perjantai 30. huhtikuuta 2010

Kuukauden kirja: Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta

Juntunen, Sammeli,
Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta
(Helsinki: Kirjapaja, 2010), 312 sivua.


Jo otsikosta voi päätellä, että entinen Helsingin teologian tiedekunnan ekumeniikan vs. professori, nykyinen Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra Sammeli Juntunen on kirjoittanut ajankohtaisen ja provosoivan kannanoton evankelis-luterilaisen kirkon teologisesta tilasta. Kirjoittajan keskeinen teesi on, että "evankelis-luterilaisen kirkon tulisi palata Jumalaa etsivään ajatteluun eli teologiaan", ja tämän mahdollistamiseksi sen on uudelleen löydettävä "Raamattu auktoriteettinaan, kirjoitettuna Jumalan sanana" (14). Kirjassaan Juntunen esittää tarkan diagnoosin potilaan eli kirkon nykytilanteesta, erittelee sairauteen johtaneita historiallisia ja teologisia tekijöitä, sekä lopuksi tarjoaa lääkitystä, jota noudattamalla tervehtyminen on mahdollista.

Johdannossa Juntunen esittelee lyhyesti kirjansa perusteemat sekä osoittaa monien esimerkkien kautta, että potilas todellakin kärsii vakavista teologisista oireista. Hänen mukaansa kirkko on jäänyt liiaksi akateemisen teologian vangiksi sen sijaan, että se olisi tehnyt hengellisempää, kirkollista teologiaa. Yksi Juntusen keskeisistä ajatuksista onkin, että eksegeetit ovat ottaneet itselleen samanlaisen auktoriteetin kuin paavilla on katolisessa kirkossa. Monille rakas sola scriptura -periaate on sekin lähinnä "yliopistoissa synnytetty utopia, joka palvelee eksegeettien valtapyrkimyksiä" (258), sillä sekä reformaattorit että myöhemmät protestanttiset teologit tukeutuivat käytännössä myös erilaisiin uskontunnustuksiin ja Raamatun ulkopuoliseen kirkon dogmaan.

Se, miten Suomen nykyiseen tilanteeseen ollaan päädytty, selviää toisesta luvusta, jossa Juntunen käsittelee suomalaisen raamattunäkemyksen ongelmia. Tämän hän tekee esittelemällä Suomen vaikutusvaltaisimman eksegeetin, emeritusprofessori Heikki Räisäsen kirjoituksia ja tulkintoja, sillä suuri osa maassamme tapahtuvasta raamatuntutkimuksesta tapahtuu edelleen Räisäsen asettamien kysymysten ja ratkaisumallien puitteissa. Juntunen nostaa esiin joukon teemoja, joissa kiteytyy räisäsläisen lähestymistavan suurimmat ongelmat. Räisäsen tuotantoon ja ajatuksiin tutustuneelle luku ei tarjoa mitään yllätyksiä, mutta on sinällään hyvä johdanto Suomen eksegeettisen kentän valtavirran ongelmalliseen tilanteeseen.

Kolmannessa luvussa Juntunen lähtee hakemaan teologis-hermeneuttista apua anglo-amerikkalaisesta raamattukeskustelusta. Toisin kuin Suomessa, kenttä ei ole jakautunut liberaaleihin ja konservatiivis-fundamentalisteihin, vaan sieltä löytyy "ammattiteologien ryhmiä, jotka ovat kiinnostuneita nimenomaan kirkollisesti ja hengellisesti relevantin, mutta silti akateemisesti uskottavan raamatuntulkinnan luomisesta" (118). Näiden piirien keskusteluista löytyy aineksia, joiden avulla kirkon vanhentunut tapa ymmärtää Raamatun auktoriteetti voidaan uudistaa.

Tässä luvussa esitellään lähinnä puheaktiteoriaa, joka mahdollistaa paluun kirjoittajan antamaan merkitykseen, toisin kuin muodikas postmoderni dekonstuktio tai reader response -lähestymistapa. Puheaktiteoria on hyödyllinen myös siksi, että siihen liittyvää kaksoistoimijadiskurssin ajatusta voidaan käyttää selittämään se, miksi Raamattu voi olla Jumalan sanaa ilman, että sen tarvitsee olla ehdottomasti erehtymätön kaikilta osiltaan.

