Kirja-arvio: Beyond New Testament Theology

Räisänen, Heikki,
Beyond New Testament Theology: A Story and a Programme, 2nd ed.
(London: SCM, 2000), 288 sivua.

Professori Heikki Räisänen tarttuu eksegetiikan ja teologian rajapintaan ajatuksia herättäneellä teoksellaan Beyond New Testament Theology. Kirja tarjoaa varsin laajan joskin ehkä tilan puutteen vuoksi hiukan pinnallisen katsauksen erilaisiin pyrkimyksiin niputtaa Uuden testamentin teologia yksiin kansiin, tai joissakin tapauksissa useampiin kansiin. Esiteltyään ja arvioituaan kriittisesti kaikkiaan 62 tutkijan esityksiä Räisänen esittää oman ohjelmansa aiheesta. Kommentoin tässä yhteydessä erityisesti niitä eksegeettisiä ”aksioomia”, joille Räisänen kritiikkinsä ja ohjelmansa rakentaa.

Eksegeettiset aksioomat

Jatkuvana teemana ja argumentaatiopohjana muiden esitysten kritiikissä on Uuden testamentin kirjojen Räisäsen mukaan edustama teologinen diversiteetti. Räisäsen rekonstruktiossa Matteus ja Paavali ovat yhteen sovittamattoman kaukana toisistaan kuten Johannes ja Synoptikot tai Paavali ja (pseudo)Jaakob. Kristillisyys edusti siis jo ensimmäisellä vuosisadalla yhteen sovittamatonta monimuotoisuutta. Tutkijat saavat kritiikin ruoskaa aina, jos he eivät ole Räisäsen näkemystä mukaillen ”ottaneet diversiteettiä huomioon”. Henkilökohtaisesti tieni erosi Räisäsestä näissä eksegeettisissä tai historiallisissa kysymyksissä. Matteuksen ja Paavalin dikotomisoiminen ei tunnu vakuuttavalta. Omalta osaltani perehdyin aiheeseen pari vuotta sitten ja päädyin hyvin erilaiseen johtopäätökseen arvioidessani David Sim –nimisen tutkijan argumentteja juuri Matteus-Paavali dikotomian puolesta. Jotenkin Räisänen tuntuu kovin hanakalta tarttumaan ristiriitaisuuksiin ja rakentamaan niistä nopeasti diversiteettikatedraaleja. Sama näkyy hänen taannoisesta Journal for the Study of the New Testament julkaisuun kirjoittamasta artikkelista, jossa hän näki Jeesuksen (suuhun laitetut redaktiiviset) sanat ”ei mikään, mikä ihmisen ulkopuolelta menee hänen sisäänsä, voi häntä saastuttaa, vaan mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen”. (“Jesus and the food laws : reflections on Mark 7:15” JSNT Vol. 16, 79–100) Hän ei jätä, toisin kuin monet muut tutkijat, tilaa antiteettisen parallelismin hyperbolamaiselle tulkinnalle, vaan singahtaa suoraan päätelmään, jonka mukaan Markuksen Jeesus kumoaa kaikki ruokalait kerta heitolla.

Onko Räisäsenkin lähestymistapa jossakin mielessä anakronistinen? Bruce Malina (”Normative Dissonance and Christian Origins”, Semeia Vol. 35, 35–59.) nostaa esille suuren joukon sisäisiä ristiriitaisuuksia ja jännitteitä Matteuksen evankeliumista. Tulisiko tästä päätellä, että Matteuksella (tai hänen yhteisöllään, jos tätä sitkeää yhteisöhypoteesia halutaan vaalia) ei ollut teologiaa? Lähtökohta koko Räisäsen projektille kuitenkin on, että kysymys Uuden testamentin teologiasta on mielekäs, mikä edellyttää, että yksittäisellä kirjoittajalla pitää olla teologiaksi nimettävä ajatusrakennelma. Paradoksaalisuus, sisäinen jännitteisyys jne. näyttävät kuuluneen varhaiskristillisten teologien ajatusjärjestelmiin. Herääkin kysymys, ovatko nämä eri kirjojen väliset jännitteet välttämättä suurempia kuin esimerkiksi Markuksen evankeliumin tai Matteuksen evankeliumin sisäiset jännitteet.

