Rudolf Bultmann, Karl Barth ja Peter Stuhlmacher ovat merkittäviä modernin teologisen hermeneutiikan edustajia. Heidän elämäntyönsä on ohjannut monien pohdintoja, kun mietimme, mitä sanottavaa Raamatulla on nykyajan ihmisille.
1. Bultmannin historialliskriittinen tutkimus ja eksistentiaalinen hermeneutiikka
1.1. Bultmannin lähestymistavan lyhyt kuvaus
Rudolf Bultmann (1884-1976) oli saksalainen luterilainen Marburgin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan professori. Hän vaikutti merkittävästi teologiseen hermeneutiikkaan. Hänen tärkeimmät hermeneuttiset ajatuksensa löytyvät neliosaisesta teoksesta "Glauben und Verstehen" (1933-1965). Bultmannin vaikutteista merkittävimpiä on uuskantilaisuus, uskonnonhistoriallisen koulukunnan metodologia, Martin Heideggerin eksistenssifilosofia sekä hänen oman aikansa saksalainen luterilaisuus. Bultmann oli ahkera kirkossakävijä, vaikka hänen edustamansa luterilaisuus oli toki hyvin toisenlaista, kuin tunnustuksellinen luterilaisuus.
Bultmannin teologia korostaa antropologiaa. "Jos haluaa puhua Jumalasta, joutuu ilmeisesti puhumaan itsestään." Bultmann tunnustaa oikeaksi jaottelun todellisen historian (Historie) ja merkityksellisen historian (Geschichte) välillä. Hän tutki Raamattua toisaalta historiallis-kriittisesti kuten mitä tahansa kirjallisuutta (Historie-taso). Toisaalta hän pyrki ajankohtaistamaan tekstejä filosofisen analyysin kautta ja löytämään nykyihmistä puhuttelevaa sanomaa (Geschichte-taso). Raamatun sanoma voi auttaa ihmistä näkemään uudella tavalla itsensä, maailman ja Jumalan. Raamatun "ihmeet" nousevat Bultmannin mukaan ihmisten kokemusten tulkinnasta. Ne kertovat symbolikielellä inhimillisistä kokemuksista tuonpuoleisesta. Ne eivät ole hänen mukaansa reaalimaailmassa tapahtuneita asioita.
Bultmann pyrki riisumaan Uuden testamentin sanoman myyteistä (Entmythologisierung), koska modernin ihmisen maailmankuvaan ei mahdu yliluonnollinen. Hän uskoi kuitenkin, että Jumala puhuu ihmisten elämään julistuksen (keerygma) kautta Kristus-tapahtumassa. Keerygma haastaa ihmistä ratkaisuun, josta seuraa autenttinen olemassaolo. Keerygman kautta Jumala puhuttelee yhä ihmisiä, vaikka uskon Kristuksella ei olekaan mitään tekemistä historiallisen Jeesuksen kanssa. Meidän ei tarvitse tietää Jeesuksesta enempää, kuin että hän on ollut olemassa.
Bultmann soveltaa vanhurskauttamisoppia ja lain ja evankeliumin erottamista epistemologiaan. Sola fide liittyy hänen mukaansa siihen, ettei usko nojaa mihinkään varmaan. Aito usko ei ole tietoa, sitä leimaa pikemminkin epävarmuus kuin varmuus. "Ihmisellä on aina tyhjät kädet Jumalan edessä." Jeesus oli Butmannille aivan tavallinen juutalainen mies. Kristityt näkivät hänessä kuitenkin enemmän. Jumala puhutteli ihmisiä Jeesuksen kautta. Näin syntyi alkuseurakunnan julistus.
Bultmannille raamatuntulkinnan peruskysymys on kuinka ihmisen eksistenssi ymmärretään Raamatussa. Koska tekstit ovat syntyneet ihmisten kokemuksista, voimme kokea ne merkityksellisiksi myös nykyisin, koska koemme ihmisinä samankaltaisia kokemuksia myös tänään. "Mitä siis on ilmoitettu? Ei mitään, sikäli kuin kysymys koskee ilmoitettuja oppeja." "Ilmoitus ei välitä maailmankatsomuksellista tietoa, vaan se puhuttelee ihmistä."
Tekstintulkinta on oman itsensä tulkintaa. Kutsu Jumalan yhteyteen on kutsu ihmisen itsensä todelliseen minään. Subjektiivisin tulkinta on objektiivisin, koska koemme tekstin puhuttelevan meitä henkilökohtaisesti. Teksti vaikuttaa meihin itseemme. Usko ei ole uskoa kohteeseen, vaan autenttinen tapa oivaltaa oma olemassaolonsa. Uskon Kristus on eskatologinen ilmiö. Ihminen on puhtaan uskon varassa. Usko on sisäistä varmuutta ilman ulkonaista varmuutta. Ei ole olemassa mitään lopullista tulkintaa. Tulkinta on prosessi, joka ei tule koskaan valmiiksi.