Puheaktiteoria ei kuitenkaan yksin riitä, vaan sitä on täydennettävä hermeneuttisilla teorioilla, jotka ottavat vakavasti Raamatun tekstn maailman. Yksi tällainen on Childsin salonkikelpoistama Raamatun kanoninen lukutapa, jota käsitellään luvussa neljä. Vastoin yleistä ajattelua, Juntunen näkee kaanonin synnyn Jumalan johdatuksen tuloksena eikä kirkon valtapoliittisena päätöksenä. Näin kaanonin luomassa kontekstissa on mahdollista, että Jumalan sanana tietyt tekstit merkitsevät enemmän kuin ne merkitsivät niiden alkuperäisessä historiallisessa kontekstissaan. Juntunen myös lainaa Vanhoozeria, jonka mukaan Raamatussa esiintyvä moniäänisyys ei ole kakofoniaa vaan polyfoniaa, jossa kokonaisuuden eri osat yhdessä muodostavat halutun vaikutelman.

Viidennessä luvussa siirrytään narratiivisen Raamatun tulkinnan käsittelyy. Narratiivisen tulkinnan perusajatuksena on se, että Raamattu sisältää koko kaanonin läpi kulkevan juonen - "Raamatun kertomuksen" - josta myös teologian tulisi nousta. Raamatun merkitys ei siis ole "tekstin takana" eli niissä tapahtumissa, joihin teksti viittaa, eikä myöskään "tekstin edessä", eli lukijan omissa fiiliksissä Raamatun tekstin äärellä, vaan se löytyy tekstistä itsestään. Ongelmana narratiivisessa lähestysmistavassa on kuitenkin mm. se, että Raamatun kertomusten suhde historiaan vaihtelee. Juntusen mukaan kaikki Raamatussa mainitut tapahtumat eivät suinkaan ole faktisia, vaan erityisesti VT:n lukemisessa tulee huomioida myöskin tieteelliset realiteetit. Epä-älyllisen fundamentalismin (jota mm. Tapio Puolimatka näyttäisi edustavan) vaihtoehtona ei kuitenkaan ole se, että hylätään kerralla kaikki, vaan Raamatun narraatio tulee ymmärtää "riittävän tarkkana" ja "riittävän historiallisena".

Luvussa kuusi Juntunen käsittelee sitä, kuinka Raamattua tulisi lukea oikein Jumalan sanana. Hän vetoaa 200-luvulla eläneen Irenaeuksen ajatukseen, jonka mukaan oikeaoppisuuteen tarvitaan Raamatun kaanon, uskon sääntö (uskontunnustus ja muu kirkon dogma) ja piispojen seuranto. Sama malli tulisi ottaa käyttöön tänäkin päivänä luterilaisessa kirkossa (jolloin uskon sääntö on yhtä kuin luterilainen dogma ja piispan virka nähdään apostolisena opetusvirkana). Muuten on vaarana se, että kirkon "uskosta tehdään sellaista, että mahdollisimman suuri osa kansalaisista pystytytään jatkossakin pitämään kirkollisveron maksajina" (275).

Viimeisessä luvussa hahmotellaan lyhyesti sitä, kuinka Raamatun varsinainen merkitys on kolmiyhteisessä Jumalassa. Tämä trinitaarinen pohdinta kiteytyy puheaktiteorian termein niin, että Pyhä Henki on se "jumalallinen perlokuutio... jonka Jumala haluaa saada kuulijoissa aikaan puhuessaan lokuutionsa Raamatussa, jonka illokuutiona on Jeesus" (296). Sokerina luterilaista raamattuteologiaa käsittelevän kirjan pohjalla on paavi Benedictus XVI, jonka lainaamiseen kirja päättyy.

Lopussa on 12 sivun kirjallisuusluettelo, mutta ei erillisiä hakemistoja. Toisaalta alun sisällysluettelo on hyvin yksityiskohtainen, joten kaipaamansa kohdan löytää useimmiten helposti. Lukijaa helpottaa myös alaviitteiden (340 kpl) käyttö. Toisaalta oikolukijan siivilästä on päässyt keskimääräistä enemmän typoja ja muita vastaavia läpi. Suurin osa on harmittomia (esim. Jeremian kirjuri "Baarak", 167), mutta osa voi hämätä satunnaisempaa teologisille maaperälle eksynyttä matkailijaa (esim. "Jeesus Siirak" on muutamaa sivua myöhemmin "Ben Sira", 186, 190).


Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta on teos, joka sisältää paljon asiaa yksissä kansissa. Kirja on informatiivinen, provosoiva ja ajoittain jopa viihdyttävä, sillä Juntunen käyttää taitavasti sanan säiläänsä. Toki se, miten kirjassa esitettyyn diagnoosiin ja ratkaisuksi tarjottuun lääkitykseen suhtautuu, riippunee pitkälti lukijan omasta kirkollis-teologisesta sijainnista. Esimerkiksi kirkkoon kuulumaton, anglo-amerikkalaisessa kontekstissa koulutettu ja suomalaisen teologisen pallokentän peliin tuskastunut eksegeetti näkee kirjassa paljon hyvää. Erityisesti luvut 2-5 sisältävät runsaasti näkökulmia ja ajatuksia, joihin on jo pitkään toivonut Suomessa törmäävänsä.

Toisaalta saman eksegeetin tekee mieli protestoida, että kaikki raamatuntulkinta ei ole samanlaista kuin se, mihin Juntunen on Suomessa tottunut (kuten hän itsekin kansainvälistä keskustelua lainatessaan tiedostaa). Mikäli näin on, niin silloin myös kirjoittajan määräämä lääkitys asettuu kyseenalaiseksi. Jos A:n (suomalainen eksegetiikka) etäisyys B:stä (kirkon tapa lukea Raamattua) vaikuttaa haitallisesti B:hen, niin on muitakin ratkaisuja kuin niiden välisen napanuoran katkaiseminen tai katolisen mallin omaksuminen. On esimerkiksi mahdollista, että sekä A että B lähestyvät tulkinnoissaan Raamattua, jolloin niiden välinen etäisyys samalla pienenee (näin maailmalla monessa kirkkokunnassa). Eksegetiikka ei ole etukäteen tuomittu tiettyihin johtopäätöksiin tai lopputuloksiin, vaan ne riippuvat oleellisesti myös tutkija(yhteisö)n esivalinnoista.

Kirjassa pisti silmään myös mielenkiintoinen tasapainoilu uskon ja tieteen tekemisen välillä. Välillä omia näkemyksiä perustellaan akateemisen pelikentän kriittisillä argumenteilla, mutta välillä turvaudutaan häpeilemättömään fideismiin. Tähän tiettyjen kriitikkojen on epäilemättä helppo tarttua raamattuteologisen dialogin jatkuessa. Samoin tuntuu ajoittain oudolta, että kirjoittaja yrittää monin eri tavoin osoittaa, kuinka Raamattu on Jumalan sanaa, mutta samalla annetaan ehkä tarpeettomastikin siimaa niille, jotka tämän haluavat kiistää. Kaikkien mielestä esimerkiksi VT:n tapahtumien faktisuus ei voi olla viimeisimmistä arkeologisista löydöistä tai kunakin hetkenä vallitsevasta tieteellisestä konsensuksesta kiinni.

Edellä esitetyistä perspektiivieroista huolimatta kirja on tervetullut puheenvuoro, jonka soisi näyttelevän merkittävää osaa kansankirkkomme raamattukeskustelussa seuraavan parin vuosikymmenen aikana. Vaikka teoksesta saavat epäilemättä eniten irti teologit, avaa se näköaloja myös muille maamme teologisesta kentästä ja kirkon raamatuntulkinnasta kiinnostuneille tahoille. Ehkä kaikkein suositeltavinta lukemista kirja on kuitenkin uusille teologian opiskelijoille, joiden myötä suomalainen teologia toivottavasti ajallansa ottaa paremman kurssin.

12 kommenttia:

Julle kirjoitti...

No, koska tiukasti asiaan liittyvää ei ala tippua, niin heitän vähän asian viereen...

Todetttiin "Toisaalta saman eksegeetin tekee mieli protestoida, että kaikki raamatuntulkinta ei ole samanlaista kuin se, mihin Juntunen on Suomessa tottunut (kuten hän itsekin kansainvälistä keskustelua lainatessaan tiedostaa)"

Kurssilla "current trends of international theology" jouduimme aikoinaan määrittelemään ja perustelemaan mielestämme hyödyllisimmät ja vaarallisimmat teologiset suuntaukset suomalaisessa kontekstissä.

Itse ajattelin tuolloin suomalaista kristillistä yhteisöä hyödyttävän mikstuuran löytyvän neo-ortodoksisuuden (esim. Kierkegaard, Barth), narratiiviteologian (kuulijoiden ymmärtämää) sävyttämästä, mutta etenkin toivon teologiaa (Moltmann, Pannenberg) hyödyntävästä kokonaisuudesta.

Neo-ortodoksisuus painottaa esimerkiksi Jumalan henkilökohtaista kohtaamista ja kristuskeskeisyyttä. Narratiiviteologia tekee Raamatusta tehokkaan työkalun teologian esittämiseen tavallisille kuulijoille. Toivon teologia puolestaan antaa kaiken taustalle tärkeän ideologian. Ideologiaa seuraa näky, jota ilman seurakunnasta tulee harrastustoimintojen ja kahvin tarjoaja jäsenille.

Toivon teologian periaatteiden mukaisesti Jumala hallitsee preesensissä, mutta paljastaa vasta tulevaisuudessa koko voimansa. Nykypäivän toivo on tämä Jumalan hallinta. Toivo ja usko hallintaan perustuu menneeseen sekä historian todistukseen että ristin muodossa.

Tätä toivoa/totuutta kannattaisi saarnata kaikkialla arkailematta ja ilman häpeää.

Mikstuurasta löytyisi niin filosofiaa, ymmärrettävyyttä kuin ideologiaa, eikä se edes olisi kiinnostunut painimaan yliopistohumanismin ja -teologian teoria-sarjoissa :)

Jake kirjoitti...

Hyvä mikstuura Julle.
Pannenbergistä tekee varteenotettavan ottelijan se, että hän ottaa tosiaan myös historian tutkimuksen tosissaan, vaikka tunnustaakin, että lopullinen totuus paljastuu vasta tulevaisuudessa. Tämä asenne varjelee meitä heittäytymästä täysin Kierkegaardilais-Barthilaiseen (tai karismaattiseen) subjektivismiin.

Mitkäs olis ne vaarallisimmat suuntaukset?

Julle kirjoitti...

Aika marginaalisia suomalaisessa kentässä... Esimerkiksi prosessiteologia, joka jättää Jumalankin odottaen ihmettelemään alkuunpanemansa prosessin lopputulosta :)

Yleisesti ottaen tällaiset filosofiset teologiat, jotka pistävät välillä miettimään, ovatko edustajat koskaan avanneet Raamattua, vaikka käyttävät tuttuja termejä. Samoin tietyt ideologiset teologiat, usein erilaisiin vapautumisiin liittyvät (esimerkiksi feministiteologia, vapautuksen teologiakin). Molemmissa tulee se fiilis, että Raamattu palvelee valikoiden tai muunnettuna omia päämääriä ja tarkoituksia.

Hmmm... mitkähän ne oikeat, pyyteettömät päämäärät sitten olivatkaan - Jumalan ja hänen tahtonsa oman ilmoituksensa mukainen tunteminen, opetus, kasvatus, nuhde ja opetuslapseus?

Anonyymi kirjoitti...

Julle oli rohkea vetäessään asian käsittelyn hieman sivuraiteille, mutta teki sen ihan kivalla tavalla. Muutamista väitteistä innostuneena pohdin hiukan teemaa.

Julle:

Mietiskelin mikstuuraasi ja uskon sillä olevan parantavaa tehoa. Erityisesti Moltmannin eskatologisella teodikealla saattaa olla piristäviä vaikutuksia. Toisaalta mainitsit myös vapautuksen teologian, jonka filosofisiin tai ideologisiin lähtökohtiin et juuri uskonut. Tekstistäsi ymmärsin, että käsityksesi mukaan edellä mainitun kaltainen ideologinen orientoituneisuus sumentaa raamatunlukukyvyn ja ”oikean opin” omaksumisen. Ehkä olet oikeassa. Lienenkö tulkinnut harhaisesti, kun löysin viitteitä ideologisesta raamatunlukutavasta myös tekstistäsi puhuessasi toivon teologian filosofisista näköaloista? Eikä siinä mitään. Luulen, ettei kenenkään lukutapa ole vaikutuksista vapaa. Kiinnitin siihen huomiota ihan vain siksi, että mielestäni esim. vapautuksen teologia ei täysin ole myrkkyä sielulle. Ajattelen, että kristittyinä meillä on jopa jonkinlainen velvollisuus esittää yhteiskuntakritiikkiä. Tasapainoa näissä asioissa on tietysti hyvä miettiä, jottei yllättäviä ja turhia sivuvaikutuksia synny.