Mainittakoon, että koin taannoin James Dunnin kirjaa Unity and Diversity in the New Testament päntätessäni hänen perustelunsa monesti kaukaa haetuiksi ja hatariksi. Kyseinen kirja on vakavasti otettavan Ut:n tutkimuksen (johon Räisäsen tukevasti sijoitan toisin kuin esimerkiksi Burton Mackin ja vastaavat hippaheikit) diversiteettiajattelun Magna Charta. Hiukan ihmettelen, että Räisänen tarttuu Dunnin titteliin ”conservative evangelical”, joka on suurin piirtein yhtä kuvaavaa kuin kutsua Tarja Halosta stalinistiksi – punaista huivissa molemmilla. Räisänen (s. 100) kirjoittaa: ”What makes Dunn’s book particularly interesting is its place in the present field of exegetical study. The author comes from a 'conservative evangelical' background.” Nootissa Räisänen viittaa I. H. Marshallin toimittamaan teokseen 1977, joka sekin on ”konservatiivievankelikaalien” teos. Jos I. H. Marshall, Graham Stanton, James Dunn, David Catchpole (kirjan kontribuuttoreita) ovat konservatiivievankelikaaleja niin keitä ovat ei-konservatiivievankelikaalit? Ilmeisesti Räisäsen ”asemointi” on peräisin teoksen New Testament Interpretation takakannessa olevasta lainauksesta. Siinä nimittäin lainataan Religious Studies Review:n arvostelua, jossa käytetään ilmaisua ”a team of conservative evangelicals who accept modern critical methods”. Kyseessä ei ole kirjoittajien oma määrittely itsestään ja jotenkin odottaisi Räisäsen olevan paremmin perillä Uuden testamentin tutkimuksen kirjosta. Tällaiset hazardit vievät vähän uskottavuutta kirjasta, joka pyrkii tarjoamaan laajan katsauksen tutkimushistoriaan. Vähän särähti myös Donald Guthrien leimaaminen fundamentalistiksi, vaikka hänen kirjoittamansa New Testament Introduction on parhaita johdantoteoksia, jossa kriittinen tutkimus on laajasti otettu huomioon. Samalla kun Räisänen kuuluttaa Fair Playta gnostilaisille yms., toivoisi hänen pelaavan reilusti myös evankelikaalisen tutkijaleirin suhteen.

N. T. Wrightin kohdalla Räisänen (s. 129) nostaa esille tämän äärimmäisen luottamuksen evankeliumien luotettavuuteen – ”extreme confidence in the reliability of the Gospels.” Mutta onko Wrightin näkökulma lopulta kovin “extreme”? Vanha muotokritiikki, jossa evankeliumit nähdään kokoelmana yhteisöjen keksimiä perikooppeja, on kestämätön ja äärimmäisen ongelmallinen teoria. Wright hylkää tämän paradigman ja lähestyy historiaa dokumenttipohjaisesti... mikä ei sinänsä ole kovin harvinaista historian tutkimuksessa. Edelleen esim. Jeesus-tutkimus odottaa selkeää esitystä, jossa implausibiliteetti- ja inkoherenssikriteerit täyttäviä epäaitoja kohtia luetellaan ja näin osoitetaan mm. Räisäsen edustaman lähestymistavan perusoletus evankeliumien historiallisesta epäluotettavuudesta ja joka voisi oikeuttaa Wrightin lähestymistavan kutsumisen extremeksi.