1.2. Pientä Bultmannin kritiikkiä
Minusta Bultmann on ollut taatusti tavattoman oppinut ja älykäs mies. Hänellä on varmasti paljon hyvää sanottavaa mm. uskon luonteesta. Kuitenkin ajattelen, että Bultmann on silti aivan liian subjektiivinen tulkinnoissaan. Hän tulkitsee Uuden testamentin sanoman heideggerilaisten silmälasien läpi. Bultmann on toisaalta oikeassa siinä, että nykyihmisen ja Raamatun aikana eläneiden ihmisten maailmankuvien välillä on suuri ero. Hän myös säilyttää tietyn yliluonnollisen elementin uskoessaan, että Jumala yhä puhuu ihmisille. Bultmannin tarkoitus on ihailtava. Hän yritti pelastaa kristinuskon perusdokumentin, Uuden testamentin, naturalistien hyökkäyksiltä.
Kuitenkin Bultmann mielestäni teki liikaa myönnytyksiä positivismin suuntaan ja korosti liikaa antropologiaa, sekä antautui naturalismille kieltäen kristinuskon kannalta perustavia asioita. Hän irroitti Raamatun keskeisen sanoman faktisesti ylösnousseesta Kristuksesta faktisesta historiasta. En voi pitää hänen lähestymistapaansa kokonaisuudessaan rakentavana kristilliseen traditioon sitoutuvan teologian ja historiallisen kristinuskon kannalta.
Mielestäni Bultmannin Vanhan testamentin väheksyminen, tai ehkä paremminkin hylkääminen, Uuden testamentin teologian välttämättömänä taustana ei ole perusteltua historiantutkimuksen kannalta. Hänen käsityksensä Uuden testamentin hellenistisistä vaikutteista Messiaasta Jumalan Poikana alkavat käsittääkseni olla aikansa eläneitä - myöhempi tutkimus on osoittanut, ettei ajatus messiaasta Jumalan poikana ollut juutalaisuudelle vieras asia. Toki Bultmann ei voinut vielä kunnolla hyödyntää Qumranin kääröjä, joista asia käy hyvin ilmi.
2. Barthin teologinen hermeneutiikka
2.1. Piirteitä Barthin ohjelmasta
Karl Barth (1886-1968) on sveitsiläinen reformoitu dialektisen teologian perustajahahmo. Hän toimi Göttingenin, Münsterin ja Bonnin yliopistoissa teologian professorina, sitä ennen seurakuntapappina. Hänestä alkanutta teologian suuntaa kutsutaan myös uusortodoksiaksi (neo-ortodoksia). Hän otti etäisyyttä nuorena omaksumaansa biblisismiin tutustuttuaan liberaaliteologiaan ajan johtavien saksalaisten teologien, kuten Adolf von Harnackin ja Wilhelm Herrmannin oppilaana. Myöhemmin hän otti etäisyyttä myös liberaaliteologiaan havaittuaan sen kestämättömäksi hengellisen työn realiteettien ja kriittisen pohdinnan valossa. Barth kritisoi voimakkaasti uuskantilaisuutta ja myöhemmin Bultmannia. Barthin mielestä eksistenssiteologinen hermeneutiikka kaventaa liikaa Raamatun tulkintaa. Barth pyrki palaamaan teologiseen raamatuntulkintaan. Hän korosti filosofisista suuntauksista itsenäistä Raamatun teologista ymmärtämistä.
2.2. Pohdintaa Barthin merkityksestä
Barthin intentioita on syytä arvostaa. Liberaalit syyttävät häntä nähdäkseni esikriittiseksi ilman riittäviä perusteita. Barthin mukaan liberalismi ei ole tee oikeutta kristinuskolle, joka perustuu Jumalan itseilmoitukselle Kristuksessa Raamatun välityksellä. Liberalismi ei myöskään täytä ihmisen todellista tarvetta kohdata Jumalan sana ja tulla sen haavoittamaksi ja parantamaksi. Toisaalta Barth vastusti naiivina pitämäänsä biblisismiä. Ajattelen, että hänen käsityksensä saattaa tarjota tässä suhteessa kypsää kriittistä näkökulmaa myös konservatiivisille evankelikaaleille, vaikkei hänen kanssaan tarvitse ollakaan välttämättä samaa mieltä. Joka tapauksessa hän esitti vanhoja kristillisiä, paljolti kriittisessä tutkimuksessa jo hylättyjä, totuuksia uudella uskottavuudella.
