. Toisaalta, arminiolaisuus ja pelagiolaisuus painottavat Jumalan tarjoamaa rakkautta kaikille, eivätkä voi hyväksyä Jumalan rakkautta valittuihin. Pluralisti puhuu Jumalan rakkaudesta kaikkia kohtaan huolenpidossa ilman Kristusta. Carson haastaa lukijaa katsomaan Jumalan rakkautta koko Raamatun ilmoituksessa ja ymmärtämään sen monimuotoisuuden.
Koska kirja oli lyhyt, se ei pystynyt keskustelemaan monista tärkeistä asioista pitempään ja perusteellisemmin. Carson toki on kykenevä siihen ja sen tähden viittaakin usein toisiin kirjoituksiinsa ja kommentaareihin. Sen johdosta lukija voi kuitenkin oikeutetusti kyseenalaistaa jotkut kohdat liian pinnallisesti käsiteltynä.
Carson on rikas-sanainen, looginen ja selkeä kirjoittaja, jota on helppo seurata. Hänen kirjoituksessaan on samaan aikaan läsnä tutkijan ote ja pastoraalinen näkökulma. Hänen kirjoituksensa haastavat lukijat aina Raamatun Sanan ääreen lukemaan sitä omassa kontekstissaan.
Kirja auttoi minua itseäni näkemään sana-opiskelun vaarat, ja toisaalta Raamatun teologian tärkeyden. Carsonin kategorisointi oli oikeutettu ja auttaa lukijaa ainakin muodostamaan paremman kokonaiskuvan Jumalan rakkauden monimuotoisuudesta ja haastaa taatusti jokaista lukijaa, tosin ehkä eri kohdissa omasta teologisesta perinteestä riippuen. Carson on raamattuteologi, ja sellaisena hänen kirjansa näyttäytyvät, ja niin tämäkin. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Mikko hyvän kirjan esittelystä. Tilasin tämän, luin ja pidin kovasti. Ensimmäinen luku on kuunneltavissa myös opetuksena täältä: http://mediafiles.dts.edu/chapel/mp3/19980105.mp3

T: Antti R.