Olipa jännittävää muuten lukea Richard Bauckhamin lyhyt artikkeli Moltmannin teologiasta. Bauckham kiinnitti katsauksessa huomiota Moltmannin kirjoituksiin kokonaisuudessaan ja luonnehti niiden tähtäävän kristilliseen käytäntöön - joka on vahvasti poliittispainotteista. Mielenkiintoista. Eikö? Moltmann on nimittäin ollut keskeisesti muovaamassa vapautuksen teologian lähtökohtia. Hän on tuonut vahvasti oman näkemyksensä esille Kirkkojen maailmanneuvoston konferenssissa (1996, Geneve) aiheesta ”Kristityt aikamme teknisten ja sosiaalisten vallankumousten keskellä”. Samuel Escobarin katsauksen mukaan konferenssin keskeiseksi ajatukseksi muotoutui epäoikeudenmukaisten yhteiskunnallisten rakenteiden ja sorron tuomitseminen ihmisarvoa alentavina ja Jumalan tahdon vastaisina. Siellä myös nähtiin Jumalan toiminnan historiassa kohdentuvan elämän ”inhimillistämiseen ja inhimillisenä pysyttämiseen”. Konferenssissa hyväksyttiin myös näkemys, jonka mukaan vallankumous saattoi toimia tällaisena elämää inhimillistävänä välikappaleena. Aika huikea veto Moltmannilta?

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, koska itseäni kiinnostaa rahtusen verran vapautuksen teologia. Julle päätyi esittämään loppukappaleessaan suuntaviivoja ja saman aion tehdä minäkin. Olen jo jonkin aikaa pyrkinyt reflektoimaan Jeesuksen sanoja ”Μακάριοι οἱ πτωχοί, ὅτι ὑμετέρα ἐστὶν ἡ βασιλεία τοῦ θεοῦ”. Mielestäni lausumassa (vieläpä usein autenttiseksi todetussa) on käsittämättömästi sisältöä. Se ehkä jollain tavalla saattaisi rehevöittää köyhyys-keskustelua. Kun vielä tajuaisi miten. :)

Ken haluaapi tarkistaa, artikkelit löytyvät helposti Modernin teologian ensyklopediasta

Jenni

DrMark kirjoitti...

Enpä malta olla mainostamatta Jennille (ja muillekin) helppolukuista mutta mielenkiintoista kirjaa The Irresistible Revolution. Toinen potentiaalisesti kiinnostava kirja on opiskelutoverini Poul Guttesenin Leaning Into the Future. Teos perustuu hänen väikkäriinsä, jonka hän kirjoitti Ilmestyskirjasta Moltmannin valossa ja Bauckhamin ohjaamana :-)

Julle kirjoitti...

Eihän se vapautus myrkkyä ole...

Ideologisuudella viittasin pääasiassa siihen ajatuskehykseen, mikä tulkintojen/käsitysten taustalta löytyy. Nykyisin on paineita "maailman" trendien kanssa samansuuntaisesti mukauttaa Raamattu "vähemmistöjen" ja "ympäristön" oikeuksien oppikirjaksi - aiemmin painotus oli ehkäpä enemmän "suurvaltapolitiikan" oppikirjana. Köyhyydessä ja sorrossa on helppo tulkita Raamattu/Jeesus eliitin ja rikkaiden tuomitsijaksi.

Olen kiteyttänyt/kärjistänyt joitain ajatuksia esim. hyvältä kuulostavasta vapautuksen teologiasta juttuihin, jotka löytyvät linkistä : http://juhapartanen.net/index.php?sivu=vapaavangit

Vapautuksen teologia syrjäyttää perinteisen raamatuntulkintaperiaatteen, jossa tekstiä tarkastellaan kirjoitushetken kontekstissa. Sen periaatteiden mukaan tekstiä on tulkittava sen nykyisessä kontekstissa, meidän tilanteessamme. Vapautuksen teologiassa kristityn tärkein tehtävä on toteuttaa vapaus, johon ”Kristus on meidät vapauttanut.”

Vapautuksen teologian pääteoksena pidetään Norman Gottwaldin teosta The Tribes of Yahweh (1979), joka on saanut runsaasti vaikutteita marxilaisuudesta.

Vapautuksen teologit tulkitsevat Jeesuksen jyrkät sanat maallisia hallitsijoita kohtaan kirjaimellisesti. Jeesuksen oma ohjelmajulistus (Luuk. 4:16-19) tulkitaan yhteiskunnalliseksi vapautukseksi, ei hengelliseksi synneistä vapauttamiseksi, kuten yleensä. Kristityn, joka ei itse kärsi, tulee auttaa kärsiviä ja ryhtyä toimiin sorrettujen puolesta.

"Skandinaavinen" alkuperäisestä radikaalisuudesta vesitetty vapautuksen teologia on lähinnä kaikkien suvaitsemaa ja hyväksymää kristillistä humanismia ;)

Anonyymi kirjoitti...

Pyrin kiinnittämään kirjoituksessani huomiota juuri niihin ideologisiin lähtökohtiin, jotka vaikuttavat tapaamme lukea Raamattua. Mielestäni esimerkki Moltmann toimii havainnollistavasti usealla eri tasolla.

Perinteinen tulkinta ei liene aina erityisen selvä käsite. Aatehistoria kartoittanee tätä seikkaa yleensä laajemmin.

Kurkistin linkittämääsi kirjoitusta. Se oli taitavasti rakennettu. Pidin loppuhaasteesta. Aina asiat eivät ole joko - tai, vaan usein nimenomaan sekä - että.

Tälle vapautuksen teologia -keskustelulle olisi varmaan tilausta enemmänkin IK:ssa: Lähetyslinjalla, Jatkokursseilla sekä Mth:n raamattu- ja lähetysteologiassa.

Jatkan Jeesuksen sanojen reflektointia.

Kiitos Jullelle keskustelusta ja Dr Markille metkoista kirjavinkeistä.

Jenni

Lars Leevi kirjoitti...

Jenni, pannaan tilaukseen yksi Jeesuksen sanojen ”Μακάριοι οἱ πτωχοί, ὅτι ὑμετέρα ἐστὶν ἡ βασιλεία τοῦ θεοῦ” reflektio kylttiin maalattuna torstain Israel-marssia varten.

T: gazalaiset

Anonyymi kirjoitti...

Miksiköhän jengi ei saannut minkaanlaista keskustelua aikaiseksi Juntusen kirjasta? Mistä se kertoo?

DrMark kirjoitti...

Siitä, että Safarin vetäjät ovat pääsääntöisesti liian kiireisiä muissa puuhissa ja muut matkalaiset (joita on kylläkin ihan kiitettävästi) eivät viitsi/uskalla/osaa sanoa mitään tästä aiheesta?

Lars Leevi kirjoitti...

ja siitä, että raamattunäkemyksestä ollaan väännetty jo pitkät pätkät täällä. mutta joku hedelmällinen keskustelu olisi tervetullut jälleen.

toi jaken kysymys tosta muunmuassa Dunn-Hurtado akselilla käydystä keskustelusta "palvoiko ensimmäiset kristityt Jeesusta" jutusta ois kiva saada keskustelua. on jännä, miten jahvetekstien sovelluksissakin Jeesukseen Paavali aina jättää kuitenkin Jumalalle suurimman transsendentin. olen pohtinut, että samalla kun pakanoille oli helppoa palvoa Jeesusta Jumalana, Paavali pyrki teologiassaan olemaan myös sensitiivinen juutalaisia lukijoita kohtaan. ehkäpä hän siksi pyrki usein turvaamaan Jeesusta Jumalaan samaistavissa teksteissä monoteismin säilymisen ollen teologiassaankin "juutalaisille juutalainen".

DrMark kirjoitti...

Kannattaa lukea myös Kari Latvuksen arvio Juntusen kirjasta.