Räisäsen ohjelman julistus

Räisänen haluaisi Uuden testamentin teologian tekemisen kohdeyleisöksi yhteiskunnan eikä vain kirkkoa. Taustalla on jonkinlainen pyrkimys edistää maailman rauhaa, ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta. Sinänsä tavoite uskontojen välisestä ymmärtämisestä, suvaitsevaisuudesta ja grillibileistä on hieno. Vaikeutena on kuitenkin kysymys siitä, kiinnostaako yhteiskuntaa loppujen lopuksi Uuden testamentin teologia (tai sen puuttuminen). Pelkkä länsimaisen kulttuurin kehittymisen taustatekijä ei lopulta ole kovin kiinnostava, koska kehityskulku on tehty tietyn tulkintakokonaisuuden puitteissa. Mitä vaikuttaa, jos todetaankin, että itse asiassa Uusi testamentti, tai ainakaan kaikki sen osat, tai ainakaan kaikki gnostilaiset, ebioniitit, markinolaiset yms. eivät ajatelleetkaan niin kuin katolinen kirkko on historian kuluessa kristinuskon mieltänyt? Myös esimerkiksi Räisäsen tapa ripustaa Guthrien kaulaan fundamentalisti-kyltti herättää epäilyksiä uskontojen yhteisestä riemukkaasta rinnakkaiselosta. Kun samassa teoksessa viljellään konfliktipsykologian painottamia ennakkoluuloisia stereotypioita, ei mahdollisuudet islamilaisten, kristittyjen, hindujen ja sikhien empaattiseen toistensa ymmärtämiseen näytä lupaavalta.

Onko Uuden testamentin teologiaa löydettävissä?

Varsinainen kysymys Uuden testamentin kirjavan ideologiakokonaisuuden yhtenäisistä teemoista, joista Ut:n teologia voitaisiin johtaa, jää edelleen avoimeksi. Eugene Lemcion (”The unifying kerygma of the New Testament” osat I ja II, JSNT Vol. 33, 3-17 ja Vol. 38, 3-11) artikkelit melko vakuuttavan lähtökohdan. Lemcion lähestymistapa esim. evankeliumeihin on sekin perustellumpi kuin vanha muotokriittinen sitzimlebenbingo. Niille kirkkokunnille ja kristityille, joille Uusi testamentti muodostaa jonkinasteisen auktoriteetin, kysymys on päivänpolttava. Eksegeettiset peruskysymykset, raamattunäkemystä koskevat linjaukset ja kokemuksen suhde teologiaan (josta Räisäsellä on hyviä ajatuksia).

Positiivisena ja perusteltuna haasteena Räisäsen kirjassa näen kaanonin aseman kyseenalaistamisen. Vaikka en jaksa innostua gnostilaisten yms. nostamisesta Ut:n rinnalle, on kaanonin syntyprosessin ”jumalallisuus” pohdinnan arvoinen kysymys. Otetaanhan esimerkiksi post-anabaptistisen tradition piirissä mallia varhaiskristillisistä yhteisöistä (esim. Korintti), joilla ei ollut Ut:n kaanonia nykyisessä muodossa. Normatiivinen teologia luodaan siis sellaisen kommunikaation perusteella, jota ei tehty kaanonin puitteissa. Kokemus, jonka perusteella Jeesuksen yliluonnollinen merkitys muodostuu kristitylle maailmankatsomuksen perustaksi, vaikuttaa luonnollisesti tapaan, jolla hän lähestyy Jeesuksesta kertovia tekstejä. Kun lähtökohtana on usko siihen, että toisulotteinen agentti on olemassa, ei presuppositio Uuden testamentin jonkinasteisesta yhtenäisyydestä välttämättä ole sen perusteettomampi kuin Räisäsen antisupernaturalistinen ja diversiteettiä korostava näkemys. Rosoisen ja paradoksaalisen tekstikokoelma muokkautuu kokemusten siivittämänä mieleni syövereissä edelleen jossakin määrin koherentiksi kokonaisuudeksi, jota tämä epäilemättä rajallisesta ymmärtämyskyvystäni johtuen uuvuttava lukukokemus ei merkittävästi ravistanut.

