Suomen Helluntaikirkon uskon pääkohdissa todetaan hyvin selvästi, että helluntailaiset eivät laita toivoaan ”taivaaseen pääsemiseen”, vaan uuteen luomakuntaan. Helluntaikirkon sivuilla todetaan aiheeseen liittyen mm. näin: ”Suomen helluntailiike on perinteisesti edustanut uskoa konkreettiseen uuteen taivaaseen ja maahan, jossa vanhurskaat saavat ikuisen osan ylösnousemusruumiissa” ja ”Elämä uudessa taivaassa ja maassa on oleva täynnä iloa ja merkitsee vapautta kaikesta synnistä, kärsimyksestä, sairaudesta ja surusta.”
Olen kuitenkin jo pidemmän aikaa pohtinut syytä siihen, että miksi tämä virallinen oppi ei juurikaan näy konkreettisesti käytännön tason seurakuntaelämässä. On toki niin, että olen istunut ensimmäiset vuosikymmeneni Baptistiseurakuntien kokouksissa, mutta luulen, että kokemusta on tullut jo melko paljon myös Helluntailiikkeen kokouksista, enkä ole oikeastaan huomannut näiden välillä juurikaan eroavuuksia. Olen vuosien aikana tehnyt sen huomion, että oikeastaan juuri kukaan ei koskaan painota uskovien tulevaisuutta kuvatessa ”uutta taivasta ja uutta maata” tai ”ruumiin ylösnousemusta”. Sen sijaan puheissa vilahtelee toivo ”taivaaseen menemisestä”, ”kerran taivaassa” ja ”sielun pelastumisesta”. Se, mistä tämä opin ja käytännön elämän radikaali eroavuus johtuu, on tietenkin hyvä ja oikeutettu kysymys, ja sitä voi jokainen miettiä itsekseen.