Barthin kristologinen raamatuntulkinta on mielestäni sopusoinnussa Uuden testamentin ja erityisesti Lutherin ja Calvinin tulkitseman kristillisen tradition kanssa. Barth halusi ottaa koko Raamatun kontekstin huomioon ja tehdä seurakuntaa rakentavaa teologiaa. Hänen Kirkollinen dogmatiikkansa on paljolti Raamatun eksegeettistä ja teologista selittämistä. Miikka Ruokanen esittää, että Barth pyrki esikriittiseen raamatuntulkintaan. Uskoakseni Barth pyrki ehkä paremminkin historiallis-kriittisen tutkimuksen kriittiseen hyödyntämiseen ja sen rajojen osoittamiseen. Luulen, että Barthia ymmärretään myös väärin. Hän vaikuttaa todella massiiviselta ajattelijalta. Uskon, että Barthiin tutustuminen on vaivan arvoista.
3. Stuhlmacherin juutalais-kristillisen teologian tutkimus
3.1. Stuhlmacherin historiallisesta ja kristillisestä otteesta
Peter Stuhlmacher (1932-) on saksalainen luterilainen Tübingenin yliopistossa toiminut Uuden testamentin eksegeetiikan emeritusprofessori. Ruokanen luonnehtii häntä jälkibultmannilaiseksi. Mielestäni ehkä osuvampi nimitys saattaisi olla jälkikriittinen. Hän on selvästi konservatiivisempi tutkija kuin useat kollegansa ympäri maailmaa. Hänen lähetysmistapaansa ei voida kuitenkaan nähdäkseni syyttää perustellusti naiiviksi. Stuhlmacher on Kristus-keskeinen ja hyväksyy Jeesuksen messiaanisuuden ja ylösnousemuksen todellisiksi asioiksi. Hän on rakentanut Uuden testamentin teologista kokonaissanomaa, vaikka mm. Heikki Räisänen onkin pitänyt tällaista yritystä täysin mahdottomana. Stulmacher on jatkanut ja täydentänyt mm. Oscar Cullmannin, Joachim Jeremiaksen ja Leonhard Goppeltin työtä. Stuhlmacher on holistinen kristitty ajattelija, sillä hän ei erota jyrkästi toisistaan teologiaa ja seurakunnan uskoa, kuten bultmannilaisessa perinteessä on usein ollut tapana. Myöhäisempinä vuosinaan Stuhlmacher on lähentynyt pietistejä ja evankelikaaleja.
Stuhlmacher ymmärtää hyvin Vanhan ja Uuden testamentin yhteyksiä ja torjuu käsityksen siitä, että Uuden testamentin kristologia ja soteriologia olisi historialliselle Jeesukselle vierasta hellenististä vaikutusta varhaisessa seurakunnassa. Hän argumentoi paljolti toisen temppelin ajan juutalaisten lähteiden pohjalta, mitkä ovatkin Uuden testamentin aatemaailman ymmärtämisen kannalta suorastaan korvaamattoman arvokkaita. Stulmacherin mukaan juutalaisuus oli kohdannut hellenismin jo satoja vuosia ennen Uuden testamentin kirjojen kirjoittamista. Hänen mukaansa historian Jeesuksen ja uskon Kristuksen välille ei tule tehdä eroa, sillä alkuseurakunnan keerygma sai alkunsa Jeesuksen opetuksista ja toiminnasta. Kyse on siis yhdestä ja samasta henkilöstä.
3.2. Tunnustusta Stuhlmacherin vastuullisesta linjasta
Pidän suuresti Stuhlmacherin lähestymistavasta. Koen, että se on samanaikaisesti aidosti tieteellinen ja seurakuntaa rakentava. Mielestäni hänellä on täysi oikeus valita Uuden testamentin teologiseksi keskukseksi messiaaninen sovitus, vaikka Ruokanen pitää tätä myös mahdollisena heikkoutena. Stuhlmacherin lähtökohta on käsittääkseni historiallisesti perustellumpi ja teologisesti rakentavampi, kuin Raamatun historiallisuuteen skeptisesti suhtautuvan suhtautumistavan valinnut ja juutalais-kristilliselle perinteelle vieraiden hermeneuttisten lähtökohtien ottanut vanha liberaali raamatuntutkimus. On myös positiivista, että Stuhlmacher tuo lähtökohtansa selvästi esille.
4. Pääasialliset lähteet
Bolich, Gregory G.
1980 Karl Barth & Evangelicalism.
Downers Grove, Illinois: InterVarsity Press.
Ruokanen, Miikka
1987 Hermeneutica moderna – teologinen hermeneutiikka historiallis-kriittisen
raamatuntutkimuksen aikakaudella.
Helsinki: Gaudeamus.
Teologia etsii suuntaa – yhdentoista aikamme teologin elämäntyö (toim.)
1965 Helsinki: WSOY.
Thiselton, Antohony
1980 The Two Horizons: New Testament Hermeneutics and Philosophical Description.
Grand Rapids: Eerdmans.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti