perjantai 16. lokakuuta 2009

Punahilkka ja Jeesus

Folkloren ja satujen tutkija Jamie Tehrani Durhamin yliopistosta on löytänyt maailmalta Punahilkka-sadusta 34 päähaaraa ja ainakin 72 niiden muunnelmaa. Eniten päähaaroja on Euroopassa, mutta satua löytyy myös Afrikasta ja Itä-Aasiasta saakka. Tehranin mukaan sadun juonikuvion voi rakentaa evoluutiopuuksi. Päämuunnelma on yksi haara, "laji". Lajista on erkaantunut uusia alalajeja, kun juonikuvioon on tullut "mutaatio", tarinan pieni muutos. Mutaatioita ovat mm. Miten Punahilkka kohtaa ison pahan suden? Ketä kaikkia susi syö? Pelastuuko Punahilkka lopuksi ja kenen toimesta? Tämä HS:n joku aikaa sitten uutisoima artikkeli toi luonnollisesti mieleen Jeesus-tutkimuksen. Samoihin aikoihin luin James Dunnin Jesus Remembered -teosta, jossa itseäni vakuutti erityisesti hänen oraalitradition painotuksensa. Dunnin mukaan monet traditiovaihtelut, joihin ollaan usein nähty syynä esimerkiksi Luukkaassa ja Matteuksessa radikaali redaktio Markuksen tekstistä tai vaikkapa proto-Q tms. erilainen kirjallinen lähde, ovat paljon paremmin selitettävissä oraalitraditiolla. Dunn nojaa huomattavasti Kenneth Baileyn traditionvälitysmalliin, jossa erityisen keskeistä on se, että mitä enemmän tietty kertomus liittyy yhteisön identiteettiin, sitä tiukemmin tarinan piirteet pysyvät samanlaisina. Yhteisön identiteettiä määrittävissä kertomuksissakin voi syntyä vaihtelua sivuseikoissa, mutta pääasiat tuppaavat pysymään oraalitraditiossa samoina. Baileyn teoria on jonkinlainen välimuoto Bultmannin "kaikki on kertoo mitä haluaa Jeesuksesta ja muut uskoo" -ajattelusta ja toisaalta Birger Gerhardssonin rabbiinisen tiukasta traditionvälitysmallista. Punahilkka ei välttämättä anna uutta tietoa Jeesus-tradition välityksestä, mutta kiinnitin artikkelissa huomiota sadun eteenpäinkertomisessa tapahtuvaan pysyvyyden ja vaihtelevuuden suhteeseen. Pysyvyydestä ja vaihtelusta/muuntelusta Jeesus-traditioiden arvioinnissakin on pitkälti kyse. Muutama asia tuli artikkelia pohtiessa mieleeni. Tehranin mukaan ensimmäinen Punahilkka-sadun on kertonut Aispos 600-luvulla eKr. On uskomatonta, että satu, jonka ei luulisi merkitsevän kellekkään mitään uskonnollisen identiteetin kannalta, voi jossain määrin säilyä tunnistettavassa muodossa maan ääreltä toiselle kaksi ja puoli vuosituhatta. Tässä tietysti herää myös epäilys, josko Tehranin on tehnyt mieli nähdä kyseinen satu sielläkin, missä se ei olisikaan enää ollut sama, niinkuin Jeesus-tutkimuksessakin on käynyt hellenististen vertailukohtien kanssa (theios aneer tms.). Punahilkan näkökulmasta traditiomutaatioita tapahtuu aika hitaasti. Tehrani saattaisi ajatella, että alle 40 vuodessa ryhmien identiteettiä voimakkaasti määrittävien Jeesus-juttujen kertominen oraalisessa kulttuurissa ei juuri kerkiä levitä käsiin, ja jutut säilyvät todella samanlaisina. Voidaan kuitenkin ajatella - hieman Baileyn vastaisesti - että siinä missä kellään ei ole tarvetta muuttaa punahilkkajuttua juuri siksi, ettei se kosketa yksilön identiteettiä, Jeesus-jutut muokattiin helposti (Tuomaan evankeliumin tavoin) oman näköiseksi, puolustamaan omaa uskonnollista näkemystä. Punahilkka-tarinan suden korvaa Japanissa, Koreoissa ja Burmassa usein tiikeri. Samoin Luukas esittää monet asiat Jeesus-traditiossa varsin kreikkalaisten mallien mukaisesti (vaikkapa katon "tiilet" Lk. 5.19/Mk. 2.4 tai Jeesuksen oikeudenkäynnin kulku Lk. 23.1-25). Punahilkkojen tarinoiden opetukset liittyvät myös usein kulttuurien tarpeisiin. Samanlaisesta tendenssistä Jeesus-traditiossa parhaana esimerkkinä lienee Jeesuksen ja fariseusten debaatti käsien pesemisestä Mt. 15.1-20/Mk. 7.1-23. Jeesuksen opetuksen Matteus tulkitsee juutalaispainotteiselle yleisölleen fariseusten puhtaussäädöksiä kritisoivassa mielessä, kun Markus pakanapainotteiselle yleisölleen tulkitsee Jeesuksen julistaneen kaikki ruoat puhtaiksi kertaheitolla. Kenties kumpaakin tulkintaa voidaan pitää oikeutettuina. Tarinan opetushan on enemmän tulkinnanvarainen kuin tarina itsessään. Keskeinen punahilkan opetus on, ettei pienten tyttöjen kannata puhua vieraille sedille tai lähteä heidän mukaansa. Minä kyllä tiedän kyseessä olevan sadun, mutta en ole tiennyt tällaisesta opetuksesta. Kenties turvallisessa Suomessa sitä ei ole ollut niin tärkeä painottaa (vai onko jollekkin painotettu??). Jeesus-traditioiden kasvu ei jämähtänyt evankeliumeihin. Risto Uro hypotesoi parhaillaan, että Tuomaksen ja synoptikkojen välillä kerkesi olemaan elävä oraalinen vaihe. Keskiajan taidetta katsomalla voimme nähdä kertomusten "juonipuiden" uusia haaroja. Hyvää tarkoittavat nykyuskovat lainaavat jotain sanontaa tai kertomusta ihan päin seiniä uudelleen ja uudelleen kun kukaan ei vaivaudu lukemaan sitä Raamatusta.

3 kommenttia:

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Lamauttavaa, että näin hyvä kirjoitus elää täällä ilman kommentin kommenttia yleisteologisten keskustelujen kerätessä näkökulmia metrikaupalla.

Olen tässä yrittänyt työstää erilaisten muotokriittisten kategorioiden elämää suullisessa tradition välityksessä. Punahilkka-analogia voisi päteä ehkä parhaiten Jeesuksen vertauksiin, joissa on opettavan pointin sisältämä narratio. Tuhlaajapoika-vertaus sisältää samankaltaista reseptiopotentiaalia eli ainesta moninaiselle tulkintapotentiaalille. (Eksegeettisenä lähtökohtana suosittelen Vesa Ollilaisen erinomaista väitöskirjaa Jesus and the Parable of the Prodigal Son. 2008. Åbo Akademi)

Jonkinlaisena erona on tietysti alkuperäisen kerronnan ja kirjallisen muodon luomisen välinen lyhyehkö ajanjakso. Välissä saattoi olla esim. vain yksi kertojayksikkö, jos Luukas kuuli vaikkapa nyt tuhlaajapoikavertauksen joltakin, joka oli kuullut sen Jeesukselta.

Lars Leevi kirjoitti...

Itse kun tulin siihen tulokseen että tämä oli tekstini oli aika syvältä repäisty heti sen kirjoittamisen jälkeen. Folkloristiikkahan tuomitaan nykyisin vääränä bultmannilaisena vertailukohteena Jeesus-traditioille.

Kenties kuitenkin juuri tuo järkevä vertailukohta on löydettävissä punahilkan ja paraabelien välillä, että molemmissa tapauksissa kertomus tarvitsee opetuksen, joka on sen yleisölle tärkeä. Eikös juuri vitsien kuten vertaustenkin kertomisen pointti ollut siinä, ettei sitä latistettu selittämällä jutun juju heti perään? Usein evnakelista näyttää selittävän Jeesuksen vertauksen, kuten mahdollisesti esim. Luuk. 15:1-7 vertaus 99+1 lampaasta, jossa Luukas lisää selitykseksi jakeen 7.

Mielenkiintoista minusta oli toki myös se, että jokin typerä tarina voi levitä säilyä niin pitkän ajan ja levitä niin laajasti. Kenties sen selittää joku freudilainen ihmisten synnynnäinen susiahdistus.

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

En nyt tiedä päätyykö tämä mihinkään järkevään, mutta tuli tuosta oraalitraditiosta ja sen muuttumisesta mieleen rikkinäinen puhelin ja se, miten hyvin se havainnollistui kun olimme vaimon kanssa 10 vuotta sitten pariviestinnän kurssilla.

Ensin toinen kertoi jostain todellisesta ongelmasta kotiympäristössä ja sitten toinen lyhyesti referoi sen. Oli todella mielenkiintoista, että vaikka kumpikin meistä kertoi ongelmasta neutraalissa muodossa ja sävyssä vailla mitään syyllistävää(vieressä kurssiohjaaja havainnoimassa), molempien referaatit sisälsivät puolustuslähtökohtaisen avauksen "tuo väitti että minä olen...".

Eli kuulijan esiymmärrys on todella hallitseva tekijä sille, minkälaisena viesti välittyy eteenpäin. Elokuva Life of Brian on aivan loistava kun siinä kuvataan, että jos halutaan uskoa joku messiaaksi niin sitä on aika vaikea estellä.