Matti Kankaanniemi

"Astui alas tuonelaan"

Miten niin? Onko 1. Pt. 3:18-20 in all its obscurity ainoa perusta tälle ajatukselle?

Tästä olen kuullut, mutta en ennen kokenut

Tästä olen kuullut, mutta en ennen kokenut. Nuortenillassa rukoilimme muun muassa Hengen täyteyttä etsivien nuorten puolesta. Eräs kaveri alkoi puhumaan kielillä Raamatun hepreaa, joka meni näin: “Minun Herrani, sinua minä koroitan, ylistys Jumalalle. (ADONAI ATAH SELTI ALLELUJAH). Vaikka kyseessä on muutama sana, joista viimeinen on suomeksikin tuttu halleluja, tämän tilanteen aitoutta puoltaa sanojen oikeat ja puhtaat lausumismuodot, jotka omilla korvillani kuulin, sekä puhdas kielioppi ja sanojen taivutusmuotojen kohdalleen meneminen. Taustana totean, että olen tenttinyt Raamatun hepreasta viiden vuoden ylimmän tason kokeen eximia cum laude arvosanalla Leuvenissä opiskellessani teologiaa. Ensiksi lausejärjestys seuraa tyypillisintä Raamatun heprean objekti-verbi rakennetta (ATAH=objekti, SELTI = verbi). Toiseksi heikonverbin SLH (lausutaan vokaalien kanssa salah) taipui puhtaasti yksikön ensimmäisessä persoonassa ja vokaalien sisäinen heikentyminen A->e kuului lausuttaessa. Heprean heikkojen verbien sisällä tapahtuva vokaalien heikentyminen tai vastaavasti nomineihin liitettävien suffiksien vaikutus vokaalien heikentymiseen on koko heprean kielen vaikein asia, ja tämä kieliopillinen ilmiö tuli tämän kaverin suusta puhtaasti. Kuullessani tämän kysyin onko hän koskaan opiskellut hepreaa ja hän sanoi ettei ole näin tehnyt. Kolmanneksi yksikön toinen persoonapronomini meni hienosti kohdalleen. Neljänneksi halleluja sana lausuttiin heprean lausuntatavan mukaan. Viidenneksi. Mitä tähän voisi sanoa? Pyhä Henki jakaa omastaan ihmeellisesti. (Juttu kirjoitettu alun perin osoitteessa: http://intohimonionjumala.com)

Mies 500 sadan vuoden takaa rakasti Raamattua - Jean Calvin

Toisen sukupolven uskonpuhdistaja Jean Calvinin syntymästä on 500 vuotta. Hän syntyi Ranskassa 1509, mutta eli suurimman osan elämäänsä pakolaisena Genevassa Sveitsissä. Koulutukseltaan hän oli renesanssin periaatteet omannut lakimies. Calvin kirjoitti ensimmäisen kommentaarinsa roomalaisen filosofin Senecan teoksesta De Clementia. Vaikka Calvin ei puhu paljoakaan henkilökohtaisista kokemuksistaan yksi viite kertoo syyn miksi hänestä tuli Raamatun selittäjä. Hän koki kääntymyksen. Milloin, miten ja missä tämä tapahtui jää vastaamatta. Calvinia ihaillaan ja vihataan. Syy miksi hänestä kirjoitan on osoittaa ihailua siitä esimerkistä, jonka hän jätti Raamatun eksegeettinä. Joka päivä hän teki työtä Raamatun selittämisen eteen ja tuloksena oli kommentaari lähes jokaisesta Raamatun kirjasta. Tämä laaja työskentely eksegeetikkona synnytti hedelmänä myös hänen tunnetuimman teoksen Kristillisen uskon instituutit, joka on esimerkillistä työtä koko Raamattua silmällä pitävästä teologiasta. Hän seisoo kirkkohistoriassa eksegeettisen työskentelyn esikuvana ad fontes takaisin lähteille, joka merkitsee Raamatun selittämistä alkukielien ja historian tuntemisen kautta. Calvin ei jäänyt eksegeetikon rautalinnaan. Joka päivä hän astui sieltä alas ja piti raamattuluennon, jossa oli vähintään 1000 kuulijaa. Hänen saarnansa olivat täynnä eksegeettistä detailija ja arkielämään kohdistuvaa sovellusta. Ei ihme, että hän saavutti suuren kuulijakunnan. Hänen saarnoistaan voi oppia tänäänkin kuinka voi laatia hyvän saarnan, joka varmasti ravitsee kuulijansa. Suosittelen Calvinin teoksiin perehtymistä hänen esimerkillisen työskentelynsä tähden - vaikka teologisesti olenkin eri mieltä parista asiasta.

Joko nyt vai eikö vielä?

Kuten monet muutkin ylikorostavat ”futuristic or realized eschatology” -ongelmaa, R. E. Brown kirjassaan Introduction to New Testament tekee siitä myös mielestäni turhan ison ongelman (s. 275). Luukkaalla Jumalan valtakunnan tulemista tulee sekä rukoilla (11:2), se on jo lähellä (10:9), mutta myös jo läsnä (11:20,21). Lisäksi 21:31-32 eskatologinen ennustus kertoo tulevista merkeistä, jotka osoittavat että valtakunta on lähellä. Tästä Brown toteaa: ”This varied outlook is a reflection of the problem of futuristic and realized eschatology that occurs elsewhere in the NT.” Ehkä helluntailaisena on tottunut ”jo nyt – ei vielä” ajatteluun lapsesta asti, mutta on vaikea nähdä miksi joidenkin tutkijoiden on mahdoton sovittaa näitä yhteen. Asiaa tutkimatta uskaltaisin sanoa että löytyy tarpeeksi aitouskriteerit läpäiseviä jakeita jotka osoittavat Jeesuksen valtakunta-käsitteen olevan tapahtuma-ajallisesti epäselvempi kuin minkälaisena jotkut tutkijat haluaisivat sen vastaanottaa. On typerää sanoa että Luukkaan evankeliumi reflektoi tätä ongelmaa ikäänkuin erilaiset eskatologiset käsitykset (onko se nyt vai kohta?) olisivat vaikuttaneet Luukkaan kirjoitteluun. Luukas itse tuskin näki mitään ristiriita valtakunta-lausumissaan. Samoin Brown toteaa yhdeksi argumentiksi Matteuksen myöhäiselle ajoittamiselle sen viimeisen jakeen joka hänen mielestään korostaa realized eskatologiaa (”stress on the abiding presence of Jesus in 28:20 rather than on the second coming”). Mielestäni ”olen kanssanne kaikki päivät aikojen loppuun saakka” painottaa kuitenkin sitä, että Jeesus pitää kädestä kiinni halki tribulationeiden ja myrskyjen (Mt 24) kunnes hän tulee. Jae ei todellakaan unohda Jeesuksen takaisintulon odotusta. Paavalille ei ole ongelma puhua mm. seuraavista asioista jo tapahtuneina mutta vielä tapahtuvina: ylösnousemus, Jeesuksen kanssa taivaallisissa istuminen, kirkastuminen, pelastuminen, täydelliseksi tuleminen (myös hepr). Jos Paavali pystyi katsoa näiden kaikkien olevan jo todellisuutta mutta vielä odottamassa todellista täyttymistään, eikö olisi parempi yrittää ymmärtää alkukristittyjen ”jo nyt – ei vielä” -ajattelua Jumalan valtakunnasta ennemmin kuin yrittää ymmärtää eskatologian kehitystä puhtaasti paruusian viipymisen näkökulmasta?